Valitse vapaasti hyvinvointia markkinoilla ja äänestyskopeissa
TALOUSTIEDE ON ihmisläheistä: talous on ihmistä varten eikä päinvastoin. Ihmiset kuluttavat tavaroita ja palveluita hyvinvointiaan kohottaakseen. Siihen he tarvitsevat tuloja. Tuloja syntyy kansantalouden tuotannosta.
Kuulostaa itsestään selvältä. Kuitenkin jopa äärimmäisenä talousliberaalina pidetty taloustieteen nobelisti Milton Friedman katsoi aikanaan tarpeelliseksi muistuttaa lukijoitaan siitä, että vienti sinänsä ei ole päämäärä. Se on vain keino ansaita valuuttaa, eli tuloja, joilla voidaan ostaa hyödykkeitä ja palveluita ulkomailta. Viennistä syntyy hyvinvointia vain välillisesti.
Hyvin toimivassa yhteiskunnassa tuotetaan sellaisia tavaroita ja palveluita, jotka kohottavat ihmisten hyvinvointia. Kun ihmisten hyvinvointia nakertaa turvattomuus, voi olla paikallaan tuottaa tykkejä ja palkata lisää poliiseja. Terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien hoitamiseksi puolestaan lisätään satsauksia silloin, kun vanhuuden vaivat alkavat koetella väestön hyvinvointia.
Seuraava kysymys kuuluu: miten tuotanto kansantaloudessa pitäisi järjestää? Tässä on paikallaan erottaa toisistaan yksilöllinen kulutus ja kollektiivinen julkinen kulutus. Jälkimmäiseen kuuluu yleinen hallinto, puolustus ja sisäinen turvallisuus. Vastuu niiden järjestämisestä on valtiovallalla. Hävittäjäpommittajien kehittämis- ja tuottamisvastuuta kannattaa varmasti antaa yksityisille yrityksille. Sen sijaan sotilaiden on sopivaa olla valtion hommissa – palkka-armeijat tuskin tarjoavat parasta mahdollista maanpuolustuspalvelua.
KULUTTAJAN VAPAUS valita markkinoilla on useissa tilanteissa tehokkain keino tyydyttää yksilöllisiä kulutustarpeita. Lähtökohtaisesti jokainen on oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Ja onhan siinä jonkin sortin demokraattisuutta, kun kuluttajat ostopäätöksillään ohjaavat sitä, mitä yritykset kansantaloudessa tuottavat. Taloushistoria on jo väkevästi todistanut, että markkinatalouden hajautettu päätösjärjestelmä on ylivertainen monissa tilanteissa. Varsinkin silloin, kun kyse on sellaisista yksilöllisistä kulutustarpeista kuten sirkushuveista tai ravintolapalveluista.
Taloushistoria on jo väkevästi todistanut, että markkinatalouden hajautettu päätösjärjestelmä on ylivertainen monissa tilanteissa.
Hyvinvointivaltioissa merkittävä osa julkisista kulutusmenoista on yksilöllisiä. Monien ”sirkushuvien” lisäksi näihin kuuluu muun muassa koulutus-, sosiaali- ja terveyspalveluita. On katsottu, että nämä ovat ihmisten hyvinvoinnin ja talouden kehityksen kannalta kriittisiä palveluita. Niin kriittisiä, että niitä ei voida jättää kokonaan hajautetun markkinatalousmekanismin varaan. Ohjakset on päätetty antaa julkiselle vallalle. Esimerkiksi terveysasioissa kuluttaja ei ole aina välttämättä paras asiantuntija.
Julkisia kulutusmenoja kustannetaan verotuloilla ja sosiaalivakuutusmaksuilla. Vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa tähän liittyviä valintoja tehdään vaaleissa. Järkevät äänestäjät toki tietävät, että veroilla on myös käyttäytymistä vääristäviä vaikutuksia. Tämä johtaa hyvinvointitappioihin, ja se pitäisi ottaa äänestysvalinnoissa huomioon.
HYVINVOINNIN TAVOITTELU on siis mutkikasta tasapainottelua. Kyse on lopulta poliittisesta valinnasta. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa yksilöllisten ja kollektiivisten valintojen kokonaisuus on pystytty järjestämään erinomaisesti. Maiden välisissä vertailuissa nähdään, että Pohjoismaissa ihmisten hyvinvointi on erittäin korkealla tasolla.
Yksilöllisistä julkisista kulutusmenoista on pääsääntöisesti päätetty kunnallisvaaleissa. Kollektiiviset kulutusmenot puolestaan ratkaistaan valtiollisissa vaaleissa. Työnjako on luonteva. Kunta on lähempänä kuluttajayksilöitä kuin valtio. Kunnanvaltuustossa tiedetään paremmin, mitä sen alueen ihmiset tarvitsevat ja haluavat, ja mitä ovat niistä valmiita maksamaan. Äänestäjien valinnat ovat näkyneet kuntien palvelutarjonnassa ja veroäyreissä.
Terveyspalvelut ovat merkittävä yksilöllisten julkisten kulutusmenojen erä. Ihmisten hyvinvointi rakentuu terveyden varaan. Terveyspalvelujen järjestämisvastuu on äskettäin siirretty kunnilta hyvinvointialueille eli yhtä porrasta kauemmas yksilöistä. Tehokkuushyödyt perustelevat tätä ratkaisua. Toisaalta terveyspalvelujen rahoittamispäätökset on käytännössä siirretty vielä yhtä porrasta kuluttajayksilöä kauemmaksi eli valtiotasolle.
Valtiollisissa vaaleissa äänestyskopeissa tehdään siis päätöksiä yksilöiden hyvinvoinnin kannalta keskeisistä julkisista terveyspanostuksista. Jos hyvinvointialue ei pysy budjetissaan, valtiovarainministeriö saattaa ottaa terveyspalveluista järjestämisvastuuta. Silloin ei kysytä, mitä hyvinvointialueen kuluttajayksilöt haluaisivat valita ja olisivat siitä valmiita maksamaan. Yksilöiden hyvinvointi saattaa silloin jäädä maksimoimatta.
