1. T&Y-lehti
2. Velkajarru ja kasvukaasu – mahdoton yhdistelmä Suomessa?

Velkajarru ja kasvukaasu – mahdoton yhdistelmä Suomessa?

SUOMEN PORVARIT JA AINAKIN pääosa sosialisteista ovat yhtä mieltä siitä, että Suomen julkisen talouden velkaantumistahti on huolestuttava, ja että näin ei voi jatkua. Velkaantumista olisi jarrutettava päättäväisesti. Menoja pitäisi leikata tai verotuloja lisätä, tai tehdä molempia.

Talouskasvulla on tietenkin merkitystä. Siitä syntyy verotuloja. Vahva kasvu alentaa myös työttömyyttä, mikä merkitsee julkisten menojen säästöjä. Talous kasvaa, kun työtunnit lisääntyvät ja työtuntia kohden syntyy aikaisempaa enemmän reaalista arvonlisäystä, eli työn tuottavuus kasvaa.

Työn tuottavuus on pitkällä aikavälillä ratkaiseva tekijä. Usein arvioin­nit kuitenkin lähtevät ajatuksesta, että työn tuottavuuden kasvu tulee jostain ulkoapäin, kuin mannana taivaalta – siispä huomio työtunteihin. Näin tarkasteltuna tulonsiirtojen leikkaukset näyttävät ensisijaiselta keinolta korjata julkista taloutta. Nimittäin samalla kun säästyy julkisia menoja, myös työn tarjonta kasvaa – ja se merkitsee lisää tuloja ainakin pitkällä aikavälillä.

Modernin kasvututkimuksen näkökulma on monisyisempi. Innovaatioperusteisen endogeenisen kasvuteorian mukaan pitkän aikavälin tuottavuuden kasvu ei tule automaattisesti ulkoa, vaan syntyy kansantalouden sisältä yritysten innovoinnin tuloksena. Teorian kehittäjät Philippe Aghion ja Peter Howitt palkittiin työstään viime vuonna taloustieteen Nobelilla.

TEORIAN TALOUSPOLITIIKKASUOSITUKSENA on, että valtiovallan on syytä pitää huolta sekä yritysten innovaatiotoiminnan kannusteista että edellytyksistä. Kannusteita voi lisätä alentamalla innovatiivisen yrittäjyyden verotusta ja edellytyksiä julkisin investoinnein. Yksi johtopäätös teoriasta on se, että korkeakaan kokonaisveroaste ei ole talouskasvun este, jos verot kerätään oikeista kohteista, ja jos niitä käytetään kasvun kannalta hyödyllisiin tarkoituksiin. Tästä on myös empiiristä näyttöä.

Taloustieteen professorit Luca Fornaro ja Martin Wolf tähdentävät tuoreessa analyysissään, että tuottavuuskasvuun on tosiaan syytä kiinnittää huomiota julkisen talouden hallinnassa. Heidän mallissaan on kaksi vakaata tasapainoa: hyvä ja huono.

Hyvässä tasapainossa tuottavuuskasvu on vahvaa, julkinen talous ei vaadi voimakkaita sopeutustoimia eivätkä verotus tai julkisten investointien leikkaukset jarruta tuottavuuden kehitystä. Tilanne muistuttaa Suomea 2000-luvun alkuvuosina sekä Ruotsia ja Tanskaa viime vuosina. Julkista velkaa on vähän, talouskasvu on ollut pitkään vahvaa ja liikkumatilaa on jopa veronkevennyksille.

Nykyaikaisessa talouden kasvututkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että talouteen voi joskus iskeä negatiivinen tuottavuusshokki – suomeksi sanottuna joskus paskaa lentää kansantalouden tuulettimeen. Silloin tuottavuuskasvu kyntää liejussa. Näin näyttää käyneen Italialle 1990-luvun puolivälissä ja Suomelle 2010-luvun vaihteessa.

Tuollaisessa tilanteessa kansantalous saattaa ajautua noidankehään. Julkisen velan kohoamisen vuoksi joudutaan sopeutustoimiin, eli veronkorotuksiin tai julkisten menojen leikkauksiin. Tästä voi seurata kasvun hyytymistä, josta puolestaan seuraa uusia sopeutustoimia ja niin edelleen. Kansantalous saattaa ajautua uuteen, huonoon tasapainoon – fiskaaliseen stagnaatioon. Kasvu on hidasta, julkinen talous velkaantunut, verotus kireää eikä talouskasvua tukeviin julkisiin panostuksiin ole varaa.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan fiskaalisen stagnaation riski on merkittävä, jos veronkorotukset kohdistuvat innovaattoreihin ja menoleikkaukset yritysten innovointi­edellytyksiä vahvistaviin julkisiin investointeihin. Korkeakouluihin ja perustutkimukseen kohdistuvat leikkaukset ovat tutkitusti riskipäätöksiä. Näitä riskejä Suomessa on otettu useaan otteeseen.

Tilanteen tekee petolliseksi se, että kasvupoliittisten virheiden maksumieheksi ei joudu nykyinen eikä välttämättä vielä seuraavakaan hallitus, vaan ehkä vasta sitä seuraava. Tutkimusten mukaan viiveet voivat nimittäin olla yli 10 vuotta pitkiä. Vaihtoehtona olisi kohdistaa sopeutustoimia keski- ja suurituloisten saamiin tulonsiirtoihin. Mediaaniäänestäjältä nipistäminen on kuitenkin poliittinen riski. Tiedämme, mihin vaaka poliittisessa riskianalyysissä helposti kallistuu.

UUDISTUMINEN ON VAIKEAA mutta ei mahdotonta. Tanska on kyennyt laajoihin, koviin ja ennen kaikkea pitkäjänteisiin talousreformeihin, ja vieläpä kahteen otteeseen! Onnistuminen on todennettu huippututkimuksissa. Menestys ei selity pelkästään Novo Nordisk -yrityksellä.

Tanskalla näyttää olleen sekä fiksummat demarit että porvarit kuin Suomella. Ensimmäisen uudistuspaketin aikana vallassa olivat nimittäin demarit 1990-luvun alkupuolella ja toisen paketin aikana porvarit 2000-luvun alkuvuosina.

Olisiko Suomen ”sosialisteilla” ja ”porvareilla” kykyä ja kanttia ottaa oppia Tanskanmaalta? Siinä taloudessa ei nimittäin ole paljon vialla – ovat hyvässä tasapainossa, fiskaalisessa ekspansiossa.