1. T&Y-lehti
2. Oikeassaolijan ohjeita Suomelle

Oikeassaolijan ohjeita Suomelle

Björn Wahlroosin uutuuskirja vaikuttaa ulkonaisesti huumoriteokselta. Pääotsikko on mukailtu Tove Janssonin muumikuvakirjan ja alaotsikko Urho Kekkosen talouspoliittisen pamfletin otsikosta. Kirjoittaja on kansikuvassa ottanut Mymmelin paikan ja poseeraa sisäkannen valokuvassa kädet samalla tavalla puuskassa kuin Kekkonen etukannessa. Janssonin ja Kekkosen teokset ilmestyivät ”ihmeellisenä vuonna” (annus mirabilis) 1952, kuten Wahlroos syntymävuottaan luonnehtii. Ihmeelliseksi sen tekevät hänen mukaansa Helsingin olympialaiset ja sotakorvausten loppuun suorittaminen.

Wahlroos on jakanut teoksensa neljään päälukuun, jotka on otsikoitu lennokkaasti: Genesis, Hybris, Nemesis ja Renessanssi. Kulttuurisilta viittauksiltaan eriparisten otsikoiden mahtipontisuus on ristiriidassa tekstin arkisen asiatyylin kanssa.

Talouskronikkaa ja kekkosmyytin pönkitystä

Vanhatestamentillisesti otsikoitu ensimmäinen pääluku alkaa yleiskuvalla Suomen talouskehityksestä toisesta maailmansodasta finanssikriisin jälkeiseen pitkään taantumaan. Sen jälkeen Wahlroos käsittelee sotakorvauksia ja kaataa niihin hänen mielestään yhä liittyviä myyttejä toimitusten merkityksestä Suomen teollisuuden, etenkin metalliteollisuuden, kehitykselle. Muuten järkevään tarkasteluun on livahtanut omituinen maininta sotakorvaustuotteista, ”joita Neuvostoliitto saamillaan kultadollareilla tilasi” (s. 24). Ei Neuvostoliitto tietenkään mitään kultadollareita Suomelta saanut, sillä korvaukset suoritettiin tavaroina. Niiden arvo ainoastaan määriteltiin dollareina. Ainoa rahavirta kulki markkoina Suomen valtion kassasta kotimaiselle sotakorvausteollisuudelle.

Wahlroos kertoo Genesis-pääluvussa myös paperiteollisuudesta ja sen vientikartelleista, idänkaupasta, jähmeistä rahoitusmarkkinoista ja pankkisfääreistä sekä Nokia-yhtiön murroksesta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Tuttuja asioita toistava kronikointi tuntuu perustuvan niukkaan tutkimuskirjallisuuteen, jos lähdeviitteisiin on luottaminen. Talouspoliittinen pamfletti ei tietenkään ole mikään väitöskirja, mutta esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden kuvauksessa jäin kaipaamaan viittausta Juha Tarkan (1988) klassikkoartikkeliin ja idänkaupan käsittelyssä Inkeri Hirvensalon ja Pekka Sutelan (2017) toissa vuonna ilmestyneeseen perusteokseen. Nämä vain esimerkkeinä mainitakseni.

Wahlroos päättää ensimmäisen päälukunsa luonnehdintaan Suomesta Euroopan Singaporena, jonka kaikkea kaitseva maan isä oli presidentti Urho Kekkonen. Hän on kirjan päähenkilö henkilöhakemiston maininnoilla mitaten. Miksi ihmeessä? Wahlroos, joka aivan oikein kritisoi sotakorvausmyyttiä, pönkittää parhaansa mukaan myyttiä Kekkosesta myös talouspoliittisena mahtimiehenä. Vaikka Wahlroos viittaa Kekkosen pamflettiin kirjansa alaotsikossa, hän ei analysoi sitä eikä arvioi sen talouspoliittista merkitystä. Ensimmäisen pääluvun motoksi otettu kekkossitaattikaan ei ole peräisin vuoden 1952 kirjasesta.

Kekkosen (1952) kirjasen maine onkin osoitus ennemmin hänen poliitikon taidoistaan kuin hänen talouspoliittisesta merkityksestään. Pamfletin ohjelma rakentui vuoden 1951 teollistamiskomitean ehdotusten pohjalle (Tuikka 2007, 226–236). Neuvostoliiton teollistamisohjelman esittely Stalin-sitaatteineen (Kekkonen 1952, 61–65) oli sen sijaan peräisin Kekkoselta tai pamfletin haamukirjoittajalta Kaarlo Tetriltä.

Kekkosen Suomi oli taloudellisesti erilainen, suljetumpi kuin hänen jälkeisensä Suomi, mutta Kekkosen pitkä presidenttiys ja sen loppuminen ei selitä eroa. Siksi Wahlroosiin kekkosfiksaatio vie teosta turhille sivupoluille.

Nokian siunaus ja kirous

Teoksen toinen pääluku (Hybris) käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen jälkeistä Nokia-vetoista nousukautta. Bilateraalisen idänkaupan lopun kuvauksen jälkeen Wahlroos käsittelee vuonna 2000 voimaan tullutta uutta perustuslakia, jota hän arvostelee kovin sanoin – sen epätäsmällisten muotoilujen ja huonon tulkintakäytännön vuoksi jopa oikeusvaltion kannalta vaaralliseksi (s. 81). Tästä jeremiadista hypätään metsäteollisuuden murrokseen 1970-luvulta 2000-luvulle.

Suomen rahapoliittiset ratkaisuja käsitellessään Wahlroos toteaa 1980-luvun vahvan markan politiikan olleen ”pankkikriisin ja 1990-luvun laman tärkein yksittäinen syy” (s. 93) ja eurojäsenyyden vieneen vientiriippuvaiselta Suomelta aiemmin tärkeän sopeutumisvälineen. Hän ei ole noissa arviossaan yksin.

Wahlroos käy läpi tutun tarinan Nokian noususta ja romahduksesta, kehuu vuosina 1990–2004 yritys- ja pääomaverotuksessa käytössä ollutta avoir fiscal -järjestelmää loistavaksi, moittii suomalaista konsensustraditiota, toteaa sosiaalidemokraattien siirtyneen ideologisiin puolustusasemiin, luonnehtii suomalaista ay-liikettä maailman vahvimmaksi ja valittaa yleissitovuuden tuhoisuutta – se ”tuo komentotalouden ehkä tärkeimmän markkinamekanismimme tilalle” (s. 123).

Wahlroos päättää 1990-luvulta alkaneen kehityksen kuvauksen alalukuun ”Status quon kirous”. Sen voittamiseksi tarvitaan johtajuutta. Esimerkkeinä ”kuolemattomien joukkoon” (s. 141) nostetuista johtajista Wahlroos mainitsee Abraham Lincolnin, Winston Churchillin, Konrad Adenauerin, C.G.E. Mannerheimin, Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin.

Mitkä jumalat Suomelle kostivat?

Ylpeys käy lankeemuksen edellä eli ylimielisyyttä, hybristä, seuraa jumalten kosto, nemesis, viestittää Wahlroos kolmannen päälukunsa otsikolla. Nokian nousu paisutti Suomen taloudellisen itsetunnon kohtuuttomaksi, hän ajattelee eikä liene siinä kovin väärässä. Mutta ei Wahlroos jumalia eikä yksin Nokiaakaan syytä siitä pitkästä taantumasta, jossa Suomen talous rämpi finanssikriisin jälkeen. Harmillista kyllä hän ei esitä kootusti omaa arviotaan taantuman syistä ja kulusta.

Nemesis-pääluku koskettele niitä haasteita ja ongelmia, joita Suomen taloudella on Wahlroosin mielestä voitettavanaan. Niiden taustalla on viimeisen neljän vuosikymmenen aikana maailmantaloutta ravistellut ja muokannut mahtava voima: globalisaatio. Sen Wahlroos sanoo luoneen ”enemmän hyvinvointia kuin mikään muu muutos ihmiskunnan olosuhteissa koskaan” (s. 145). Väitteen paikkansapitävyys riippuu hyvinvoinnin määritelmästä, mutta Kiinan ja muiden kehittyvien talouksien kasvun aiheuttama kansakuntien välisten tuloerojen pienentyminen on kiistaton tosiasia. Wahlroos sivuaa myös globalisaation tulonjakovaikutuksia.

Vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa pääoma hakeutuu sinne, missä tuotto on paras. Niin tekevät myös suomalaiset teollisuusyhtiöt. Suomen teollisuudella ei ole mennyt huonosti, vaan se ”nousi nopeasti takaisin jaloilleen finanssikriisin kysyntäkuopasta”, Wahlroos kirjoittaa. Valtaosa tästä kasvusta on kuitenkin tapahtunut muualla kuin Suomessa: ”Siksi työpaikkoja ja talouskasvua ei ole syntynyt Suomeen entiseen tapaan.” (s. 160) Tässä hän paikantaa yhden syyn Suomen kärsimään investointilamaan.

Wahlroos valittaa suorastaan kiihkeästi sitä, että Suomesta puuttuvat ideologiat. Jos suomalaisuuden ytimessä on jotain ”filosofian tapaista” se on äärimmäinen tasa-arvo, suorastaan tasapäisyys. Kompromisseja arvostetaan ylenmääräisesti, yksituumaisuudesta on tullut ”maan masentava tapa” (s. 163). Hänen ihailemansa Thatcherin rohkeutta ei suomalaisista oikeistopoliitikoista kuulemma löydy.

Kirjoittaessaan suomalaisen yritysjohtamisen muuttumisesta ja pohtiessaan syitä ”omistajuuden alikehittyneisyydelle” (s. 186) Wahlroos puhuu hyvin tuntemistaan asioista – ja ehkä juuri siksi tarjoaa mielenkiintoisia havaintoja. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tehtyä lopun vanhoista pankkileireistä valtio on ”Suomessa saanut läntisessä maailmassa lähes ainutlaatuisen aseman elinkeinoelämässä” (s. 184). Tosin hän ei esitä tämänkään väitteen tueksi lähteitä. Valtiokeskeisyyden syitä hän löytää teollistumishistoriastamme: Suomi on ollut ”korostetusti suurten yritysten maa” (s. 185).

Politiikka taitaa kuitenkin olla Wahlroosin mielestä suurin syyllinen Suomen talouden nykyisiin ongelmiin. Perustuslakiuudistus meni pieleen viedessään presidentiltä liiaksi valtaa, ja tiukan suhteellinen eduskuntavaalijärjestelmämme sirpaloittaa politiikan pelikentän.

Niin käy, kun liiaks kehittyy!

Renessanssi-otsikon alla Wahlroos esittelee ohjelmansa, jolla Suomi nostetaan vaurastumisen tielle. Hän toistaa aiemmin kirjassa esittämänsä näkemyksen, että suurimmat syyt Suomen ongelmiin löytyvät työmarkkinoilta, joilla ei ole saatu aikaan uudistuksia ammattiyhdistysliikkeen vahvuuden, poliittisen kentän hajanaisuuden ja laaja-alaisen korporativismin vuoksi.

Wahlroos esittelee kaksi mahdollista menestyksellistä tulevaisuuskuvaa Suomelle: digi-Suomen ja kasvu-Suomen. Digi-Suomella hän tarkoittaa ”kasvavia panostuksia digitalisoituun kommunikaatio-, alusta-, jakamis- ja kiertotalouteen” (s. 233). Tämän vaihtoehdon ongelma on se, että se ei loisi paljoa työpaikkoja ja että sen hedelmät jakautuisivat kovin epätasaisesti. Tämä tosin kasvattaisi palvelujen kysyntää, matalapalkkaista työtä vaikkapa lemmikkieläinten hoitopalveluissa, mutta tällaista työtä tekevien tulotasoa olisi subventoitava ”palkkatuella ja jollain perustulon tapaisella mekanismilla” (s. 236).

Kasvu-Suomi-strategia olisikin Wahlroosin mielestä parempi vaihtoehto. Se tarkoittaisi talouden kehittämistä laajemmalla rintamalla markkinaehtoisesti tavoitteena ”parantaa varsinkin teollisten ja jälkiteollisten työpaikkojen kansainvälistä kilpailukykyä” (s. 237). Tämä edellyttäisi ensi toimina työehtosopimusten yleissitovuuden poistamista, omistamisen ja yritystulon verotuksen keventämistä ja sosiaaliturvan uudistamista. Ammattiyhdistysliike polvilleen, verot alas ja hyvinvointivaltio pienemmäksi, voisi Wahlroosin sanoman karkeammin tiivistää.

Wahlroos valittaa teoksensa viimeisellä sivulla sitä, ettei siinä ole Janssonin muumikirjan Kuinkas sitten kävikään? tapaan aukkoa, josta ”avautuisi näkymä aurinkoiseen laaksoon, tulevaan vauraaseen Suomeen” (s. 251). Mutta ei muumikirjankaan lopussa sellaista aukkoa ole. Siellä on pienen pieni reikä, josta Mymmelillä ja Myyllä ei ole ulospääsyä: ”Vaan viimeinenkin aukko on nyt liian ahdas asunnon… Me jäätiin kirjaan virkkoi Myy. Niin käy, kun liiaks kehittyy!”

Niin käy Wahlroosillekin. Helsingin Sanomien udellessa motivaatiota kirjan kirjoittamiseen Wahlroos vastasi: ”Olen ihan varma, että olen oikeassa.” (HS 22.10.2019) Itsevarmuus on ihailtavaa, mutta se tekee kirjasta huonon keskustelun virittäjän. Suomen talouden suuria kohtalonkysymyksiä käsittelevä teos jää tuttuja asioita kertaavaksi, epätasaiseksi julistukseksi.