Miten estää aivovuoto?

T&Y 2/2022 Kolumni Sami Jysmä
Sami Jysmä
Sami Jysmä (Kuva: Maarit Kytöharju)

Olen parhaillaan vuoden tutkijavierailulla Harvardissa, jossa tutkimuksen keskittämisen edut näkyvät konkreettisesti. Maailman parhaimpiin yliopistoihin lukeutuvan Harvardin lisäksi Bostonin seudulla on useita muita hyvätasoisia opinahjoja: muun muassa toinen huippuyliopisto MIT on tuossa kävelymatkan päässä. Tutkijana olen välillä kuin teini musiikkifestareilla: mielenkiintoisia oman alan seminaareja on melkein joka päivä ja väliin päällekkäinkin, joten täytyy tarkoin valita, minkä staran esitystä menee seuraavaksi katsomaan.

Keskittymä mahdollistaa myös hengailun livenä oman alan huippujen kanssa. Kahvihuonejutustelun tärkeyttä monet paikalliset korostavatkin nyt koronarajoitusten jälkeen – siellä ne parhaat ideat yleensä syntyvät eivätkä Zoomissa. Oleellista on muiden ihmisten tapaaminen. Ero pienien tutkimusyksiköiden Suomeen on huomattava.

Suomessa on taas käyty keskustelua korkeakoulujärjestelmän ja tieteen kilpailukyvyn tiimoilta. Keskustalaiset kulttuuri- ja tiedeministerit ovat esittäneet korkeakoulujen hajauttamista, ja Suomen Akatemia rukkasi nuorten tutkijoiden rahoitusmuotoja uusiksi. Yliopistot, Akava ja EK älähtivät hajauttamispuheiden jälkeen sen verran kovaa, että asian on vaikea kuvitella etenevän kovinkaan paljon. Hyvä niin. Korkeakoulutus on Suomessa jo varsin hajautettua ja pienet yksiköt eivät ole järin houkuttelevia tutkijoiden näkökulmasta, joten lisähajauttamisen hyödyt olisivat oletettavasti pieniä ja haitat suuria.

Oleellista on muiden ihmisten tapaaminen.

Nuorten tutkijoiden rahoitusmuotouudistuksessa rahoituksesta tehtiin joustavampaa, mutta akatemiatutkijakautta lyhennettiin viidestä vuodesta neljään. Tämä osuu juuri niihin uransa alussa oleviin tutkijoihin, joiden pitämisestä (saati houkuttelusta) Suomessa on oltu huolissaan.

Rahoituksen riittävyys on elin­ehto tutkimuksen tekemiselle ja sen epävarmuus karkottaa tutkijoita. Jonkinasteinen epävarmuus toki kuuluu tutkijanuraan: näin taataan rahoituksen osuminen niille, jotka saavat sillä hyvää tutkimusta aikaan. Suomen tutkimusrahoitusjärjestelmän tilkkutäkkimäisyys kuitenkin lisää rahoituksen epävarmuutta ilman mitään hyötyä. Tältä näyttää hiljalleen kasautunut järjestelmä, jota kukaan ei ole ollut koordinoimassa. Kokonaisuudistus olisi toki hankalaa, kun moni rahoittaja on itsenäinen säätiö, mutta ehkäpä sitä voisi yrittää ainakin valtion tarjoaman rahoituksen suhteen?

Suomalaiset yliopistot eivät pysty kilpailemaan kansainvälisten huippujen kanssa pelkästään yksikköjen koolla ja rahoituksella. Tutkijoiden sijoittumispäätöksiin vaikuttavat kuitenkin onneksi monet muutkin seikat. Suomen outo kieli, syrjäinen sijainti ja marraskuun räntäinen harmaus ovat miinusta, toimiva yhteiskunta ja turvallisuus plussaa. On myös alakohtaisia houkuttimia: esimerkiksi yhteiskunta- ja taloustieteilijöille on saatavilla kattava määrä hallinnollista dataa. Mutta se ei riitä, jos oman alan kollegoja ei juuri ole lähellä ja rahoitus sakkaa. Siinä vaiheessa aletaan katsella, jos ei rapakon, niin vähintään Pohjanlahden taa.

Kirjoittaja