1. T&Y-lehti
2. Kapitalismin kaksi kilpailevaa muotoa

Kapitalismin kaksi kilpailevaa muotoa

Branko Milanovic on tehnyt näyttävän uran Maailmanpankin tutkimusosastolla. Hän mm. johti mittavaa tutkimushanketta, jossa luotiin maailmanlaajuisten tuloerojen mittari, globaali Gini-kerroin. Nykyisin hän työskentelee New Yorkin City-yliopistossa ja tutkimusaineistoja kokoavassa LIS-keskuksessa.

Teoksen perustana on laaja ja syvällinen historian tuntemus sekä perehtyneisyys talous- ja yhteiskuntatieteen klassikoihin. Kirjan voi jakaa kahteen osaan. Alkuosa (luvut 1–3) esittää taloushistorian kapitalismin voittokulkuna, jonka hedelminä ovat työn tuottavuuden huikea paraneminen, talouskasvu ja yleinen elintason nousu. Globalisaation myötä kapitalismiin perustuva pääoman ja työn välinen tuotantosuhde ja palkkatyö on levinnyt kaikkialle.

Kapitalismi on voittanut kilpailijansa. Ensimmäisen maailmasodan raunioista noussut reaalisosialismi oli sille vakava haaste vielä 1970-luvulla. Milanovicin mukaan nykykapitalismilla on kaksi eri muotoa. On ensinnäkin kapitalismi, jota kuvataan laatusanoilla ”liberaali ja meritokraattinen” ja joka kehittyi länsimaissa. Sen vastine ja potentiaalinen kilpailija on lähinnä Kiinassa talousuudistusten kautta kehittynyt ”poliittinen kapitalismi”.

Läntinen kapitalismi nousi voimiinsa reaalisosialismin näivettyessä ja lopulta menettäessä kokonaan otteensa. Kapitalismin viime vaihetta kuvaavat työväen neuvotteluvoiman heikkeneminen, pääoman (tai varallisuuden) suhteen kansantuloon paluu viime vuosisadan alun tasolle ja työtulojen kansantulo-osuuden lasku. Samalla tulonsaajien ylimmästä yhdestä prosentista koostuvan tuloeliitin osuus kaikista tuloista on palautunut korkealle tasolle (Piketty 2016). Ainoa ero verrattuna 1900-luvun alkuun on se, että nykyinen tuloeliitti saa myös merkittäviä ansiotuloja ja osa eliitistä on itse raivannut tiensä tulopyramidin huipulle.

Järjestelmän johtava esimerkki on Yhdysvallat, jossa on viime vuosikymmeninä tapahtunut merkittävää ja huolestuttavaa kehitystä. Milanovic myöntää rikkaita suosivan politiikan merkityksen. Suurituloisten poliittinen valta on kasvanut heidän antamansa vaalirahoituksen turvaamana. Toisaalta sosiaalista nousua hillitsevät tuloeliitin kasvaneet mahdollisuudet – esimerkiksi lahjoituksin – taata lapsilleen koulutuksen ohituskaista, joka johtaa huippuyliopistoihin asti. Samalla koulutusmaksut ovat nousseet ja eri yliopistojen väliset erot koulutuksen tuotoissa ovat kasvaneet.

Poliittinen kapitalismi perustuu vahvaan, keskitettyyn vallankäyttöön, jossa poliittinen vapaus on rajoitettua. Oikeusvaltioperiaatetta ei noudateta. Järjestelmässä on laajaa korruptiota, mutta omistajien poliittista valtaa hillitään. Valta pysyy poliittisella eliitillä, koska oikeusvaltion puuttuminen mahdollistaa tarvittaessa tehokkaat, mielivaltaan perustuvat välineet järjestelmää uhkaavien ilmiöiden (esimerkiksi räikeä korruptio ja omistajien poliittisen vallan kasvu) kitkemiseksi.

Korruptio takaa, että poliittiset päättäjät saavat huomattavia taloudellisia etuja. Milanovicin mukaan järjestelmän etuna on nopea ja talouden kannalta tehokas päätöksenteko. Poliitikkojen ja virkamiesten tekemien päätösten ”kustannus-hyötyanalyysi” perustuu niistä saataviin lahjuksiin (mitä kannattavampi hanke sitä suuremmat lahjukset) ja mahdollisuuteen sivuuttaa muiden mielipiteet ja oikeudet. Poliittinen kapitalismi on taannut länsimaista kapitalismia selvästi nopeamman talouskasvun, jolla se saa myös kansalaisten valtaosan hyväksynnän ja turvaa poliittisen eliitin aseman.

Kapitalismissa pääoma kasautuu, siis omistus keskittyy suurituloisimmille. Milanovicin mukaan Kiinassa ylimmän tuloprosentin saamista tuloista 37 prosenttia oli pääomatuloja vuonna 2007, ja vastaava osuus oli Yhdysvalloissa 35 prosenttia. Suomessa pääomatulojen osuus oli tuolloin 50 prosenttia bruttotuloista (Riihelä et al. 2014).

Kapitalismin perusluonteen kuvauksessa Milanovic onnistuu loistavasti. Suuret kehityskaaret sekä läntisessä kapitalismissa että sen kiinalaisessa muodossa (ja ohessa myös reaalisosialismissa) kuvataan sujuvasti ja varmuudella nojautuen keskeiseen kirjallisuuteen. Tyylilaji vertautuu alan klassikoihin.

Mihin vie kapitalismin tie?

Kirjan loppuosassa pohditaan kapitalismin tulevaa kehitystä, sitä kumpi kapitalismin suunta nousee voittajaksi ja eri politiikkakeinoja. Analyysin taso on alkuosaa selvästi epätasaisempaa. Tämä ei sinänsä ole yllättävää tehtävän haasteisiin suhteutettuna.

Sodat voivat pysäyttää kapitalismin voittokulun. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävä siirtomaakilpailu johtui tarpeesta löytää pääomalle paremmin tuottavia kohteita ja vientimarkkinoita kotimaan teollisuustuotteille. Uusien alueiden alistaminen sotilaallisella voimalla johti suurvaltojen väliseen kilpavarusteluun ja sotasuunnitelmiin. Milanovicin mukaan tulevakaan kehitys ei välttämättä ole rauhanomainen, vaikka sota periaatteessa onkin epäedullinen markkinoiden kannalta.

Markkinoiden, talouskasvun ja voittojen rajoittaminen on kapitalismin luonteen vastaista. Kapitalismin voittokulun jatkuessa markkinoitavuus ja rahalliset arvot tunkeutuvat kaikkialle. Rahantekomotiivi käy yli kaiken, ja sekä uskonnon että eettisten näkökohtien huomioon ottaminen heikkenee. Max Weberille tärkeä ja toimintaa ohjaava moraalinen kaide puuttuu ja jäljelle jää vain kirjoitettu laki. Moraalisilla ja eettisillä näkökodilla ei tässä kapitalismissa ole enää merkitystä. Esimerkiksi verotuksen kiertämisessä sallittua on kaikki, mitä ei voida osoittaa laittomaksi.

Sosiaaliset siteet, perheen sisäiset palvelut ja jopa ihmissuhteet muuntuvat hyödykkeiksi. Samalla elämä pirstoutuu ja ”vapaa-ajalla” ajankäyttö hajautuu alustatalouden kautta tapahtuvaan pienimuotoiseen tuotantoon ja jopa näiden samojen hyödykkeiden kulutukseen. Tämä nakertaa yhteiskunnan moraalista perustaa. Toisaalta kapitalismi on taannut talouskasvun, johon sekä kapitalismin kannustimet että järjestelmän hyväksyttävyys nojaavat.

Lukijaa yllätti se, ettei informaation hallintaan perustuvien uusien teknologiajättien hallitsevaa markkina-asemaa nähdä kriittisemmin. Onko Milanovicin mielestä peli näiden ja perinteisempien monopolien ja monopsonien hillinnän osalta jo menetetty?

Globalisaatio ja työvoiman liikkuvuus

Kirja sisältää jo aiemmasta teoksesta (Milanovic 2017) tuttuja ajatuksia työvoiman liikkuvuudesta. Globalisaatio syntyy liikkuvuuden lisääntyessä. Ensin vapautuivat pääomaliikkeet. Informaation siirron helpottuessa syntyi yli mantereiden ulottuvia tuotannon arvoketjuja. Nämä ovat globaalisti parantaneet talouden tehokkuutta mutta aiheuttaneet paikallisia ja alueellisia ongelmia. Työvoiman liikkuvuutta lisäämällä markkinoiden tehokkuus entisestään kasvaa. Tärkeää on paitsi köyhien maiden talouskasvun kiihdyttäminen, myös rikkaisiin maihin suuntautuvan mutta nykyisellään padotun maahanmuuton lisääminen. Myös suurin osa globaaleista tuloeroista johtuu kehittyneen ja kehittyvän maailman välisistä tulotasoeroista (Milanovic 2017).

Suhteellisen pitkässä osiossa Milanovic esittää maahanmuuton tekemistä hyväksyttävämmäksi ottamalla käyttöön avoimia syrjintämekanismeja. Hän määrittelee ”kansalaisuuslisän”, joka kertoo, kuinka paljon pelkkä synnyinmaa vaikuttaa tulevaan tulotasoon. Kansalaisuuslisä on luonteeltaan ”monopolilisä”, jota saadaan siis perusteetta, ilman mitään vastinetta. Poistamalla tämä voitaisiin torjua sitä mahdollisuuksien eriarvoisuutta, joka riippuu siitä, missä maassa sattuu syntymään. Maahanmuuton vastustus mielessään hän ehdottaa täyttä kansalaisuutta suppeampaa kevytversiota, esimerkiksi ilman äänioikeutta ja oikeutta alkuperäiskansalaisille suotuihin tulonsiirtoihin. Vierastyöläisstatus, maksullinen tai valikoiva maahanmuutto lieventäisivät populististen liikkeiden vaatimuksia sulkea rajat.

Kapitalismin tulevaisuutta pohdittaessa silmiin pistää se, ettei ilmastomuutosta tai uhkaa luonnon monimuotoisuudelle käsitellä. Ainoastaan raaka-aineiden ehtymistä koskevat huolet nostetaan esiin, mutta näihin vastataan (samoin kuin automaation aiheuttamaan työllisyyshuoliin) luottamalla markkinoihin – siis siihen, että niukkuuden aiheuttama hinnannousu (tai tavarapaljouden kasvu) jo itsestään luo taloudelliset kannustimet ongelman ratkaisulle. Laissez faire pätee. Mutta ilmastonmuutos on aivan vastakkainen ongelma kuin raaka-aineiden ehtyminen. Lisäksi sen nykytila on räikeydessään myös näkyvin esimerkki markkinoiden epäonnistumisesta.

Milanovic näkee kehityksen kohti ”kansankapitalismia” toivottavana. Kansankapitalismissa varallisuuserot, myös inhimillisessä pääomassa, ovat nykyistä pienemmät ja mahdollisuuksien tasa-arvo on laajempaa. Valitettavasti tarvittavien politiikkakeinojen käsittely jää suppeaksi esimerkiksi Atkinsoniin (2015) verrattuna. ”Kevytkansalaisuuden” rinnalle tarjotut keinot – kansankapitalismin edistäminen, rikkaiden (ja erityisesti suurten perintöjen) verotuksen kiristäminen, julkisen koulutuksen laadun parantaminen ja yksityisen vaalirahoituksen kielto – tuodaan esiin ilman huolellista analysointia. Julkistalouden työkaluilla ei ole ollut paljoa käyttöä näiden ja niille mahdollisten vaihtoehtojen käsittelyssä. Lisäksi kirjan alkuosassa, kuten myös aiemmassa kirjassa (Milanovic 2017), suhtauduttiin epäilyksellä vero- ja tulonsiirtopolitiikan mahdollisuuteen kääntää tuloeroja kasvattava kehityssuunta. Toki markkinoilla muodostuviin tuloihin suoraan vaikuttavia toimia tarvitaan entistä enemmän.

Tarkastelun suppeus oudoksuttaa ottaen huomioon, miten laajasti (ja kriittisesti) kirjassa käsitellään universaalia perustuloa. Tosin tässä samalla tunnistetaan, miten keskeinen rooli julkisella palvelutarjonnalla ja sosiaalivakuutuksella on kehittyneessä (bismarckilaisessa) hyvinvointivaltiossa, jossa köyhyyden torjuntaan suunnatuilla suorilla tulonsiirroilla on vain täydentävä rooli. Tällöin suurin osa tulonsiirroista tapahtuu yksilön elinkaaren eri vaiheiden (lapsuus-työikä-vanhuus) ja eri tilojen (työssä-työtön-sairas) välillä.

Luulisi, että pohjoismainen hyvinvointipolitiikka on näistä syistä kestävämpi myös maahanmuuton aiheuttamissa paineissa kuin esimerkiksi universaaliin perustuloon perustuva malli. Kirjassa mainitaan, miten menestyksellinen on ollut skandinaavisen kapitalismin hiljainen yhteiskuntasopimus, joka perustuu pieniin palkkaeroihin ja tuottaa korkean pääoman kansantulo-osuuden mutta myös takaa korkean työllisyyden, kun pääoman tuotot investoidaan takaisin talouteen (Moene 2016). Valitettavasti Milanovic ei tartu tähän enempää.