Vain vallankumous riittää
Vastapaino 2023.
Uusi hallitus on uhannut – tai luvannut – merkittäviä leikkauksia julkisiin menoihin.
Taloustilanne kuitenkin huononee samaan aikaan. Riskinä onkin, että hallituksen sisäisestä epävakaudesta johtuvan kiireen vuoksi leikkaukset toteutetaan laskusuhdanteen aikana. Seurauksena voi olla taantuman syveneminen.
Siksi nyt on hyvä aika muistella aiempia lamoja ja oppia tehdyistä virheistä. Janne Auton toimittama artikkelikokoelma Talouskuri tuli Suomeen (Vastapaino, 2023) ilmestyy juuri sopivasti. Se keskittyy erityisesti finanssikriisin jälkeiseen talouspolitiikkaan.
Ajankohtaisuudestaan huolimatta teos tuntuu väsähtäneeltä.
Teoksessa käytetty talouskurin määritelmä on peräisin Mark Blythin vaikutusvaltaisesta kirjasta Austerity.
Määritelmän mukaan ”talouskuripolitiikka on tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja. Parhaiten tämän väitetään onnistuvan leikkaamalla valtion budjettia, velkaa ja alijäämää.”
Talouskuri siis tarkoittaa karkeasti menojen leikkaamista julkisen talouden tasapainottamiseksi, vaikka syy siihen, että menot ylittävät tulot, olisi talouden taantuma.
Näin määritellyn talouskuripolitiikan analyysi olisi hyvinkin kirjan arvoinen hanke. Talouskuri tuli Suomeen ei kuitenkaan ole tällainen tiukasti kohdennettu talouskurin kritiikki. Sen sijaan kirja hajoaa yleiseksi uusliberalismin ja sen sukulaismörköjen sättimiseksi.
Huutia saavat tietää muun muassa uusliberalismi, taloustiede, kapitalismi, kvantitatiivinen tutkimus, nälkävuosien politiikka, irtikytkentä, vientivetoisuus, yksityistäminen ja jopa kausaalipäättely. Talouskuria ja laajempaa kysymystä julkisen sektorin oikeasta koosta ei myöskään eroteta toisistaan.
Tämä on ikävää. Talouskurin ongelmat on mahdollista havaita monenlaisista aatteellisista ja tutkimuksellisista lähtökohdista. Sen sijaan löysä kapitalismin, rajoitetun valtion ja jopa tilastollisten menetelmien kritiikki vetoaa vain samaa uskoa jo tunnustaviin.
Kuten asiaan kuuluu, teoksen sävy on oikeamielisen suuttumuksen läpitunkema. Paikoitellen seurauksena on tahattoman huvittava liioittelu. Sipilän hallituksen kerrotaan aiheuttaneen kärsimystä “heikoimmassa asemassa oleville ihmisryhmille, kuten pienituloisille, lapsiperheille, työttömille, vanhuksille, sairastaville ja naisille”.
Lähes kaikki suomalaiset näyttävät siis olevan “heikoimmassa asemassa” olevia. Uhrien joukon ulkopuolelle jäävät ainoastaan keskituloiset, mutta enintään keski-ikäiset lapsettomat miehet.
Aika railakas on myös Sami Outisen kirjassa esittämä luonnehdinta, jonka mukaan “yhteiskunnan heikoimpien näkökulmasta Suomen hallitusten tietoinen talouspolitiikka on ollut julmaa etenkin talouden laskukausina 1860-luvun nälkävuosista lähtien“. Tämän “julman” 160 vuoden aikana on kuitenkin – täysin tietoisesti – rakennettu kattava hyvinvointivaltio. Sen palvelut ja tulonsiirrot ovat suojelleet suomalaisia erityisesti laskukausina.
Kirjan tekijöitä ei tunnu juurikaan kiinnostavan varsinainen talouspolitiikkaa koskeva tutkimus. Alan tutkimuksessa talouspoliittinen päätöksenteko nähdään vaikeina valintoina ja kompromisseina eri tavoitteiden välillä. Kirjassa se taas kuvataan pelkkänä demokratian voimien ja kapitalistien valtataisteluna.
Talouspolitiikkaa käsittelevään taloustieteelliseen kirjallisuuteen ei kirjassa juuri viitatakaan. Päinvastoin, tutkimustieto nähdään jopa esteenä demokratialle.
Esimerkiksi talouskuria ja feminismiä käsittelevässä Anna Elomäen, Hanna Ylöstalon ja Johanna Kantolan artikkelissa todetaan:
“Teknokraattisen asiantuntijatiedon merkitys talouspolitiikassa on kasvanut, ja politiikkarelevanttina nähdään usein etenkin kvantitatiivinen, matemaattisia ‘totuuksia’ ja kausaalisuuksia korostava taloustieteellinen tieto. Samalla talouspoliittisen päätöksenteon avoimuus ja demokraattisuus kärsivät.”
On ällistyttävää kuulla tutkijoiden sanovan, että nykyaikaisen kausaalitutkimuksen esiinmarssi kaventaa eikä edistä demokraattista päätöksentekoa.
Muuten Elomäen, Ylöstalon ja Kantolan artikkeli on teoksen kiinnostavimpia. Yksi sen tärkeä huomio on, että julkisten palveluiden leikkaaminen siirtää hoivatyötä koteihin, eli käytännössä paljolti naisten palkatta tehtäväksi. Kirjoittajat toteavat aivan oikein, että tällaisia talouspolitiikan sukupuolittuneita vaikutuksia on tutkittu liian vähän.
Onneksi näitä vaikutuksia koskevaa tutkimusta tehdään koko ajan enemmän. Uskon, että tiedon lisääntyminen muuttaa myös päätöksentekoa tasa-arvoisemmaksi. Artikkelin kirjoittajille tämä käynnissä oleva vaikutusten kvantifiointi ja huomiointi päätöksenteossa ei kuitenkaan ole ollenkaan riittävä ratkaisu.
Kvantitatiivinen politiikka-arviointi on heistä jo sinänsä epäilyttävää. Niukkojen julkisten resurssien tasa-arvoisempi kohdentaminen ei sekään riitä, vaan nykyistä merkittävästi suurempi julkinen sektori on feministisestä näkökulmasta välttämätön. Jos tämä on vaatimustaso, kvantitatiiviseen tutkimukseen uskovan porvarin on vaikea olla feministi.
Artikkelissa päädytään lopulta vaatimaan koko järjestelmän panemista uusiksi: ”Nykyisissä politiikan tekemisen kehyksissä feministisille lähestymistavoille on kuitenkin tarjolla korkeintaan kriitikon, ei muutoksentekijän osa.”
Suureelliset vaatimukset talousjärjestelmän täydellisestä muuttamisesta toistuvat kirjassa muuallakin. Ne vievät kauas pois varsinaisesta talouskurin kritiikistä ja oikeastaan kaikesta muustakin kiinnostavasta.
Silmiinpistävä piirre teoksessa on, että kirjoittajat eivät ota talouskurin kannattajien ajatuksia lainkaan vakavasti. He tuntuvat pitävän talouskurin haitallisuutta kaikille täysin ilmeisenä. Jääkin epäselväksi, miksi kukaan kannattaisi jotain näin ilmeisen hupsua. Teoksen selitys tuntuu olevan valtakamppailu – talouskurin kannattajat pyrkivät edistämään omaa tai kapitalistien intressiä.
Tämä on tylsä asenne, hyvä kritiikki kuuntelee suopeasti kohteensa näkemyksiä. Talouskuri voi olla huono ajatus. Mutta sen taustalla olevat huolet talouspolitiikan uskottavuudesta ja julkisen sektorin budjettirajoitteesta ovat todellisia. Talouspolitiikka on tasapainoilua yhtäältä näiden rajoitteiden, toisaalta suhdannepoliittisten ja sosiaalisten tavoitteiden välillä. Juuri se tekee talouspolitiikasta vaikeaa.
Talouskuri tuli Suomeen -teoksen suureellisen julistamisen sijasta tarvittaisiinkin nämä vaikeudet vakavasti ottavaa yhteiskuntatieteellistä pohdintaa ja tutkimukseen perustuvia, aidosti toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja talouskurille.
