1. T&Y-lehti
2. Myrskyn silmästä myrskyn silmään: ei kahta ilman kolmatta

Myrskyn silmästä myrskyn silmään: ei kahta ilman kolmatta

Olli Rehn toimi Manuel Barroson johtaman EU-komission talous- ja raha-asioista vastaavana komissaarina vuosina 2010–14, jolloin euroalue kärvisteli jopa olemassaolonsa kriisissä. Kriisin keskellä vuonna 2012 Rehn julkaisi kirjan ”Myrskyn silmässä” (Rehn 2012; ks. Taimio 2012a ja 2012b). Tämä uusi kirja kattaa koko komissaarijakson ja kuvaa sitä, kuinka euroalueen talous saatiin vakautettua. Kirja on alun perin kirjoitettu englanniksi, ja Palgrave Macmillan julkaisee sen helmikuussa 2020.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Johdannon ja oman henkilöhistoriansa jälkeen Rehn kuvaa yksityiskohtaisesti kriisin tapahtumia (luvut 3–16) omasta ja komission näkökulmasta. Kirjan lopussa Rehn esittää näkemyksiään talouspolitiikan mahdollisuuksista kriisiolosuhteissa, taloustieteen mahdollisista korjausliikkeistä ja euroalueen uudistamiseksi.

Voidaan nähdä ainakin kolme teemaa, joita Rehn käsittelee läpi kirjan. Luvuissa 3–16 korostuu akuutin kriisin ratkaiseminen. Palokuntatyön ohella komissio pyrki koko ajan pohtimaan euroalueen aikaisempaa kestävämpää rakennetta ja pysyvämpiä uudistuksia. Kirja voidaan nähdä myös vastauksena kritiikkiin, joita jotkut tahot esittivät kriisin aikana ja sen jälkeen.

Lähtökohdat

Rehnin analyysissä on kaksi keskeistä lähtökohtaa, joita ei hänen mielestään ole otettu tarpeeksi huomioon analysoitaessa euroalueen kriisiä.

Huonossa hapessa ollut kansainvälinen rahoitusjärjestelmä ja monien euroalueen maiden maksukyvyttömyyden vaara aiheuttivat ankaria rajoitteita erityisesti finanssipolitiikan harjoittamiselle. Rehn korostaa rahoitusmarkkinoiden destabiloivaa luonnetta viitaten erityisesti Hyman Minskyn ja Ben Bernanken tutkimuksiin. Rahoitusmarkkinoilla on taipumus aiheuttaa voimakkaita nousukausia ja äkillisiä romahduksia. Kun talouden kasvu hiipuu, pankkien luotonanto pyrkii heikkenemään, mikä edelleen heikentää kasvunäkymiä. Ollaan negatiivisessa kierteessä, josta ulospääsy on erittäin vaikeaa. Ongelmat yhden euroalueen maan rahoitusjärjestelmässä voivat levitä helposti muiden euroalueen maiden rahoitusmarkkinoille.

Rehnin mielestä euroalueen talouspolitiikan institutionaalisia rajoitteita ei ole otettu kunnolla huomioon. Tätä hän kuvaa euroalueen ”mahdottomalla kolmiolla”, jonka kärkinä ovat Berliini (Saksan liittohallitus), Frankfurt (EKP) ja Washington (IMF). Kullakin toimijalla on oma agendansa, mandaattinsa ja toimintatapansa. Kun tähän lisätään euroalueen jäsenvaltiot ja Euroopan parlamentti, yhteisten näkemysten ja ratkaisujen hakeminen akuutin kriisin hoitamisessa ja rakenteiden kehittämisessä on usein vaikeaa.

Komission roolin Rehn näkee sovittelijana ja kompromissien hakijana. Komissiolla ei ole käytettävissään varoja tai rahastoja, joita usein tarvitaan kriisien hoitamisessa. Perimmäinen päätösvalta kuuluu käytännössä niille, joilla varoja on käytettävissä.

Talouspolitiikan eri lohkojen roolin Rehn näkee siten, että rahapolitiikan on oltava aktiivista ja finanssipolitiikan on oltava kestävää. Rakennepolitiikalla pyritään lisäämään investointeja ja innovaatioita sekä parannetaan tuottavuutta ja työllisyyttä talousuudistusten kautta.

Ehdotuksia euroalueen kehittämiseksi

Kirjan kuvauksessa euroalueen kriisin etenemisessä ei ole juuri uutta sellaiselle, joka on seurannut kriisiä tai lukenut esimerkiksi Ashoka Modyn (2018) kirjan (Pikkarainen 2018) tai Euroopan vakausmekanismin historian (European Stability Mechanism 2019). Kuvaus on kuitenkin hyvin arvokas historian kirjoitus vastaavan komissaarin näkökulmasta.

Kriisin kuvauksessa nousee esille joitakin asioita, jotka kuvaavat mielenkiintoisella tavalla ”mahdottoman kolmion” toimintaa ja komission ajattelua. Rehn mainitsee useassa tapauksessa komission toivoneen vaikeuksiin joutuneiden maiden hakevan rahoitusapua ajoissa. Näin korjaaviin toimiin olisi ryhdytty aikaisemmin. Poliittinen prosessi erityisesti kriisimaissa kuitenkin esti usein rahoitusavun aikaisemman hakemisen. Viivyttely pahensi kriisin kustannuksia ja syvensi lamaa.

Komissio on korostanut omassa analyysissään euroalueen maiden makrotaloudellista epätasapainoa arvioiden sitä erityisesti vaihtotaseiden kehityksen näkökulmasta. Euroalueella on vallinnut pitkään tilanne, missä Saksalla (ja Hollannilla) on ollut poikkeuksellisen suuri vaihtotaseen ylijäämä ja monilla mailla (Espanja, Irlanti, Italia, Kreikka, Portugali, Ranska) vaihtotaseen alijäämä.

Jatkon kannalta kirjan ehkä mielenkiintoisin luku on luku 19, jossa Rehn esittää suosituksiaan euroalueen kehittämiseksi. Lähtökohtana on tietenkin se, että euroalueen maiden oma intressi on saada euroalue toimimaan paremmin. Rehn korostaa rahoitusmarkkinoiden vakauden merkitystä. Kun/jos rahoitusmarkkinoiden vakaus pystytään turvaamaan, se antaa paremmat mahdollisuuden harjoittaa elvyttävää finanssipolitiikkaa vaikeissa tilanteissa.

Rehnin mielestä pankkiunionia tulisi edelleen vahvistaa, ja siihen ovat tervetulleita euroalueen ulkopuoliset EU-maat. Pankkiunionin vahvistaminen tarkoittaa käytännössä, että pankkien omasta piiristä vakausmaksuina rahoitettavalle kriisinratkaisurahastolle luodaan varautumisjärjestelmä ja tarvitaan yhteinen eurooppalainen talletussuojajärjestelmä. Hän myöntää, että jälkimmäinen edellyttää järjestämättömien lainojen edelleen vähentämistä monissa maissa.

Kriisitilanteissa ja kriisien ehkäisemisessä tarvitaan ”iso sinko”. Käytännössä tämä tarkoittaa EKP:n tarpeeksi rohkeaa toimintaa ja/tai Euroopan vakausrahaston hyvin suurta kapasiteettia ja mahdollisia uusia instrumentteja.

Rehn korostaa makrovakauspolitiikan roolia. Hän jopa sanoo, että makrovakauspolitiikasta on tullut keskuspankkipolitiikan toinen peruspilari rahapolitiikan ohella. Keskuspankeilla on erinomaiset edellytykset tehdä makrovakausanalyysiä, koska sillä on yhteys makrotaloudelliseen ennusteeseen. Makrovakauspolitiikan välineitä tulisi edelleen kehittää ja kiinnittää huomiota lisääntyvään rahoituksen välitykseen perinteisen pankkitoiminnan ulkopuolella.

Talouspolitiikan koordinaatiota pitäisi parantaa. EU:n finanssipoliittisia sääntöjä voidaan yksinkertaistaa, ja niissä pitää keskittyä keskipitkän aikavälin kasvumahdollisuuksiin ja velanhoitokykyyn, ja niiden pitäisi antaa parempi mahdollisuus suhdanteiden tasaamiseen. Euroryhmän tulisi hyödyntää tehokkaammin makrotalouden epätasapainoa koskevaa menettelyä. EKP:n tulisi arvioida rahapolitiikan strategiaa, jotta rahapolitiikka säilyttää tehonsa aiempaa matalamman tasapainokoron oloissa.

Euroalueelle tulisi luoda turvallisia sijoitusvälineitä. Finanssipolitiikassa euroalueen suhdannevaihtelujen tasoittamiseksi tulisi olla makrotaloudellinen vakausväline, kuten kilpailukykyrahasto, joka tukisi jäsenmaita talousuudistusten tekemisessä ja kilpailukyvyn parantamisessa.

Arviointia

Olli Rehnin kirja on tärkeä osa historiankirjoitusta, ja se kuluu todennäköisesti tutkijoiden ja talouspolitiikan päättäjien käsissä sekä Suomessa että ulkomailla. Maallikolle se voi olla hieman raskas ja yksityiskohtainen, ja tästä näkökulmasta kirja olisi hyötynyt siitä, jos se olisi 50–100 sivua lyhyempi.

Kirja on parempi kuin Rehnin vuonna 2012 julkaistu kirja. Sen hän teki hyvin vaikeassa tilanteessa. Tätä kirjaa Rehn on kirjoittanut viitenä kesänä, ja hän on saanut luonnokseen kommentteja hyvin monilta arvostetulta osaajalta.

Yksi kirjan merkittävimmistä ansioista on kuvata euroalueen päätöksenteon vaikeutta ja moninaista päätöksentekijöiden joukkoa. EU-yhteistyöhön osallistuneet suomalaiset poliitikot ja virkamiehet ymmärtävät, että asioiden hoitaminen katsoen pelkästään omasta pääkaupungista on erilaista kuin neuvoteltaessa Brysselin tai Frankfurtin kokoushuoneissa.

Rehnin suosituksiin euroalueen kehittämiseksi voin monilta kohdin yhtyä. Keskustelu euroalueen turvallisista sijoitusvälineistä ja makrotaloudellisesta välineestä jää kuitenkin kesken. Voiko tällainen sijoitusväline olla käytännössä muu kuin euroalueen valtioiden takaama velkakirja?

Finanssipoliittinen makrotaloudellinen vakausväline on yhteinen budjetti. Tähän liittyy monia juridisia ja taloudellisia kysymyksiä. Mihin budjettia käytetään? Kuinka suuri sen pitäisi olla? Kuinka se rahoitetaan? On vaikea edetä tällä rintamalla muuttamatta EU-tason ja kansallista perustuslain tasoista lainsäädäntöä. Eurokriisin ja turvapaikanhakijakriisin jälkimainingeissa yhteistä poliittista tahtoa ei taida löytyä näissä asioissa.

Rahoitusvakauden korostaminen suotuisan makrotaloudellisen kehityksen turvaajana on tärkeää. On kuitenkin nostettava esille kysymys siitä, kuinka pitkälle tätä tietä voidaan ja pitää edetä. Keväällä 2020 tulee täyteen 10 vuotta siitä, kun euroalueen rahoitusvakautta tukevat operaatiot aloitettiin Kreikan ensimmäisen rahoituspaketin myötä. Tältä tieltä ei ole vielä päästy pois vaan vastuu on siirtynyt ja siirtymässä entistä enemmän EKP:n epätavanomaisten operaatioiden hartioille. Emme tiedä, mitä tämän tien päässä meitä odottaa. Vilkasta keskustelua käydään siitä, mitkä ovat tällaisen politiikan seuraukset tuottavuuteen, varallisuusesineiden kupliin ja talouspolitiikan kannustimiin.

Olli Rehn ei vilkuile euron ulkopuolelle. Rehnin ajattelun lähtökohtana on, että kaikkien EU-maiden tulee ja on hyvä liittyä euroon. Euroalueen kriisiä voitaneen tulkita myös siten, että tehdyistä ja tulevista uudistuksista huolimatta euro on joillekin maille (kuten Kreikka ja Italia) huono valinta ja ne pärjäisivät paremmin omalla kelluvalla valuutalla. Ehkä myös euroalueen lähentymiskriteerejä ja niiden soveltamista tulisi arvioida saatujen kokemusten valossa. Voisi olla hyvä pitää euroalueen portit kiinni mailta, joiden suoriutumiseen eurossa liittyy epäilyksiä ja kunnes euroalueen rakenteita on kehitetty lisää.

Olli Rehn toimi pääministeri Esko Ahon poliittisena neuvonantajana vuosina 1992–93. Tällöin hän osallistui ensimmäisen kerran historiallisesti suuren rahataloudellisen epäonnistumisen siivoukseen. Nyt Rehn oli toista kertaa myrskyn silmässä siivoamassa sotkuja ja etsimässä tietä ulos isosta kriisistä. Saa nähdä, toteutuuko hänen kohdallaan ”ei kahta ilman kolmatta”. Veteraanien osaamisesta on usein hyötyä tulevissa taisteluissa.