Tulevaisuudentutkimus: tiedettä vai joogaleijuntaa?
Tulevaisuustutkimuksen päähuomio on nykyisin sellaisen tulevaisuuden hahmottamisessa, jota muokkaavat robotit, automaatio ja alati kehittyvä tekoäly. Nopea tekninen kehitys on aikaansaamassa huomattavia muutoksia talouden ja yhteiskunnan rakenteisiin. Tutkimuksellisin keinoihin tähän prosessiin voidaan päästä kiinni tutkimalla empiirisesti sitä, mitä on jo tapahtunut, ja toisaalta teoreettisesti luomalla oletetulle kehityskuluille uskottava selitys. Siinä tuotantopanosten määrät ja rakenteet sekä panoksille maksettavien korvaukset ja tuottavuus ovat suhteissa toisiinsa niin, että taloudelliselle käyttäytymiselle ominaisen optimoinnin ehdot täyttyvät.
Empiirinen tutkimus on saanut selville, että esimerkiksi tehtävärakenteissa on tapahtunut polarisoitumista ja että tuloerot pyrkivät alati suurenemaan. Kehittyneiden maiden tuottavuuden nousu on viimeisen 10 vuoden aikana hidastunut, mikä taas viittaa siihen, ettei tuotantoelämään olisi valjastettu uutta kumouksellista tekniikkaa. Jos katsotaan vähänkin pitemmälle ja todella uskotaan tekoälyn ja robotisaation vallankumoukseen, ei ilmiöön juuri päästä kiinni muutoin kuin teoreettisella mallintamisella. Se, mitä tapahtuu taloudessa ja sen rakenteissa, heijastuu siten laajemmin koko yhteiskuntaan sekä näin myös tehtävärakenteisiin ja työelämään.
Tulevaisuus taloustieteen mallien mukaan
Ensimmäisessä lähestymistavassa talous jakaantuu kahteen sektoriin: pääomavaltaiseen korkean tuottavuuden (A) ja työvaltaiseen matalan tuottavuuden (B) sektoriin. Nopea teknologinen kehitys sektorissa A sitoo yhä vähemmän työvoimaa niin, että loppuosa työvoimasta työntyy sektoriin B. Tämä malli tarjoaa luontevan selityksen jo havaitulle hitaahkolle tuottavuuden kehitykselle. Toisessa lähestymistavassa on vain yksi sektori, mutta perinteisen työ- ja pääomapanoksen lisäksi on joko työtä korvaavaa pääomaa tai työtä korvaavia robotteja. Voidaan osoittaa, että verraten yleisten ehtojen vallitessa työtä korvaavan panoksen lisääminen alentaa palkkatasoa. Niinpä tässäkin skenaariossa palkkojen osuus kansantulosta pienenee sitä mukaa kun uutta tekniikkaa otetaan käyttöön.
Kun kahden sektorin mallissa on näköpiirissä, että valtaosa väestöstä joutuu marginaaliin, niin molemmissa malleissa funktionaalinen tulonjako muuttuu jyrkästi pääomatulojen hyväksi. Yhteinen lopputulos molemmissa kehityskuluissa on jonkinlainen umpikuja. Suhteellisesti pienentyneen palkkasumman myötä taloudesta on kadonnut ostovoima. Tuotetulle tavarapaljoudelle ei siten löydy ostajia omistajien ulkopuolelta. Yhteiskunnat alkaisivat muistuttaa entisiä keisari- ja kuningaskuntia, joissa valtaosa kulutuksesta meni hovin ylläpitoon. Tähän ei varmaan voitaisi liukua mitenkään huomaamatta ja rauhanomaisesti. On väistämättä, talouden rakenteiden murtuminen aiheuttaa rauhattomuutta.
Jakaantumisen skenaarion idut ovat jo nähtävissä, jos tarkastellaan lähemmin esimerkiksi USA:n osavaltioiden kehitystä. Rikkaimmissa osavaltioissa, joissa sijaitsevat huippuyliopistot ja joissa kehitetään uutta tekniikkaa, tuloerot ovat koko maan suurimmat. Rikkaissakin osavaltioissa osa väestöä on jo menettänyt vakinaisen asunnon tai asuu asuntovaunussa ja on vailla pankkisuhdetta ja mahdollisuutta käyttää internetiä. Jos politiikka ei puutu tähän ja jos se vain myötäilee markkinoita, kehitys jatkuu edellä kuvatun kaltaisena.
Ihmistyön vähenemistä on ilmeisen vaikea pysäyttää. Esimerkiksi jos ammattiliitot pyrkivät ylläpitämään palkan ostovoimaa, seuraa siitä entistä nopeampi uuden tekniikan käyttöönotto ja sektorin B nopeampi kasvu em. ensimmäisessä mallissa. Pääomaveron nosto on ainoita keinoja pitää yhteiskunta kasassa. Pääomaverolla voidaan rahoittaa julkisia palveluita, joiden tuottamiseen vielä pitkään tarvitaan ihmistyötä, tai sillä voidaan rahoittaa markkinalohkon ulkopuolista työtä. Pääomaveroa voidaan ohjata toimeentulon ylläpitoon.
Yksi tulevaisuudelle ominainen kehitystrendi onkin se, että tuottavuus kasvaa nopeimmin teollisuudessa, jonka työvoimaosuus kutistuu, ja hitaasti taas nimenomaan siinä osassa palveluita, jotka on perinteisesti tuotettu julkisessa sektorissa tai joita ainakin rahoitetaan verotuloilla. Teollisuuden työvoimaosuuden pienentyessä sen tehostaminen tulee entistä vähämerkityksellisemmäksi. Osin tästä syystä verotuksen nosto ei olisi kuitenkaan enää kovin haitallista, vaikka se hillitsisi kannustimia tehostaa tuotantoa. Päinvastoin, kannustimien hallittu heikentäminen voisi edistää koko yhteiskunnan stabiloitumista.
Valtioneuvoston näkemys tulevaisuudesta
Valtioneuvostokin on kiinnostunut tulevaisuudesta. Sen tulevaisuusselonteon 1. osa, joka nojautuu VTT:n selvitykseen ”kohti jaettua ymmärtämystä”, pyrkii hahmottamaan työn murrosta ja suomalaisen työn tulevaisuutta. Tulevaisuusselonteko arvioi, että tulevaisuudessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän tietotyöläisiä. VTT:n selvityksen mukaan ”pian koneet kykenevät tekemään niin suuren osan ihmistyötä niin kustannustehokkaasti, että talouskasvu ilman työtä tulee olemaan normaalia”. Tämä on verraten yleinen käsitys.
Edellä viitatuissa selvityksissä tuleva työelämä nähdään kuitenkin vain jonkinlaisena teknologian mahdollisuuksien aikaansaamana projektiona ilman, että analysoidaan sen tarkemmin uuden teknologian soveltamisen taloudellisia ehtoja. Koska tulonjakoa ja väestön valtaosan ostovoiman kaventumista ei nähdä ongelmana, yhteiskunta- ja talouspolitiikkakin loistaa poissaolollaan. Näin siitä huolimatta, että tuleva kehitys on johtamassa äärimmäiseen jännitteiseen ja jakaantuneeseen yhteiskuntaan. Niinpä kysymys siitä, miten tehdä mahdolliseksi merkitykselliseksi koettu työ itse markkinasektorin ulkopuolella, jää täysin ilmaan.
Ylipäänsä molemmissa edellä viitatuissa selonteoissa annetaan käsitys, että antamalla vain markkinoiden viedä ja pitämällä kiinni kilpailukykytavoitteesta ajaudumme kuin itsestään erilaisten ”keskustelujen” välityksellä jonkinlaiseen utopiaan, jossa kaikille löytyy mielenkiintoista tekemistä. Maalatussa tulevaisuudenkuvassa ”erottelu työntekijän ja työnantajan välillä hämärtyy” ja yrittäjyys yleistyy. Markkinatalous ei siis katoaisi mihinkään, mutta VTT:n selvityksen mukaan ”ihmiset eivät ole enää kustannuksia ja resursseja perinteisessä mielessä, vaan he itse ovat arvonmuodostuksen ydintä, pääoma ja tuotannontekijöitä”. Tämä on sekavaa, eikä se ole enää yhteiskuntatiedettä. Mitään tekemistä sillä ei ole taloustieteen kanssa. Mistään aidosta yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa erilaiset käsitykset kohtaisivat, ei ole kysymys. Mutta tämähän on tyypillistä nyky-Suomelle.
Koska yhteiskunnan ja talouden lainalaisuudet on sivuutettu, Tulevaisuusselonteko ei myöskään ota kantaa siihen, voidaanko kehitystä ohjata politiikan keinoin tai kannattaako sitä ylipäätänsä yrittää. ”Luddiitit” rikkovat koneita 1800-luvun alun Englannissa vastustaakseen koneiden ihmistyötä vähentävää vaikutusta. Toistaiseksi uusi teknologia ei ole kuitenkaan nettomääräisesti hävittänyt työpaikkoja.
Nyt viimeistään, kun ollaan niin vakuuttuneita ihmistyön katoamisesta, voisi ajatella, että teknologian kehittämistä ja käyttöönottoa halutaan joiltakin osin kahlita. Linjaukset tässä asiassa riippunevat lopulta siitä, miten työpaikkojen käy. Otetaan esimerkiksi Piilaaksossa kehityksen alla olevat muovista ja kevytmetallista valmistetut sairaanhoitajat. Kyse ei ole enää mistään hitsausroboteista, sillä nyt hoivatyölle ominaisen inhimillinen kontaktin tilalle tulisi vain kosketus ”kylmään” materiaaliin.
Voidaan hypoteettisesti kysyä, olisiko Tekesin annettava rahoitusta tällaisille projekteille ja olisiko tulevia maakuntien sote-keskuksia kannustettava siirtämään sairaanhoitajia sivuun tällaisten uusien robottien tieltä. On kuitenkin ilmeistä, että jos vain yhteistä tahtoa riittää, ihmistyöllekin löytyy tulevaisuudessa suuri savotta maailman ilmaston, merien ja sen alkuperäisen luonnon pelastamisesta.
EERO LEHTO
tutkimuskoordinaattori
PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS
eero.lehto at labour.fi