1. T&Y-lehti
2. Tuottavuuskasvun tekijät ja näkymät

Tuottavuuskasvun tekijät ja näkymät

Talouskasvu rakentuu tuottavuuskasvun varaan. Suomeen iski vuonna 2008 niin sanottu negatiivinen tuottavuusshokki, jonka jälkeen tuottavuuskehitys on ollut poikkeuksellisen heikkoa. Samalla tuottavuuteen on syntynyt ”kiinnikuromisvaraa”, joka voi vauhdittaa Suomen tuottavuuskasvua seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Taloustieteessä ollaan pohjimmiltaan kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista. Talouskasvu ei siis ole päämäärä sinänsä vaan väline, jolla tavoitella jotakin tärkeämpää. Hyvinvoinnin ja talouskasvun välinen yhteys on lopulta empiirinen kysymys. Hyvinvoinnin mittaaminen on kuitenkin vaikeaa. Niin subjektiivisiin (Stevenson & Wolfers, 2013) kuin objektiivisiin (Jones & Klenow, 2016) mittareihin perustuvat analyysit kertovat, että talouskasvu parantaa ihmisten hyvinvointia edelleen myös vauraissa maissa. Talouskasvua edistävä talouspolitiikka näyttää siis olevan hyvinvointia edistävää politiikkaa.

Talouskasvu voidaan määritelmällisesti jakaa kahteen pääosaan:

1. kasvu, joka tulee tuotantopanosten (työn ja pääoman) lisääntymisestä ja
2. kasvu, joka tulee kokonaistuottavuuden kohoamisesta.

Kokonaistuottavuuden kasvu tarkoittaa sitä, että samalla työpanos- ja pääomakannalla saadaan aikaisempaa suurempi reaalinen tuotos aikaan.

Kokonaistuottavuuden kasvuun pohjautuva talouskasvu on sekä ympäristön että ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta arvokkaampaa kuin panosten lisäämiseen perustuva kasvu. Koska kokonaistuottavuuden kasvu merkitsee sitä, että tuotantoa voidaan lisätä vähemmillä tuotantopanoksilla, se tarkoittaa muun muassa sitä, että tuotantoon tarvitaan vähemmän luonnonvaroja ja saasteita syntyy vähemmän.

Basu ym. (2022) osoittavat, että oikealla tavalla määriteltynä ja sovellettuna kokonaistuottavuus on hyödyllinen kansakunnan hyvinvoinnin mittari. Hyvinvoinnin voidaan ajatella perustuvan kansalaisten nykyiseen ja tulevaan kulutukseen sekä vapaa-aikaan. Se puolestaan riippuu kansantalouden nykyisestä ja tulevasta kokonaistuottavuudesta sekä pääoman¹ määrästä kansalaista kohti.

Kuvio 1. Työn tuottavuuden ja reaaliansioiden kehitys kansantaloudessa

Työn tuottavuus, eli tuotannon ja tehtyjen työtuntien suhde, on myös tärkeä kansantalouden suorituskyvyn mittari. Työn tuottavuuden kasvu mahdollistaa reaaliansioiden kasvun. Kuviosta 1 nähdään, että Suomessa työn tuottavuus ja reaaliansiot kehittyivät samaan tahtiin vuosina 2001–2008. Vuonna 2008 työn tuottavuus vajosi voimakkaasti. Reaaliansiot jatkoivat kuitenkin kasvuaan vielä parin vuoden ajan riippumatta siitä, mitataanko niitä työntekijän näkökulmasta olennaisilla kuluttajahinnoilla tai työnantajalle olennaisilla arvonlisäyksen hinnoilla. Ajan kuluessa asteittain reaaliansioiden kehitys hidastui merkittävästi ja näin sopeutui lähemmäksi ansioiden ja työn tuottavuuden välisen aikaisemman suhteen mukaiseksi.

Tuottavuuskasvun tekijät²

Talouspolitiikan kannalta on tärkeää tunnistaa, mistä tekijöistä talouskasvu koostuu ja millaiset ovat talouskasvun lyhyen ja pitkän aikavälin näkymät. Tästä syystä talouskasvu on hyödyllistä jakaa osatekijöihin. Tämä auttaa täsmentämään talouskasvua edistävien politiikkatoimien tärkeimpiä kohteita sekä tarkentamaan kasvuskenaarioita.

Kuviossa 2 on esitetty kolme tapaa jakaa talouskasvu osatekijöihin (ks. s. 42, Maliranta, 2019). Talouskasvu on kuvion keskiössä. Sitä voidaan tarkastella kahdesta suunnasta lyhyen sekä pitkän aikavälin näkökulmista, sekä kahdelta tasolta, makro- ja mikrotasolta. Kuviossa 2 lyhyen aikavälin tekijöitä on tarkasteltu vasemmalla puolella, pitkän aikavälin tekijöitä keskellä sekä pitkän aikavälin talouskasvuun vaikuttavia politiikkatoimia oikealla puolella. Makrotason tekijöitä on puolestaan tarkasteltu kuvion yläosassa ja mikrotason tekijöitä alaosassa.

Kuvio 2. Talouskasvun osatekijät ja politiikkatoimet kolmesta suunnasta arvioituna

Nykyään taloustieteessä käytetään samaa tarkastelukehikkoa talouden lyhyen ja pitkän aikavälin tarkasteluun. Pitkän aikavälin talouskasvun tekijät määrittävät kasvun trendin ja suhdannetekijät selittävät talouden kehityksen vaihtelun trendin ympärillä.

Käytännössä lyhyt ja pitkä aikaväli nivoutuvat yhteen. Niin sanotun hystereesin vuoksi suhdannevaihtelut voivat heijastua myös pitkän aikavälin kasvuun. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että taantuman aikana yritykset voivat vähentää panostuksiaan tutkimus- ja kehitystoimintaan tavalla, joka heikentää kokonaistuottavuuden kasvua pitkällä aikavälillä (ks. esim. Barlevy, 2007). Hidastunut kokonaistuottavuuden kasvu vaikuttaa puolestaan kielteisesti yritysten kustannuskilpailukykyyn ja tätä kautta sekä niiden vientiin että investointeihin lyhyellä aikavälillä.

Lyhyen aikavälin makrotekijät

Keynesiläisessä näkemyksessä korostetaan sitä, että ­BKT:n­ kasvu muodostuu neljästä kysyntäerästä. Ne ovat yksityisen kulutuksen muutos, julkisen kulutuksen muutos, nettovienti (viennin ja tuonnin erotus) ja investoinnit (ks. kuvio 2). Nämä kysynnän muutokset selittävät siis lyhyellä aikavälillä bruttokansantuotteen muutoksia.

Näihin osatekijöihin voidaan yrittää vaikuttaa finanssipolitiikalla, rahapolitiikalla sekä sellaisilla politiikkatoimilla, jotka vaikuttavat yritysten kustannuskilpailukykyyn. Taloustieteen valtavirtanäkemyksen mukaan silloin, kun talouden tuotantoresurssit ovat vajaakäytössä, yksityisen kulutuksen lisääminen esimerkiksi veroja alentamalla ei välttämättä syrjäytä ainakaan täysimääräisesti muita kysyntäeriä. Tällaisessa tilanteessa verokevennykset voivat siis nopeuttaa talouden kasvua. Kun kansantalouden tuotantoresurssit ovat jo suurelta osin käytössä (esimerkiksi työttömyys alhainen ja koneiden käyttöaste korkea), kulutuskysynnän lisäys johtaa hintojen kohoamiseen, mikä puolestaan hidastaa talouskasvua.

Uusklassinen paradigma

Kulutuskysynnän lisääminen ei siis lisää talouskasvua pysyvästi. Myöskin veronkevennysten niin sanotut dynaamiset vaikutukset eli pidemmän aikavälin vaikutukset talouskasvuun ovat parhaimmillaankin sangen rajallisia (Banerjee & Duflo, 2019). Pitkän aikavälin talouskasvua voimistavia politiikkatoimia on etsittävä toisesta suunnasta. Niitä on esitetty kuvion 1 oikeanpuoleisessa yhtälössä.

Talouskasvuun pätee seuraava yksinkertainen kaava:

BKT:n kasvu = työn tuottavuuden kasvu + tehtyjen työtuntien kasvu (1)

Pitkän aikavälin talouskasvu perustuu näistä ennen kaikkea työn tuottavuuden kasvuun. Voidaan sanoa, että talouden kasvututkimus on ennen kaikkea työn tuottavuuteen vaikuttavien tekijöiden analysointia.

Traditionaalinen lähestymistapa tarkastella työn tuottavuuden kasvua perustuu uusklassiseen kasvumalliin. Sen kuuluisimman version esitti vuonna 1956 Robert Solow. Sen mukaan työn tuottavuuden kasvu voidaan jakaa kasvulaskennan avulla kolmeen tekijään. Ne on esitetty kuvion 2 yläosassa.

Ensimmäinen niistä on pääomapanoksen kasvu suhteessa tehtyihin työtunteihin. Ajatuksena on, että työntekijä saa tunnissa aikaan sitä enemmän tuotosta mitä enemmän hänellä on käytössään koneita, laitteita ja muita pääomahyödykkeitä. Työn tuottavuutta voidaan siis parantaa investoimalla eli pääomakantaa kasvattamalla. Pääomakannalla on kuitenkin alenevat rajatuotot. Mitä suurempi pääomakanta on, sitä vähemmän investointi lisää työn tuottavuutta. Tämän vuoksi investoiminen on pitkällä aikavälillä tehoton tapa lisätä työn tuottavuuden kasvua (Pohjola, 1996).

Toinen tekijä on tehtyjen työtuntien laatu. Ajatuksena on, että osaamista parantamalla työntekijä saa tunnissa aikaisempaa suuremman tuotoksen aikaan. Kun osaajien osuus kansantaloudessa kasvaa, myös kansantalouden keskimääräisen työtunnin tuottavuus kohoaa. Myöskään koulutusinvestointeja lisäämällä ei voida loputtomasti parantaa työn tuottavuutta. Sen estää jo ihmiselon ja varsinkin työiän rajallisuus.

Kasvulaskennan tärkein ja kiinnostavin tekijä on sen jäännöstermi; se osa työn tuottavuuden kasvua, jota ei voida selittää pääomakannan määrän tai työtuntien laadun muutoksella. Sitä kutsutaan myös kokonaistuottavuudeksi. Joskus sen kasvua käytetään myös teknologisen kehityksen mittarina. Kuten edellä todettiin, oikealla tavalla sovellettuna se on hyvä tunnusluku kuvaamaan kansantalouden menestystä hyvinvoinnin tuottamisessa.

Uusklassisen kasvuteorian ja empiirisen analyysin tarjoamat evästykset talouspolitiikan valmistelutyöhön ovat laihanlaiset. Teoria kertoo, että pohjimmiltaan kasvu johtuu ennen kaikkea teknologisesta kehityksestä. Myös investointien kasvu johtuu lopulta teknologisesta kehityksestä. Mutta tässä talouskasvun paradigmassa teknologinen kehitys ajatellaan ulkoa annetuksi. Näin ollen tässä paradigmassa koulutuspolitiikallakaan ei ole vaikutusta teknologiseen kehitykseen vaan työpanoksen laatuun. Mutta kasvulaskennan mukaan osaamisen lisääntymisen vaikutus ylipäätään on ollut sangen pieni (ks. esim. Tuottavuuslautakunta, 2019, s. 69)

Kasvulaskennan tärkein ja kiinnostavin tekijä on sen jäännöstermi.

Uusklassista kasvuteoriaa on kritisoitu laajasti ja useilla perusteilla (Aghion & Howitt, 2007, 2009). He muistuttavat, että pääoman mittaaminen on erittäin vaikeaa ja kasvulaskennan tulokset riippuvat hyvin paljon pääoman mittaustavasta. He myös huomauttavat, että kasvulaskennan komponentit eivät kerro kasvutekijöiden kausaalisuhteista. He toteavat, että kasvulaskenta tarjoaa keinon luokitella talouskasvuun liittyviä tekijöitä, joita voidaan sen jälkeen selittää muilla analyysivälineillä.

Kasvulaskentaa on käytetty myös talouskasvun pitkän aikavälin ennusteiden apuvälineenä (Fernald & Jones, 2014; Jalava & Pohjola, 2004; Jorgenson ym., 2003). Näiden(kään) ennusteiden menestys ei ole ollut kummoinen. Fernald ja Li (2019) tiivistävät arvionsa seuraavasti:

“Neither economists nor statisticians have a good track record of forecasting changes in trend productivity growth.”

Fernald ja Li (s. 3)

Schumpeterilainen paradigma³

Kuten edellä todettiin, uusklassinen kasvuteoria ja siihen kytkeytyvä kasvulaskenta eivät anna paljoakaan evästystä talouspolitiikan tarpeisiin eivätkä näytä auttavan luotettavien talousennusteiden tekemisessä.

Uusklassinen kasvuteoria perustuu oletukseen, että kilpailu on täydellistä, kaikki yritykset ovat keskenään samanlaisia ja teknologinen kehitys määräytyy eksogeenisena eli mallin ulkopuolella. Näin ollen se ei vaikuta kovin hedelmälliseltä tarkastelukehikolta arvioitaessa esimerkiksi kilpailupolitiikan, yrittäjyyspolitiikan tai innovaatiopolitiikan merkitystä.

Talouden kasvun teoriassa otettiin merkittäviä edistysaskeleita 1980-luvun jälkipuoliskolla ja 1990-luvun alussa. Alettiin tarkastella talouskasvun perimmäisempiä tekijöitä. Niin sanottu schumpeterilainen paradigma tarjoaa perustuksen tällaiselle tutkimukselle (Aghion ym., 2021). Paradigman nimitys tulee itävaltalaisesta taloustieteilijästä Joseph Schumpeterista, joka pohti jo 1940- ja 1950-luvuilla kolmea tärkeää talouskasvua koskevaa ajatusta.

Ne kaikki kolme ovat terveen järjen mukaisia. Ne ovat:

1. Talouskasvun ydin ovat innovaatiot ja tiedon leviäminen.
2. Innovaatiot edellyttävät kannusteita ja omistuksen suojaa.
3. Talouskasvua tapahtuu ”luovan tuhon” kautta. Uudet innovaatiot syrjäyttävät aikaisempia innovaatioita. Luonti aiheuttaa tuhoa, ei päinvastoin.

Schumpeterin työn puutteena on, että hän ei formalisoinut eikä testannut hypoteesejaan. Tästä syystä niiden sisäistä johdonmukaisuutta tai selitysvoimaa ei voitu luotettavasti arvioida.

Tilanne alkoi kuitenkin korjautua noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun innovaatiopohjaisia luovan tuhon kasvumalleja alettiin kehittää (Aghion & Howitt, 1992). Samoihin aikoihin tutkijat alkoivat saada käyttöönsä yrityskohtaisia aineistoja. Syntyi itseään ruokkiva positiivinen tutkimuskierre. Uudet aineistot tarjosivat mahdollisuuden testata teoreettisia malleja. Teoreettiset mallit puolestaan toivat ryhtiä mikroekonometriseen empiiriseen analyysiin. Toisaalta empiiristen aineistojen havainnot ohjasivat teoreettisten mallien kehitystyötä aikaisempaa realistisempaan suuntaan.

Schumpeterilainen kasvuteoria korostaa kilpailun merkitystä. Teoria ennustaa ja empiirinen tutkimus näyttää, että useissa tilanteissa kilpailun kiristyminen lisää yritysten panostuksia innovointiin ja kiihdyttää tätä kautta tuottavuuden kasvua. Ajatuksena on, että yritykset havittelevat monopolivoittoja. Niihin pääsemiseksi yrityksen pitää kehittää tuotantotapojaan tai tuotteitaan niin, että se pääsee edes väliaikaisesti monopoliasemaan. Innovaatioiden avulla yritykset tavallaan yrittävät ”paeta kilpailua” muiden yrityksien kanssa. Joskus kilpailu voi kuitenkin mennä niin kireäksi, että kilpailun kiristyminen voi vähentää innovaatioita. Näin käy, jos monopolivoitot kutistuvat niin pieniksi, että yritysten ei kannata lisätä innovointia niiden tavoittelemiseksi. Kilpailun ja innovaatioiden välille piirtyy siis käänteinen U-muoto (Aghion ym., 2005).

Schumpeterilainen kasvututkimus siis sanoo, että kilpailupolitiikkaan ja markkinoiden toimivuuteen panostaminen todennäköisesti lisää innovaatioita ja kiihdyttää näin tuottavuuskasvua (ks. Bloom ym., 2019). Teorian ja empiirisen tutkimuksen mukaan kilpailun lisääminen helpottamalla ulkomaalaisten yritysten markkinoille tuloa johtaa tuottavuuden kasvun kiihtymiseen varsinkin tuottavimpien yritysten keskuudessa (Aghion ym., 2004). Teoria myös kertoo, että kilpailulla on myönteinen vaikutus kasvuun silloin, kun kansantalous on lähellä kansainvälistä eturintamaa (Acemoglu ym., 2006) ja jos yritysten väliset tuottavuuserot ovat suhteellisen pienet (Aghion ym., 2004).

Sekä uusklassinen kasvuteoria että schumpeterilainen kasvuteoria kertovat, että työn tuottavuudeltaan ”perässätulijakansantalous” voi kasvaa tavallista nopeammin kiinnikurontavaikutuksen ansiosta (Abramovitz, 1986). Uusklassisessa teoriassa korostetaan pääoman kasautumista. Kansantalouden matala työn tuottavuus selittyy pienellä pääomakannalla suhteessa työpanoksen määrään. Kun lähtötaso on matala, pääoman lisäys kiihdyttää alussa työn tuottavuutta merkittävästi.

Kilpailun kiristyminen voi vähentää innovaatioita.

Schumpeterilaisessa kasvuteoriassa korostetaan sen sijaan teknologiaa. Kansantalouden matala työn tuottavuus selittyy alhaisella teknologisella tasolla. Matalan tuottavuuden kansantalous voi saavuttaa nopean työn tuottavuuden kasvun, koska se voi imitoida muualla kehitettyä teknologiaa. Imitointi kuitenkin edellyttää myös omaa tutkimus- ja kehityspanostusta (Aghion & Jaravel, 2015; Cohen & Levinthal, 1989). Myös koulutuksella on erityinen merkitys. Sen lisäksi, että korkea-asteen koulutusta tarvitaan innovointiin, sitä tarvitaan myös uuden teknologia käyttöönottoon (Bartel & Lichtenberg, 1987; Benhabib & Spiegel, 2005).

Tuottavuuden kasvuvauhdin on havaittu vaihtelevan myös tuottavuuden eturintamamaissa. Yleiskäyttöisten teknologioiden kehitys tarjoaa luontevan selityksen eturintaman maissa esiintyvillä pitkän aikavälin kasvuaalloille (Bresnahan & Trajtenberg, 1995). ICT-teknologia on tästä tuorein esimerkki. Kuten jäljempänä nähdään, informaatio- ja viestintäteknologia kiihdytti työn tuottavuuden kasvua Yhdysvalloissa 1990-luvun puolivälissä. Schumpeterilaisen kasvuteorian ennusteiden mukaisesti samoihin aikoihin lisääntyivät myös uusien yrityksien markkinoille tulo ja vanhojen poistumiset (Bartelsman ym., 2016).

Schumpeterilainen kasvuteoria tarjoaa myös selityksen sille, miksi Yhdysvaltojen tuottavuuden kasvu oli ollut ennen 1990-luvun puoliväliä erittäin hidasta, vaikka informaatio- ja viestinteknologiaa oli kehitetty jo vuosikausia aikaisemmin. Yleiskäyttöisen teknologian murros tarjoaa mahdollisuuden yrityksille tuottavuuden kasvattamiseen, mutta tämä edellyttää myös yritysten omaa panostusta innovaatiotoimintaan, että saadaan aikaan tuottavuutta kohottavia sovelluksia. Tuottavuusvaikutukset vaativat tutkimus- ja kehitystyöpanostuksia, teknologian käyttöönottoa ja uudistumista ”luovan tuhon” kautta. Nuo selittävät, miksi vaikutukset tulevat useiden vuosien viiveellä (Aghion ym., 2018; Foster ym., 2019; Hyytinen & Maliranta, 2013).

Myös kansantalouksien kyky hyödyntää yleiskäyttöisen teknologian murroksia vaihtelee, ja siksi teknologisen murroksen aikana maiden väliset tuottavuushajonnat saattavat kasvaa. Tuottavuuslautakunnan (2021, s. 22) raportin kuviosta 2.2 on nähtävissä tästä ainakin viitteellistä näyttöä. Saksa, Ranska, Italia ja Espanja (ja moni muu Euroopan maa) alkoivat jäädä Yhdysvaltoja nopeasti jälkeen tuottavuudessa. Toisaalta Suomi ja Ruotsi pystyivät vieläkin kuromaan tuottavuuskuilua kiinni.

Tuottavuuskasvun vaiheet Suomessa ja USA:ssa

Tuottavuuskasvua arvioitaessa julkinen sektori on syytä jättää tarkastelun ulkopuolelle. Seuraava esimerkki kertoo, kuinka epävarmalla pohjalla julkisen sektorin tuottavuuden mittaus on. Suomen Tilastokeskus muutti julkisen sektorin tuotannon mittaustapaa vuonna 2001. Sitä ennen julkisen sektorin työn tuottavuuden ”mittaus” perustui pelkästään tuottavuuden kehitystä koskevalle oletukselle. Vuodesta 2001 tuotoksen mittauksessa alettiin käyttää erilaisia suoriteindikaattoreita. Kuten kuviosta 3 nähdään, muutoksella oli dramaattinen vaikutus Suomen julkisen sektorin tuottavuusnumeroihin. Virallisten numeroiden perusteella julkisen sektorin työn tuottavuus on pienentynyt keskimäärin 0,9 prosenttia vuosina 2001–2019. Jos mitattu työn tuottavuuden kasvu olisi jatkunut keskimäärin samanlaisena kuin se oli vuosina 1995–2000, pisteluku olisi ollut 120 vuonna 2019. Vertailun vuoksi kuviossa on esitetty myös eräiden muiden maiden kehitystä. Huomataan, että vaihtelu on suurta eivätkä erot ole kaikilta osin uskottavia.

Kuvio 3. Työn mitattu tuottavuus julkisella sektorilla*

Koska julkisen sektorin tuottavuusnumerot ovat erittäin epäluotettavia, seuraavassa keskitytään yrityssektoriin. Ne toimivat markkinoilla, jossa tavaroille ja palveluille muodostuu hinnat. Arvojen ja hintojen mittauksen avulla saadaan laskettua tuotannon volyymien muutoksia ja tätä kautta tuottavuuden kasvua.

Suomen yrityssektorin tuottavuuskehityksen kolme vaihetta

Kuviossa 4 on tutkittu työn tuottavuuden kasvua Suomen yrityssektorilla vuosina 1975–2020. Tukeutumalla aikaisempaan tuottavuustutkimukseen sekä yksinkertaiseen regressioanalyysiin tuottavuuden kehityksessä on tunnistettu kolme vaihetta, joita kuviossa kuvaa kolme trendisuoraa. Ajanjaksot ja niiden luonnehdinta on esitetty taulukossa 1.

Kuvio 4. Työn tuottavuuden kehitys Suomen yrityssektorilla (logaritmoidut prosentit)

Ensimmäinen vaihe on vuodet 1975–1984: ”nopean kiinnikuronnan kausi”. Työn tuottavuuden vuosikasvu oli 3,4 prosenttia. Noina vuosina Suomen yrityssektorin työn tuottavuuden taso oli eturintamamaihin nähden matala (ks. Tuottavuuslautakunta 2021). Muita heikompi tuottavuuden taso selittyy pienemmällä pääomakannalla, mutta ennen kaikkea matalammalla teknologian tasolla. Pääomaa lisäämällä ja muualla kehitettyä teknologiaa imitoimalla Suomi pystyi ylläpitämään kansainvälisesti vertaillen sangen nopeaa tuottavuuden kasvua.

Taulukko 1. Työn tuottavuuden kasvuvaiheet Suomen ja Yhdysvaltojen yrityssektorilla vuosina 1975–2020

Toinen vaihe on vuodet 1985–2008, jota voi luonnehtia luovan tuhon ja ICT-murroksen ajanjaksoksi. Jo entuudestaan nopea tuottavuuden kasvuvauhti kiihtyi 3,4 prosentista peräti 4,0 prosenttiin. Suomen yrityssektorin tuottavuuden taso oli edelleen eturintamaan alempi, joten Suomi pystyi vielä hyödyntämään kiinnikurojan etua. Suomen t&k-panostukset kohosivat, ja varsinkin teollisuuden tuottavuutta vahvistava toimipaikkarakenteiden dynamiikka (eli ”luova tuho”) kiihtyi: perustettiin uusia ja aikaisempaa tuottavampia tehtaita ja matalan tuottavuuden tehtaita poistui markkinoilta (Maliranta, 2003). ”Luova tuho” oli erityisen voimakasta ennen 1990-luvun lamaa ja vielä joitakin vuosia sen jälkeen. Varsinkin 1990-luvun puolivälin jälkeen Suomen tuottavuuden kasvua siivitti tieto- ja viestintäteknologian murros (Maliranta & Rouvinen, 2004). Merkittävät innovaatiot (Internet, sähköposti ja matkapuhelin) mullistivat monien työntekijöiden työntekoa ja vahvistivat tuottavuuden kasvua monilla aloilla. Nokian ja elektroniikkateollisuuden ansiosta tämä nopean tuottavuuskasvun vaihe jatkui Suomessa aina vuoteen 2008 saakka eli Nokian romahdukseen saakka.

Yhdysvaltojen yrityssektorin tuottavuuskehityksessä kolme vaihetta

Kolmas vaihe, hitaan tuottavuuskasvun ajanjakso, alkoi vuonna 2009 ja on jatkunut näihin aikoihin saakka. Tuottavuuden kasvu on ollut historiallisesti katsoen poikkeuksellisen hidasta. Esimerkiksi edelliseen kasvuvaiheeseen (1985–2008) verrattuna kasvuvauhti on ollut vain neljäsosa.

Suomen tuottavuuskasvun kehityksen ja näkymien arvioimiseksi on hyödyllistä tehdä vertailua Yhdysvaltoihin. Kuviossa 5 tarkastellaan Yhdysvaltojen yrityssektorin (”non-farm business”) työn tuottavuuden kehitystä. Tässäkin tukena käytetään aikaisempaa tuottavuuskirjallisuutta (Fernald, 2015) ja yksinkertaista regressioanalyysia.

Kuvio 5. Työn tuottavuuden kehitys Yhdysvaltojen yrityssektorilla (logaritmoidut prosentit)

Ensimmäinen periodi tässä on vuodet 1975–1994; hitaan tuottavuuskasvun vaihe. Työn tuottavuuden vuosikasvu oli 1,5 prosenttia, joka on selvästi alle puolet Suomen tuottavuuskasvusta noihin aikoihin. Heikko tuottavuuden kasvu selittyy sillä, että Yhdysvallat olivat tuottavuuden eturintamassa eikä sillä ollut hyödynnettävänä kiinnikurojanetua (ks. taulukko 1).

Toinen periodi on vuodet 1995–2003; ICT-murroksen kausi. Informaatio- ja viestintäteknologiaan perustuvat innovaatiot (Internet, sähköposti ja matkapuhelin) sekä niitä hyödyntävät toimintatavat yleistyivät ja levisivät taloudessa, mikä vahvisti tuottavuuden kasvua monilla toimialoilla. Tuottavuuden kasvu kiihtyi ennen kaikkea niillä aloilla, joissa hyödynnettiin kyseistä teknologiaa intensiivisesti. Tällaisilla toimialoilla kasvu myös hidastui vuoden 2003 tienoilla. Kuten taulukosta 1 huomataan, Yhdysvaltojen työn tuottavuuden kasvu oli huomattavasti Suomea hitaampaa myös näihin aikoihin. Yksi selitys tälle on se, että Suomi pystyi vielä tuolloin hyödyntämään jäljellä olevaa kiinnikurontavaraa (Maliranta ym., 2010).

Kolmas periodi on vuodet 2004–2021, taas hitaan kasvun vaihe. Yhdysvaltojen työn tuottavuuden vuosikasvu on ollut 1,4 prosenttia, mikä on lähes sama kuin ennen ICT-murrosta ollut tuottavuuskasvu. Toisaalta kasvuvauhti on ollut selvästi korkeampaa kuin Suomessa, jossa se on ollut siis 1,0 prosenttia vuodessa. Suomen hitaampi kasvu voisi selittyä ainakin vuosien 2010–2015 vaikeuksilla. Vuosina 2016–2020 vuosikasvu on ollut 1,5 prosenttia eli samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa.

Suomen näkymät

Schumpeterilaisen kasvuteorian mukaan kullakin maalla on oma tuottavuuden taso suhteessa senhetkiseen tuottavuuden eturintamaan. Tuo suhteellinen taso riippuu monista yritysten innovointiedellytyksiin ja -kannustimiin vaikuttavista tekijöistä. Nuo tekijät vaikuttavat siihen, kuinka voimakkaasti ja menestyksellisesti kansantaloudessa panostetaan uuden teknologian kehittämiseen ja muualla kehitetyn uuden teknologian käyttöönottoon (Aghion & Howitt, 2009). Tietty maa voi pudota väliaikaisesti tasapainostaan tähän maahan kohdistuvan tuottavuusshokin takia. Kansantalouteen tulee näin tuottavuuden kiinnikuromisvaraa, joka vähenee sitä mukaa, kun kansantalous palaa asteittain takaisin tasapainoonsa.

Teoriassa ideaali mitta tässä olisi kokonaistuottavuus, joka kertoo, kuinka tehokkaasti kyseisessä maassa teknologian avulla hyödynnetään työ- ja pääomapanosta. Mutta ennen kaikkea pääoman mittaamiseen liittyvien erilaisten ongelmien vuoksi työn tuottavuus on tässä hyödyllinen arviomuuttuja.

Kuvio 6. Suomen yrityssektorin työn tuottavuus suhteessa eräisiin verrokkeihin ja paluu vuoden 2005 tilanteeseen

Kuviossa 6 tarkastellaan Suomen yrityssektorin tuottavuuden tasoa suhteessa Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Ranskaan. Kuten nähdään, Suomi otti Ruotsin kiinni 1990-luvun puolivälissä, mutta muihin maihin Suomi pystyi vielä kuromaan umpeen eroaan. Jonkinlainen vakiintuminen kehityksessä on nähtävissä vuoden 2005 paikkeilla (vuodet 2007 ja 2008 voidaan tulkita väliaikaiseksi hyppäykseksi). Tuolloin Suomen yrityssektorin työn tuottavuus oli 82 prosenttia suhteessa Yhdysvaltoihin, 90 prosenttia suhteessa Ruotsiin, 91 prosenttia suhteessa Tanskaan, 93 prosenttia suhteessa Saksaan ja 91 prosenttia suhteessa Ranskaan. Nähdään, että vuoteen 2020 Suomi on vajonnut suhteellisesti kaikkiin näihin maihin, Ranskaa lukuun ottamatta.

Seuraavaksi tehdään Suomen työn tuottavuuden kasvun skenaarioita vuosiksi 2020–2030. Tässä tukeudutaan seuraaviin oletuksiin:

• Työn tuottavuuden eturintamassa kasvuvauhti on 1,4 prosenttia vuodessa, joka on ollut Yhdysvaltojen työn tuottavuuden kasvu vuosina 2004–2021.
• Vertailumaa pystyy parantamaan työn tuottavuutta 1,4 prosentin vuosivauhdilla vuosina 2020–2030.
• Tämän päälle Suomi pystyy hyödyntämään työn tuottavuuden kiinnikurontavaransa vuoteen 2030 mennessä.

Taulukossa 2 esitetään kolme skenaariota, jotka vaihtelevat sen suhteen, kuinka paljon kiinnikurontavaraa arvioidaan olevan. Kiinnekohtana käytetään suhteellisen työvuoden 2005 tilannetta.

Taulukko 2. Suomen yrityssektorin työn tuottavuuden skenaariot

Kansantalouden työn tuottavuuden kasvuvauhdit ovat olleet vuosina 2001–2020 noin 70 prosenttia yrityssektorin luvuista. Tämän perusteella voidaan arvioida, että koko kansantalouden työn tuottavuuden vuosikasvu on perusskenaariossa 1,8 prosenttia, optimistisessa 2,3 prosenttia ja pessimistisessä 0,9 prosenttia.

Kaikissa näissä skenaarioissa on taustalla oletus, että globaali tuottavuuskasvu jatkuu seuraavan kymmenen vuoden ajan samanlaisena kuin se on ollut vuoden 2004 jälkeen Yhdysvalloissa. Uuden yleiskäyttöisen teknologian murrosta ei siis odoteta. Esimerkiksi tekoälyyn ja robotteihin kieltämättä sisältyy potentiaalia, mutta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että niiden hyödyntäminen etenisi niin laajamittaiseksi, että se näkyisi merkittävästi tuottavuustilastoissa. Myöskään ei odoteta, että Suomeen iskisi samankaltainen negatiivinen tuottavuus­shokki kuin vuonna 2008.

Johtopäätökset

Taloustieteellisessä tutkimuksessa on jo yli 30 vuoden ajan etsitty investointeja ja pääoman kumuloitumista perimmäisempiä talouskasvun tekijöitä. Talouden kasvututkimuksen painopiste on siirtynyt uusklassisesta kasvuteoriasta innovaatioperustaisiin teorioihin. Niissä tutkitaan tekijöitä, jotka vaikuttavat teknologiseen kehitykseen ja sitä kautta tuottavuuden kasvuun. Kiinnostuksen kohteena ovat yritysten innovaatiokannustimet ja -edellytykset. Ne vaikuttavat siihen, miten teknologiaa kansantaloudessa kehitetään ja millaista teknologiaa siellä otetaan käyttöön. Julkinen valta voi vaikuttaa tähän esimerkiksi panostamalla perustutkimukseen, koulutukseen ja kilpailupolitiikkaan.

Sen lisäksi, että uusi talouskasvuparadigma tarjoaa kehikon arvioida johdonmukaisesti kilpailu-, innovaatio-, koulutus- ja yrittäjyyspolitiikan vaikutusta pitkän aikavälin talouskasvuun, se tarjoaa myös perustuksia kasvuskenaarioiden tekemiselle. Tulevan kymmenen vuoden aikana ei ole näköpiirissä yleiskäyttöisen teknologiamurroksen kiihdyttämää nopeaa tuottavuuden kasvua tuottavuuden globaalissa eturintamassa. Suomen tulevan tuottavuuskasvun arvioidaan kuitenkin olevan nopeampaa kuin eturintamassa. Syynä on se, että negatiivisen teknologiashokin jäljiltä Suomessa on niin sanottua kiinnikurontavaraa, joka vauhdittaa tuottavuuskasvua tulevina vuosina.