1. T&Y-lehti
2. Onko meillä varaa hyvinvointiin?

Onko meillä varaa hyvinvointiin?

Työllisyys- ja sosiaalipolitiikka ovat keskeisessä asemassa, kun Suomi etsii uusia kasvun ja kilpailukyvyn lähteitä Petteri Orpon hallituskauden ohitettua puolivälinsä. Sosiaaliturvan ja talouskasvun välistä suhdetta pohditaan Suomessa ja EU:ssa hieman eri näkökulmista. Siinä missä Suomessa on keskitytty puhumaan hyvinvointivaltion menoista, EU:ssa on viime vuosina korostettu sosiaalisten oikeuksien kehittämistä. Ajankohtaisista haasteista huolimatta Suomella on useita vahvuuksia sosiaalisena markkinataloutena: julkisessa keskustelussa olisi mahdollista keskittyä enemmän positiivisiin linkkeihin hyvinvointivaltion ja talouskasvun välillä.

Kevään 2025 suurimmat yhteiskunnalliset puheenaiheet ovat jälleen kerran osoittaneet, miten hyvinvointi, sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka sitoutuvat toisiinsa lukuisilla monimutkaisilla tavoilla. Alue- ja kuntavaalien tulokset, jatkuva poliittinen keskustelu sosiaaliturvan muutoksista sekä työmarkkinajärjestöjen neuvottelut työmarkkinalainsäädännön uudistusten ja vientivetoisen palkkamallin aikaansaaman 7,8 prosentin kolmivuotisen palkkaratkaisun ympärillä ovat hyvin perinteisiä tulonjakopoliittisia kysymyksiä.

Tulonjakokysymykset ovat ymmärrettävästi nousseet keskeiseen rooliin kotimaisessa poliittisessa keskustelussa, koska julkisen talouden tilanne on erittäin haasteellinen. Sitkeän heikko talouskasvu ja yli vuosikymmenen jatkunut kansainvälisten kriisien suma ovat tuoneet merkittäviä paineita julkiselle rahankäytölle Suomessa. Muun muassa inflaatiosta ja väestön ikääntymisestä johtuvat uudet kulutuspaineet ovat kasvaneet nopeammin kuin julkisen sektorin kyky kattaa näitä kustannuksia. Lopputuloksena on haasteellinen debatti säästötoimien tarpeesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Kuvio 1. Hyvinvointivaltion tulot ja menot suhteessa BKT:hen

Kuvio 1 osoittaa, että julkisen sektorin tulot suhteessa bruttokansantuotteeseen (BKT­:hen) ovat Suomessa pienentyneet kohti EU-maiden keskiarvoa koko 2000-luvun ajan. Poikkeuksia ovat vuosien 2008 finanssikriisin ja 2020 koronakriisin seuraukset, jolloin negatiivinen BKT-shokki nosti suhdelukuja tilapäisesti ylöspäin. Tulopuolella julkinen sektori näyttää kuitenkin kehittyneen hyvin maltillisesti ja jopa pienentyneen suhteessa BKT:hen.

Selkeästi haasteellisempi ja EU:n keskiarvosta poikkeava trendi näkyy julkisissa menoissa. Siinä missä EU-maiden keskimääräinen kulutus hyvinvointivaltion palveluihin on tilapäisten kriisipiikkien jälkeen palautunut säännöllisesti noin 25 prosentin BKT-suhdetasolle, Suomessa tämä osuus on noussut vuosituhannen alun noin 28 prosentin tasosta lähemmäs 34–35 prosenttia BKT:stä. Julkisen sektorin menot hyvinvointivaltion tehtäviin ovat pysyneet tällä uudella tasolla melko vakaasti vuoden 2009 jälkeen. EU-tasolla vertailukelpoisen ESSPROS-mallin mukaisesti hyvinvointivaltioon liittyvät menot kattavat julkisen sektorin maksamat eläkkeet, terveys- ja vammaispalvelut, perhe- ja asuntopolitiikan, syrjäytymisen vastaisen politiikan sekä työttömyyden hoitoon liittyvät kustannukset.

Kasvun haasteita

Hallituskautensa puoliväliin saapunut Petteri Orpon hallitus on seurannut tavoitteitaan luoda talouskasvua ja parantaa julkisen rahankäytön tehokkuutta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa kahden vuoden ajan. Merkittävin työ- ja sosiaalipoliittinen tavoite on parantaa työllisyyttä 100 000 henkilöllä, mikä tarkoittaisi hallituksen arvioiden mukaan kahden miljardin euron säästöjä julkiseen talouteen.¹

Laskelmat yläpuolella osoittavat, että julkisten menojen vähentäminen voisi tuoda Suomen lähemmäs EU-keskiarvoa. Säästötoimia on kuitenkin vaikeaa saada aikaiseksi. Juuri ennen vappua saavutettu neuvottelutulos valtion työntekijöille seuraa vientialojen neuvottelemaa 7,8 prosentin yleistä linjaa.² Puoliväliriihen jälkeen hallituksen tavoitteena on parantaa kasvun edellytyksiä menoleikkausten lisäksi myös työn verotusta keventämällä.

Korkealle tasolle yksinkertaistettu tulo- ja menokatsaus jättää kuitenkin paljon kysymyksiä avoimiksi. Onko olemassa ”oikeaa” tasoa hyvinvointivaltion tai julkisen sektorin menoille? Kuinka paljon BKT-suhteessa painavat tosiasialliset menot, eli osoittaja, ja mikä rooli on talouskasvulla, eli nimittäjällä? Ja tosiaankin, miten hyvin julkisen sektorin menot eri hyvinvointivaltiomalleissa ovat lopulta edes vertailtavissa?

Korkeaan koulutukseen ja korkean arvonlisän tuotantoon pohjautuvassa maailmassa hyvinvointi­valtio toimii kestävän ja sosiaalisesti oikeuden­mukaisen kansantalouden edellytyksenä.

Eräillä sosiaalipolitiikan tutkijoiden raskassarjalaisilla on selkeä näkemys siitä, että vahvat hyvinvointivaltiot tuottavat pitkällä aikavälillä arvonlisää. Anton Hemerijck ja Manos Matsaganis esittävät uusimmassa kirjassaan laajan kattauksen tieteenalalle tuttuja korrelaatioita ja syy-seuraussuhteita. Heidän merkittävin johtopäätöksensä on se, että korkeaan koulutukseen ja korkean arvonlisän tuotantoon pohjautuvassa maailmassa hyvinvointivaltio toimii kestävän ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen kansantalouden edellytyksenä.³

Modernin hyvinvointivaltion peruspilareita, kuten varhaiskasvatus- ja koulutuspolitiikkaa, kattavia terveyspalveluita, työn ja perheen yhteensovittamista sekä vanhuus- ja eläkepolitiikkaa, voi ajatella sosiaalisina investointeina tai tavanomaisena pohjoismaisena sosiaalipolitiikkana. Riippumatta siitä, kumpaa kantaa edustaa, tutkimusnäyttö osoittaa vahvasti, että nämä palvelut tuottavat pitkällä aikavälillä strategisia kilpailuetuja korkeasti koulutetun, hyvinvoivan ja yhteiskuntaan luottavan väestön muodossa. Varallisuuden kasvaessa EU-maat lähes yksituumin kuluttavat enemmän tästä varallisuudesta sosiaaliturvaan ja tulonsiirtoihin (kuvio 2). Sille on syynsä, että Suomi on kahdeksatta kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa.

Kuvio 2. Sosiaaliturvan ja tulonsiirtojen osuus BKT:sta suhteessa BKT:hen
(EU-maiden keskiarvo 1996–2023)

Ilmaisia lounaita ei silti ole olemassa. Kuvion 2 oikea puoli näyttää, että sosiaaliturvan ja tulonsiirtojen suuruudella sekä BKT:n kasvuasteella on vahva negatiivinen riippuvuussuhde (r = -0.65). Vaikuttaakin siltä, että sosiaaliturvaan paljon kuluttavat valtiot ovat myös verraten hitaan talouskasvun valtioita.

Yksi mahdollinen selitys saattaa löytyä katoavista marginaalihyödyistä: on mahdollista, että julkisen sektorin menojen noustessa keskivertoa suuremmiksi mahdolliset vipuvarsivaikutukset esimerkiksi talouskasvuun tai eriarvoisuuden vähentämiseen alkavat heikentyä.⁴ Tämä tarkoittaa sitä, että sosiaaliset investoinnit toimivat muiden investointien tavoin parhaiten tarkkaan rajattuina ja tehokkaasti kohdistettuina: julkisten menojen kasvaessa määräänsä suuremmiksi lisäeurojen tuottama arvonlisä alkaa heikentyä ja muuttua lopulta kannattamattomaksi. Se, missä ”oikea” raja hyvinvointivaltion menoille kulkee, on kuitenkin empiirinen ja vahvasti kontekstista riippuva kysymys.

EU:n laajuisessa vertailussa on myös hyvä pitää mielessä, että unioniin vuonna 2004 ja myöhemmin liittyneet keski- ja itäeurooppalaiset jäsenmaat ovat hyötyneet erittäin suuresta elintasokasvusta, joka on pienentänyt eriarvoisuuksia niin maiden sisällä kuin verrattuna länsieurooppalaisiin jäsenvaltioihin.⁵ Voimakas talouskasvu on laajalti mahdollistanut hyvinvointimallien kehittämisen näissä maissa.

Valtiot tarvitsevat osaavaa työvoimaa, strategista ohjaamista sekä ainutlaatuista kilpailuetua – ja joskus myös onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Sosiaalisesti kestävään ja oikeudenmukaiseen kasvuun ei ole oikotietä. Valtiot tarvitsevat osaavaa työvoimaa, strategista ohjaamista sekä ainutlaatuista kilpailuetua – ja joskus myös onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toivoa sopii, että Suomi saa luotua uutta kilpailuasemaa esimerkiksi puhtaan sähkön, vetytalouden tai nopeasti eurooppalaistuvan puolustusteollisuuden sektoreilla. Näitä toimenpiteitä voi perustellusti tukea julkisilla investoinneilla, huomionarvoisesti myös koulutus- ja työllisyyspolitiikkaan.

Sosiaalisesta mallista kilpailukykyä

Kilpailukyky ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat avainteemoja myös Euroopan unionissa. Euroopan unionin perussopimuksen mukaan EU:n sisämarkkina ”pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintavakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen”.

Sosiaalisen markkinatalouden käsite on tässä kappaleessa keskeinen. Tämä sosioekonominen malli perustuu toisen maailmansodan jälkeiseen saksalaiseen talousajatteluun. Sosiaalisen markkinatalouden ydinajatuksena on löytää kompromissi vapaan ja keskusjohtoisen markkinamallin väliltä ja näin varmistaa, että markkinatalouden luoma taloudellinen hyvinvointi edesauttaa sosiaalista kehitystä.⁶ Markkinoiden demokraattinen hallinnointi ja erityisesti hyviä elinolosuhteita tukevat sosiaalipoliittiset toimenpiteet kulkevat käsi kädessä markkinavetoisen talouskasvun kanssa.

Sosiaalisen markkinatalouden edistäminen EU-tasolla kuuluu Romanian komissaarin, johtavan varapuheenjohtajan Roxana Mînzatun työtehtäviin. Hänen vastuullaan ovat sosiaaliset oikeudet, osaaminen, laadukkaat työpaikat ja varautuminen. Mînzatun tehtäviin kuuluvat muun muassa EU:n ensimmäisen köyhyyden vastaisen strategian laatiminen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden parantaminen asunto-, energia- ja liikennepolitiikan aloilla sekä Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin uuden toimintasuunnitelman valmisteleminen.⁷

Tutkijat ovat laajalti samaa mieltä siitä, että Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin julkaiseminen vuonna 2017 oli merkittävä askel eteenpäin EU:n sosiaaliselle mallille.⁸ Pilarista ja sen toimintasuunnitelmasta onkin tullut kaikkien sosiaalipoliittisten EU-toimien keskipiste. Italian entisen pääministerin Enrico Lettan kirjoittamassa visiopaperissa sisämarkkinan tulevaisuudesta vahva sosiaalinen ulottuvuus nähdään mahdollisena kasvun ja kilpailukyvyn lähteenä.⁹ Korkea työllisyysaste, osaava ja soveltamiskykyinen työvoima sekä köyhyydeltä ja syrjäytymiseltä suojeleva sosiaalinen turvaverkko pyrkivät varmistamaan, että kaikki eurooppalaiset voivat nauttia sisämarkkinoiden tuomista hyödyistä – aivan kuten perussopimuksessa visioidaan.

Lettan raportin lisäksi vuoden 2024 jälkeen Brysselissä on puhuttanut Draghin raportti EU:n kilpailukyvyn tulevaisuudesta. Raportin kirjoittaja, Mario Draghi, on tunnettu finanssi- ja rahapolitiikan guruna. MIT:ssä taloustieteestä väitellyt Draghi on Euroopan keskuspankin entinen johtaja, joka myös palveli Italian pääministerinä vuosina 2021–2022.

Draghin raportti on perinpohjainen, 400-sivuinen Euroopan talouden vahvuuksia ja heikkouksia analysoiva teksti, joka esittää myös politiikkaehdotuksia kasvun aikaansaamiseksi. Raportin esipuhe tunnistaa vahvat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät sekä kriisinkestävät hyvinvointivaltiot eräiksi Euroopan vahvuuksista.¹⁰ Draghi ehdottaa, että näistä vahvuuksista voisi ammentaa kasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä. Ruotsi mainitaan yhtenä esimerkkinä.

”Ruotsin esimerkki näyttää (…) että vahva sosiaalinen malli ja menestyvä teknologinen ympäristö ovat paitsi yhteensopivia, myös toinen toistaan vahvistavia. (…) Laadukkaiden työpaikkojen, korkean sosiaalisen suojelun sekä tulonjaon yhdistelmä on olennainen osa EU:n mallia.” ¹¹

Hyvinvointivaltion tukemat kansalaiset voivat täten toimia ihmiskeskeisen kasvun lähteenä. Kasvua ja kilpailukykyä voi edesauttaa myös työmarkkinapolitiisilla toimenpiteillä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen EU on mennyt huomattavasti eteenpäin toimivien työmarkkinoiden, palkanmuodostuksen ja työmarkkinaosapuolten välisen dialogin edistämisessä. Näin Mario Draghi väitti keväällä 2024 La Hulpen huippukokouksessa pitämässään puheessa, jossa hän vertasi EU:n kilpailukykypolitiikkaa talousnobelisti Paul Krugmanin kuuluisaan argumenttiin, jonka mukaan työn tuottavuuden kasvu on miltei ainut keino aikaansaada talouskasvua pitkällä aikavälillä.

”Tapa, jolla käsittelimme kilpailukykyä EU:n velkakriisin jälkeen, todisti [Krugmanin] pointin. Valitsimme tietoisesti strategian pienentää palkkakustannuksia kaikissa jäsenmaissa toisiaan vasten, ja yhdistimme tämän myötäsykliseen finanssipolitiikkaan. Nettotuloksena aikaansaannoksemme olivat pelkästään heikentää kotimaista kysyntäämme sekä nakertaa sosiaalista malliamme. Kilpailukyky ei ole käsitteenä virheellinen: Euroopalla on ollut väärä lähestymistapa”, Draghi sanoi.¹²

Maaliskuussa 2025 Euroopan komissio allekirjoitti yhdessä EU-tason työmarkkinaosapuolten kanssa kolmikantaisen sopimuksen Euroopan sosiaalisesta dialogista. Tämä julkilausuma korostaa työmarkkinaosapuolten yhdessä neuvottelemien ratkaisujen merkitystä, kun Euroopan teollisuuden ja talouden tulevaisuus vaatii entistä enemmän osaavia työntekijöitä korkean tuottavuuden tehtävissä. Käytännön tasolla työmarkkinoiden sosiaalista ulottuvuutta pyrkii vahvistamaan eritoten EU:n vähimmäispalkkadirektiivi, jonka 4. artikla velvoittaa jäsenmaat, joissa työehtosopimusten kattavuusaste alittaa 80 prosenttia, valmistelemaan kolmikantaisesti toimintasuunnitelman kattavuuden nostamiseksi.

Euroopan unionilla on jaettu lainsäädäntövalta työ- ja sosiaalipolitiikassa, joka on rajattu sopimuksessa EU:n toiminnasta määriteltyihin alueisiin. Olemassa olevien uudistusten toimeenpano sekä uusien muutosten laatiminen osallistavat demokraattisia päättäjiä niin kansallisella kuin EU:n tasollakin. Suomalaisittain on hyvin mielenkiintoista seurata, miten Euroopan sosiaalisten oikeuksien ohjelma etenee uudella Euroopan komission ja parlamentin toimikaudella. Yhdessä avainroolissa toimii Euroopan parlamentin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnan puheenjohtaja Li Andersson.

Samat tavoitteet, eri tiet

Valtakunnan ja EU-tason keskusteluja yhdistää sama jaettu tavoite sosiaalisesti hyväksyttävän, kestävän talouskasvun aikaansaamisesta, strategisen kilpailukyvyn parantamisesta sekä viimeaikaisten kriisien, kuten edelleen jatkuvan Ukrainan sodan, aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisesta. Lähtökohdat näihin keskusteluihin vain ovat hieman erilaisia.

Itäisen Euroopan maat toimivat esimerkkeinä siitä, miten tehokas sosiaali- ja työllisyys­politiikka voi kulkea käsi kädessä talouskasvun kanssa, vähentää taloudellista eriarvoisuutta ja parantaa hyvinvointia.

EU-tasolla Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin toimeenpano jatkuu yhdessä kilpailukyvyn parantamisen kanssa. Itäisen Euroopan maat toimivat esimerkkeinä siitä, miten tehokas sosiaali- ja työllisyyspolitiikka voi kulkea käsi kädessä talouskasvun kanssa, vähentää taloudellista eriarvoisuutta ja parantaa hyvinvointia. Analyysin mukaan yhden BKT-prosentin kymmenyksen lisäinvestointi nuorten työntekijöiden taitoihin voisi nostaa nuorisotyöllisyyttä 1,4 prosenttia ja BKT:ta 0,18 prosenttia.¹³ Osaavan työvoiman kehittäminen tulee todennäköisesti nousemaan yhä merkittävämpään rooliin tulevaisuudessa, kun teknologian kehittyminen ja väestörakenteen murros muokkaavat työmarkkinoita uuteen uskoon.

Vertailukuvassa Suomen hyvinvointivaltiota koskeva keskustelu on jo hyvin pitkän aikaa keskittynyt tulo- ja menoarvioihin. Tämä on osittain perusteltua haasteellisen taloudellisen tilanteen vuoksi: kun talouskasvu pysyy sitkeästi heikkona, päättäjien yksi vastuutehtävä on hallinnoida yhteisen rahan käyttöä ja pohtia, mihin meillä on varaa. Hyvinvointivaltion uudistusprojektia tehdään tässä kontekstissa.

Parlamentaarinen sosiaaliturvakomitea avustaa päättäjiä valmistelemalla asiantuntijatietoa uudistusten tueksi, jotta sosiaaliturvajärjestelmästä voitaisiin tehdä mahdollisimman kestävä tulevaisuuden varalle. Tärkeää on muun muassa selkeyttää, miten työtuloja ja sosiaalietuuksia voisi yhteensovittaa vaikuttamatta työnteon kannusteisiin.¹⁴ Kuten puheenjohtajisto muistuttaa, uudistusten teko vaatii väistämättä vaikeita arvovalintoja.

Hyvä on myös muistaa, että täydellistä vastausta ei välttämättä ole olemassa. Kun väestön ikääntyminen puskee huoltosuhteita edelleen ylöspäin, kaikkien eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden merkittävin haaste tulevaisuudessa tullee olemaan tasapainoilu kestävän julkisen talouden sekä tehokkaiden köyhyyden vähentämisen, vähimmäistulo- ja työllisyystoimien välillä.¹⁵ Pilven hopeareunuksena on, että Suomi ei ole yksin näiden haasteiden edessä.