1. Julkaisuhaku
2. Kaikki mitä tarvitaan

Kaikki mitä tarvitaan

Viime torstaina ilmestyneen Talous & Yhteiskunta -lehden numeron 1/2020 pääkirjoituksessa toivoin, ettei lehdessä tarvitsisi käsitellä koronavirusta enää sen jälkeen. Nyt on kuitenkin ilmiselvää, että niin pitää jatkossa tehdä. Tässä blogikirjoituksessa käsittelen muutamaa asiaa, joista tuossa pääkirjoituksessa ja aihetta niin ikään sivunneessa haastattelussa ei puhuttu. Haastattelu tehtiin 5.2. ja pääkirjoitus 9.3., ja nyt ne ovat jo selvästi vanhentuneet.

Koronauutistulvan takia tuskin kukaan jaksaa lukea kovin pitkää kirjoitusta, joten koetan olla erityisen lyhytsanainen.

On mahdotonta ennustaa koronavirukseen sairastuvien ja kuolevien tarkkaa määrää, mutta T&Y:n pääkirjoituksen mainitsemat ääriluvut vaikuttavat epätodennäköisiltä. Mielestäni suuri ongelma on siinä, että virus voi tarttua oireettomasta henkilöstä. Tätä ei ole julkisuudessa painotettu ollenkaan riittävästi, minkä seurauksena monet ovat jatkaneet sosiaalista kanssakäymistä luullessaan itsensä ja muiden olevan terveitä. Jos viruksen tarttumisesta ei ole oikeaa kuvaa ja rajoituksia ei noudateta, se uhkaa levitä todella pahasti.

Taloudellisesti tästä on tulossa erittäin syvä sukellus, mutta ehkä sitten toivutaan nopeammin. Syvempään sukellukseen ei niinkään ole johtamassa suoraan virus itse vaan jyrkät rajoittamistoimet, jotka joissakin maissa menevät jo pitemmälle kuin tässä mielenkiintoisessa paperissa. Toivottavasti ne tehoavat niin, ettei myöhemmin nouse uutta epidemia-aaltoa.

Suoraa tukea lainojen ja takausten sijasta

Tilanteeseen on ainakin aluksi haettu helpotusta julkisen vallan lainamuotoisilla tuilla ja takauksilla, mutta valtiot joutuvat myös itse ottamaan velkaa alijäämiensä katteeksi. EU:ssa on luovuttu vakaus- ja kasvusopimuksen rajoitteista, ja Saksa on jopa luopunut sitä ankarammasta ”mustan nollan” rajoitteesta budjettivajeilleen. Kun hätä on suurin, niin vanhat poliittiset linjaukset saavat mennä.

Lainat ja takaukset ovat tietysti suoraa velanottoa kevyempiä keinoja, koska ne eivät lietso sijoittajissa yhtä suuria epäilyksiä valtiontalouksien tulevasta tilasta. Jos kuitenkin esimerkiksi veronmaksuunsa lykkäystä (siis lainaa) tai pankkilainaansa takausta saanut taloudenpitäjä joutuu myöhemmin maksajaksi, niin hän muuttuu säästäväisemmäksi.

Toisaalta tuloja menetetään, vaikka pandemian jälkeisellä nousukaudella niitä kertyisikin jonkin verran tavallista enemmän. Tämä heikentää kulutus- ja investointikysyntää nyt ja tulevaisuudessa ja vaimentaa taloutta sekä nyt että pandemian jälkeen. Olisi parempi myöntää yksityiselle sektorille suoraa tukea, johon ei sisälly velvoitetta maksaa sitä takaisin.

Puheita leikkauksista ja rakenteellisista uudistuksista tulee välttää

Alijäämien kautta paisuvan julkisen velan suhde bkt:en ei ainakaan Suomessa nousisi lähellekään kansainvälisissä tutkimuksissa arvioituja velkarajoja, joita olen aiemmin referoinut. Vakaus- ja kasvusopimuksen säännöistä luopuminen ei kuitenkaan ole vielä karistanut kaikkien poliitikkojen mielistä huolta siitä, kuinka julkinen talous voitaisiin tasapainottaa kriisin jälkeen.

Nyt kuitenkin puhuminen tulevista veronkorotuksista, menoleikkauksista ja tarvittavista ”rakenteellisista uudistuksista” ruokkii odotuksia, että meillä on edessämme pitkät kovat ajat. Vaikutus on samansuuntainen kuin yksityisen sektorin lainanoton suosimisella.

Taloudelliselta kannalta olisi nyt ja jatkossakin hyvin toivottavaa vahvistaa luottamusta tulevaisuuteen. Velkahuolien häivyttämiseksi Euroopan keskuspankin (EKP) tulisi toimia nykyistäkin rohkeammin.

EKP rahoittamaan valtioiden velanottoa

Paul De Grauwe on ehdottanut, että EKP rahoittaisi budjettialijäämiä suoraan, jolloin velkaantumista ei tapahtuisi. Hän uskoo, että EU:n juristit keksivät keinon kiertää EU:n perustamissopimuksen tätä koskevaa kieltoa. Valtiovarainministereille tarjoutuu tilaisuus pohtia tällaista keinoa ensi tiistain (24.3.) koronavideokokouksessaan ja ehdottaa sitä pari päivää myöhemmin kokoontuville valtionjohtajille. Kenties Euroopan vakausmekanismia (EVM) ja/tai Euroopan investointipankkia (EIP) voitaisiin käyttää kiertokeinoina. Ehkä valtionjohtajat voisivat jopa ottaa käyttöön ”koronabondit”, euroalueen yhteiset velkakirjat.

EU:n perustamissopimusta olisi helpompi kiertää helikopterirahalla, josta on virinnyt sangen vilkas keskustelu. Enpä aavistanut, kun vain neljä vuotta sitten päätin T&Y-artikkelini (s. 52) näin:

”Koska Saksa on euroalueen ja EU:n ydinmaa ja sillä on uskollisia liittolai­sia – Suomi ja Hollanti mainitaan tässä yhteydessä usein – ei näytä todennäköi­seltä, että suoranaiseen helikopterira­haan turvaudutaan muuten kuin kenties äärimmäisessä hädässä. Siinä vaiheessa saattaa jo vallita sellainen sekasorto, että rahaliitto on hajonnut.”

Milloin olisi tuollainen äärimmäinen hätätila ellei nyt?

Helikopterirahalla tarkoitetaan usein kapeasti vain rahan jakamista suoraan kansalle, mitä jotkut eivät pidä järkevänä tilanteessa, jossa tarjonta on rajoittunutta ja tarvitaan myös yleisen kysynnän rajoittamista (esim. Coppola 2020). Sitä paitsi siihen, että rahaa lahjoitetaan vaikkei tuoteta mitään, sisältyy klassinen inflaatioriski: liian suuri rahamäärä jahtaa liian pientä hyödykemäärää. Inflaatio on kyllä tässä tilanteessa pienimpien huolien joukossa, ja sen piikki voisi jäädä lyhytaikaiseksi.

Helikopteriraha voidaan kuitenkin ymmärtää myös laajemmin: keskuspankki ostaa jälkimarkkinoilta valtionvelkakirjoja, joita se ei koskaan vaadi maksettavaksi takaisin. Tai se voi tehdä kuten EKP tekee nyt: takaisin maksettuja velkoja vastaavalla määrällä se ostaa uusia liikkeelle laskettuja velkakirjoja. Se voi myös sitoutua siihen, että se pitää ostoillaan velkakirjojen korot nollan tienoilla niin, ettei lisävelkaantumisesta aiheudu valtioille ylimääräisiä kustannuksia. Tietysti lupaukset on aina tehty rikottaviksi, mutta silti tämä voisi toimia kunnes toisin ilmoitetaan.

Näin EKP todella tekisi ihan kaiken mitä tarvitaan – ”whatever it takes”.

Raha ei kasva puussa, mutta sitä voidaan luoda tyhjästä.