1. T&Y-lehti
2. Mitä Suomen teollisuuspolitiikan pitäisi tavoitella?

Mitä Suomen teollisuuspolitiikan pitäisi tavoitella?

Teollisuuspolitiikkaa ja sen päämääriä on yritetty määritellä maailmalla yli 200 vuotta ja Suomessakin vähintään Kekkosen ajoista asti, mutta vieläkään asiasta ei löydy yksimielisyyttä. Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreen raportin pitäisi toimia lähtökohtana hallituksen valmistelemalle teollisuuspoliittiselle strategialle, mutta raportista kuitenkin puuttuu kokoava ja eteenpäin katsova näkemys siitä, mitä teollisuuspolitiikalla Suomessa ylipäänsä tavoitellaan.

Minkälaista teollisuuspolitiikkaa eurooppalaisten valtioiden olisi perusteltua harjoittaa nykyoloissa? Tätä kysymystä on pohdittu viime aikoina monista eri näkökulmista.

Viime vuoden syyskuussa julkaistu, Euroopan keskuspankin entisen pääjohtajan Mario Draghin laatima The future of European competitiveness -raportti tarkastelee laajasti EU:n asemaa maailmantaloudessa ja -politiikassa sekä toimii eräänlaisena EU:n komission tulevan teollisuuspolitiikan taustaraporttina. Myös joulukuun 2024 alussa julkaistu työ- ja elinkeino­ministeriön (TEM) ohjausryhmän laatima Teollisuuspoliittinen strategia: Ohjausryhmän raportti on teollisuuspolitiikan taustaraportti. Sen on tarkoitus tukea hallituksen pitkäjänteisen teollisuuspoliittisen strategian laatimista.

Teen tässä kirjoituksessa muutamia havaintoja sekä TEMin ohjausryhmän raportista että teollisuuspolitiikkaa käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta.

Vaikuttaa siltä, että on vielä paljon tekemistä, ennen kuin Suomella on teollisuuspoliittinen strategia, jonka toteuttaminen tuntuvasti vahvistaisi kansainvälistä kilpailukykyämme ja taloutemme kasvuedellytyksiä ja joka johdonmukaisesti ohjaisi yksittäisiä teollisuuspoliittisia valintoja ja virkamiespäätöksiä.

Havainto #1:

Teollisuuspolitiikan määritteleminen ja rajaaminen on hankalaa

Vaikka teollisuuspolitiikan luonnetta ja suuntaviivoja on hahmoteltu jo Yhdysvaltain perustajiin kuuluvan Alexander Hamiltonin vuonna 1791 kirjoittamassa Report on the Subject of Manufacturers -raportissa¹, vieläkään ei ole yhteistä jaettua näkemystä siitä, mitä teollisuuspolitiikka on ja mitä sillä tavoitellaan ­­– tai tulisi tavoitella.

TEMin ohjausryhmän raportissa lähtökohdaksi otetaan OECD:n määritelmä, jonka mukaan teollisuuspolitiikka on joukko ”toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on rakenteellisesti parantaa kotimaisen yrityssektorin suorituskyky䔲. Raportissa määritelmää tarkennetaan siten, että siinä hahmoteltavan teollisuuspoliittisen strategian pääpaino on vientiteollisuudessa ja ensisijaisesti ei-kohdennetuissa (eli horisontaalisissa) toimenpiteissä, jotka vaikuttavat yritysten toimintaympäristöön yleisemmin, toimialasta riippumatta. Tämän lisäksi raportissa todetaan kasvanut tarve kohdennetuille (eli vertikaalisille) teollisuuspoliittisille toimille.

Teollisuuspolitiikka voidaan ymmärtää ja määritellä myös hieman eri tavoin, tai ainakin eri painotuksin. Esimerkiksi taloustieteilijät Réka Juhász, Nathan J. Lane ja Dani Rodrik³ määrittelevät uudessa taloustieteellistä tutkimusta koskevassa katsauksessaan teollisuuspolitiikan ”sellaisiksi julkisen vallan politiikkatoimiksi, jotka nimenomaisesti tähtäävät talouden rakenteiden muuttamiseen jonkin yhteiskunnallisen tavoitteen saavuttamiseksi. […] Koska teollisuuspolitiikka kohdistuu rakenteellisiin muutoksiin, sen keskeinen piirre on julkisten toimijoiden tekemät valinnat ja harkinnat, kuten ’edistämme X:ää mutta emme Y:tä,’ […]”.⁴

Samanhenkisesti Harrison (2024) tulkitsee teollisuuspolitiikan viittavan erilaisiin julkisen sektorin toimiin ja toimenpiteisiin, jotka muuttavat kannustimia ja jotka eivät ole neutraaleja. Hänen mukaansa teollisuuspolitiikka nimenomaan pyrkii tiettyjen toimialojen tai sektoreiden vahvistamiseen ja kohdistaa tähän tarkoitukseen erityisiä toimia⁵.

Toisin kuin TEMin raportissa, yllä mainituissa tutkimusperusteisissa näkemyksissä korostuu kaksi asiaa. Ensinnäkin niissä nostetaan selvästi esiin se, että teollisuuspolitiikkaan kuuluu tietoinen ja tavoitteellinen pyrkimys muuttaa talouden rakenteita. Toiseksi niissä korostuu se, että tätä tavoitellaan tekemällä selkeitä valintoja sen suhteen, mitä sektoreita tai aloja teollisuuspolitiikalla pyritään kehittämään ja tukemaan ja mitä ei tueta (eli mitä poisvalintoja tehdään).

Vaikka TEMin raportissa kuvataan monipuolisesti talouden ja teollisuuden muuttuvaa toimintaympäristöä, siitä ei välity kovin selkeää tai kokoavaa näkemystä siitä, mihin teollisuuspolitiikalla tai teollisuuspoliittisella strategialla tähdätään. Raportista ei esimerkiksi käy ilmi, onko Suomessa tarvetta talouden rakenteiden muuttamiselle. Joiltain osin vastaus on kenties luettavissa rivien välistä: TEMin ohjausryhmän lähtökohtana toimineesta neljästä avainkysymyksestä kolme viittaa minun tulkintani mukaan suoraan tai epäsuorasti vakiintuneiden teollisuudenalojen tarpeisiin ja haasteisiin. Näitä ei kuitenkaan analysoida tai konkretisoida järjestelmällisesti. Avoimeksi jää, miksi ja miten Suomen suhteellinen etu on maailmankaupassa kenties muuttunut tai muuttumassa ja miten teollisuuspolitiikalla tähän reagoidaan.

On myös merkille pantavaa, että TEMin raportissa kohdennettuja vertikaalisia toimia ei selvästi yksilöidä tai konkretisoida, vaikka raportissa nostetaankin esiin muun muassa teollisuuspolitiikan vientipainotus ja logistiikan merkitys. Mainituksi tulevat myös digitalisaatio ja data talouden uudistumisen ajureina, puhtaan siirtymän mahdollisuudet sekä tietyt uudet kasvualat, kuten puolijohdetoimiala, kvanttiteknologia ja suurteholaskenta, uudet radioverkko- tai viestintäteknologiat, tekoäly sekä teollisuuspoliittisen strategian kannalta keskeisimmät hallituksen kasvua tukevat hankkeet.⁶ Näistä ei kuitenkaan muodostu kuvaa perustellusti tehdyistä strategisista valinnoista ja johdonmukaisista painotuksista.

Mahdollisia kohdennettuja strategisia teollisuuspoliittisia toimia olisi voitu kartoittaa ja perustella läpinäkyvämmin ja järjestelmällisemmin.

Siltä osin kuin nämä yllä mainitut on tarkoitettu kohdennetuiksi toimiksi ja sisältävät poisvalintoja, analyysi olisi voinut olla syvällisempää. Mahdollisia kohdennettuja strategisia teollisuuspoliittisia toimia olisi voitu kartoittaa ja perustella läpinäkyvämmin ja järjestelmällisemmin. Raportissa olisi voitu vaikkapa hyödyntää näkemyksiä siitä, miksi tuottavuuden kehitys on Suomessa ollut jo pitkään verrokkimaita huonompaa ja miksi voimavarat eivät välttämättä ole kohdentuneet korkean tuottavuuden toimipaikkoihin toivotulla tavalla.

Havainto #2:

Teollisuuspolitiikan tehokkuusperusteet löytyvät markkinapuutteista, mutta julkisen vallan kyky ratkoa niitä ei ole itsestään selvä

Teollisuuspolitiikalle voidaan esittää monenlaisia perusteluita. Perusteluina mainitaan toisinaan mm. huoltovarmuusnäkökohdat sekä strateginen kauppapolitiikka, eli se, että teollisuuspoliittisia toimia on syytä tehdä, koska muutkin valtiot tekevät⁷. Mikäli juuri näihin syihin halutaan vedota, kun teollisuuspolitiikkaa linjataan, ne syyt olisi perusteltua nostaa esiin konkreettisesti ja yksiselitteisesti.

Erityisesti taloudellisen ja tuotannollisen toiminnan tehokkuutta korostavat perusteet teollisuuspolitiikalle voidaan tiivistää kolmeen laajaan luokkaan⁸:

1. Ulkoisvaikutukset: Teollisuuspolitiikalla voidaan pyrkiä ottamaan huomioon ja ratkaisemaan markkinoiden toimintaan liittyviä ongelmia, jotka syntyvät taloudellisen toiminnan ulkoisvaikutuksista.

Yritystoiminta tuottaa positiivisia ulkoisvaikutuksia, kun se tuottaa hyötyä muille yrityksille tai muualla yhteiskunnassa tavalla, josta yritys itse ei suoraan hyödy esimerkiksi kasvaneena liikevaihtona ja/tai parantuneena kannattavuutena. Yksi esimerkki ovat ns. oppimisulkoisvaikutukset, joissa oppiminen voi koskea uusien tuotteiden yleisiä kustannus- ja kysyntäolosuhteita markkinoilla tai sitä, kuinka tietynlaisia tavaroita tai palveluita voidaan tuottaa tehokkaammin esimerkiksi tietynlaiseen arvoketjuun perustuen tai uudenlaisen logistisen tai organisatorisen ratkaisun ansiosta. Konkreettinen esimerkki oppimisulkoisvaikutuksista on tilanne, jossa tietyn vientimarkkinan kysyntään ja toimintamalleihin liittyy epävarmuutta ja jossa myöhemmin vientitoimintaa käynnistävä yritys oppii havainnoimalla kyseisillä vientimarkkinoilla jo toimivia suomalaisyrityksiä.

Näissä tilanteissa aikaisemmin päätöksiä ja valintoja tekevät yritykset tuottavat suoraan tai epäsuorasti hyödyllistä tietoa myöhemmin ratkaisujaan tekeville toimijoille. Yhteiskunnan näkökulmasta positiivisia ulkoisvaikutuksia tuottavaa yritystoimintaa tehdään liian vähän. Yrityksillä ei ole kannustinta panostaa positiivisia ulkoisvaikutuksia tuottavaan toimintaan yhtä paljon kuin yhteiskunnan kannalta olisi toivottavaa, koska hyöty siitä valuu osin muille kuin kyseiseen toimintaan panostavalle yritykselle.

2. Koordinointiongelmat: Koordinaatiohäiriöitä syntyy tilanteissa, joissa esimerkiksi yksittäisen yrityksen tuotannolliset mahdollisuudet ja siten liiketoiminnan kannattavuus riippuvat oleellisesti siitä, missä määrin muut yritykset tekevät yhteensopivia tai samankaltaisia valintoja.

Kysyntätekijöihin liittyviä esimerkkejä ovat tuotetta täydentävien lisäpalveluiden saatavuus (kuten latausasemat sähköautoille) tai toisiaan täydentävien tuotteiden (kuten matkapuhelimet ja niiden lisävarusteet) yhteensopivuus.

Tarjontaan liittyviä esimerkkejä ovat tarvittavan infrastruktuurin olemassaolo (kuten teollisuusalueelle kulkeva, useita yrityksiä hyödyttävä korkeajännitelinja) tai soveltuvien välituotteiden (kuten useiden eri yritysten tarvitsemat erityisakut tai piirilevyt) saatavuus. Myös tietynlaisten erityisosaajien tarjonta paikallisesti toimivilla työmarkkinoilla saattaa edellyttää sitä, että osaamiselle on riittävästi kysyntää saman alueen eri yrityksissä. Koska yhden toimijan päätökset ja toimenpiteet ovat näissä tilanteissa riippuvaisia toisten toimijoiden päätöksistä, voivat koordinaatio-ongelmat johtaa tehottomuuksiin ja markkinahäiriöihin.

3. Toimialakohtaisesti merkittävien julkishyödykkeiden saatavuus: Monet julkishyödykkeet, kuten oikeus­järjestelmä, yleinen tieverkko ja maanpuolustus, tuottavat kaikille sektoreille kohdistuvia yleishyödyllisiä etuja. Ne eivät siis lähtökohtaisesti suosi tietynlaista tuotannollista toimintaa. Yritysten tarpeet ovat kuitenkin hyvin erilaisia, koska ne sijaitsevat eri paikoissa ja toimivat eri tavoilla. Näin ollen päätös käyttää yhteiskunnan rajallisia voimavaroja tieverkon parantamiseen, satamakapasiteetin laajentamiseen, digitaalisen infrastruktuurin vahvistamiseen tai kenties tietynlaisen koulutuksen lisäämiseen on aina väistämättä julkishyödykkeiden tarjontaan ja saatavuuteen vaikuttava valinta. Nämä valinnat tarkoittavat sitä, että tietynlaisten yritysten toimintaympäristöä ja -edellytyksiä vahvistetaan yhteiskunnan voimavaroin enemmän kuin toisten⁹.

Vaikka näistä kolmesta markkinoiden ja yritysten toimintaan vaikuttavasta tekijästä on johdettavissa vahva talousteoreettinen perusta teollisuuspolitiikalle, käytännössä politiikan tarkoituksenmukainen suunnittelu ja onnistunut toteuttaminen ei ole suoraviivaista. Kuten Juhász ja Lane (2024) kuvaavat, käytännössä ongelmat liittyvät teollisuuspoliittisiin valintoihin vaikuttaviin poliittisiin rajoitteisiin sekä julkisten toimijoiden rajallisiin kykyihin ja kapasiteettiin (state capacity), jotka vaikuttavat teollisuuspolitiikan kohdentumiseen ja sen puitteissa tehtyjen valintojen toteuttamiseen.

Politiikan ja julkisen vallan epäonnistumisen riski on keskeinen syy¹⁰ siihen, miksi hyvääkin tavoitteleva teollisuuspolitiikka voi johtaa ei-toivottuihin tulemiin. Riskejä on ainakin seuraavilla kolmella osa-alueella:

1. Teollisuuspolitiikan aikajänne ja uskottavuus: Ollakseen vaikuttavia teollisuuspoliittiset toimet edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Syy on yksinkertaisesti se, että talouden rakenteita tai pitkän aikavälin kasvuedellytyksiä ei muuteta nopeasti eikä helposti, vaan vuosien ja kenties vuosikymmenien kuluessa. Pitkä aikajänne tuo mukanaan kysymykset teollisuuspolitiikan uskottavuudesta ja aikajohdonmukaisuudesta (time consistency). Jos tavoiteltu teollisuuspolitiikka ei ole uskottavaa esimerkiksi siksi, että tulevien hallitusten voidaan odottaa tekevän erilaisia teollisuuspoliittisia painotuksia ja linjauksia, yrityksillä ei ole riittävää kannustinta muuttaa toimintojaan, kuten esimerkiksi tehdä pitkäkestoisia investointeja.

Toisaalta jos päättäjät eivät voi uskottavasti sitoutua lakkauttamaan esimerkiksi tiettyä teollisuuspolitiikan tukimuotoa tietyn ajanjakson jälkeen, yrityksillä ei välttämättä ole kannustinta tehdä ratkaisuja, jotka tekevät niistä kilpailukykyisiä myös silloin, kun tukea ei ole saatavissa.

2. Teollisuuspolitiikkaan liittyvät tiedolliset ja kyvylliset haasteet: Ei myöskään ole lähtökohtaisesti selvää, että julkisella vallalla on tietoa ja kykyä tunnistaa ja ratkoa ulkoisvaikutuksista ja koordinaatiohaasteista syntyviä ongelmia tai tehdä yhteiskuntaa laaja-alaisesti ja pitkällä aikavälillä hyödyttäviä ratkaisuja toimialakohtaisesti merkittävien julkishyödykkeiden tarjonnasta. Julkinen toimija ei esimerkiksi todennäköisesti tiedä tarpeeksi näiden häiriöiden sijainnista ja suuruudesta tehdäkseen tarkoituksenmukaisia päätöksiä, eikä sillä välttämättä ole osaamista toteuttaa teollisuuspolitiikkaa onnistuneesti.

3. Julkisten toimijoiden teollisuuspoliittinen integriteetti: Teollisuuspolitiikan menestyksekäs suunnittelu ja toteutus edellyttävät myös tarkoituksenmukaista poliittista itsenäisyyttä ja selkärankaa. Tämä viittaa siihen, että teollisuuspolitiikka lisää sekä yritysten että poliittisten päätöksentekijöiden mahdollisuuksia omien etujen ajamiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. On tärkeää, että teollisuuspolitiikkaa ei voi kaapata siten, että sillä päädytään esimerkiksi ajamaan vain tiettyjen yritysten, alueiden tai toimialojen etua. Toisaalta on selvää, että teollisuuspolitiikan suunnittelussa tarvitaan keskustelua ja tiedonvaihtoa päätöksentekijöiden, viranomaisten ja markkinatoimijoiden kesken, koska julkisten toimijoiden ymmärrys ja tieto tuotanto- ja markkinaolosuhteista on väistämättä rajallista.

On tärkeää, että teollisuus­politiikkaa ei voi kaapata siten, että sillä päädytään ajamaan vain tiettyjen
yritysten, alueiden tai toimialojen etua.

Teollisuuspoliittista selkärankaa tarvitaan myös siksi, että määritelmällisesti näissä keskusteluissa eivät ole mukana tulevat yrittäjät ja vielä perustamatta olevat yritykset.

TEMin ohjausryhmän laatimassa raportissa teollisuuspoliittisesta strategiasta ei juurikaan keskustella teollisuuspolitiikan perusteista, eli markkinapuutteista ja ongelmista, joita teollisuuspoliittisella strategialla pyritään ratkaisemaan. Yksityiskohtaiset kuvaukset toimintaympäristön muutosvoimista, kuten geopoliittisista jännitteistä, valtiontukikilpailusta ja EU:n teollisuuspolitiikasta, vihreästä siirtymästä, rahoitusympäristön muutoksista sekä teknologisesta kehityksestä, eivät itsessään vielä tarkoita, että kuvauksista on johdettavissa perusteltuja linjauksia pitkäjänteiselle teollisuuspolitiikalle. Näiden toimintaympäristön muutosvoimien analyysi ja seurauksien pohdinta puuttuvat.

Vaikutelmaksi jää, että teollisuuspolitiikan perusteet jätetään tarkoituksella rivien välistä luettaviksi ja tulkinnanvaraisiksi.

Raportissa ei myöskään pohdita sitä, että menestyksekäs teollisuuspolitiikan toteutus edellyttää julkiselta sektorilta riittävää kyvykkyyttä ja kapasiteettia. Vaikutelmaksi jää, että teollisuuspolitiikan perusteet jätetään tarkoituksella rivien välistä luettaviksi ja tulkinnanvaraisiksi, ja että julkisen sektorin kyvykkyys ratkoa ongelmia voidaan ottaa annettuna.

Havainto #3:

Missä on suhteellinen etumme maailmankaupassa tulevaisuudessa?

TEMin ohjausryhmän raportissa todetaan hallitusohjelmaan viitaten, että teollisuuspoliittisen strategian tulee ”sisältää vientiteollisuudelle olennaiset politiikkakokonaisuudet, kuten logistiikan”, ja että strategian tavoitteena on ”kasvuhakuisten, työllistävien ja vientiin tähtäävien yritysten kasvu sekä työpaikkojen säilyminen Suomessa”¹¹.

TEMin raportissa nostetaan esiin seitsemän tavoitetta:

1. Kehitämme toimintaympäristön kilpailukykyä investointien houkuttelemiseksi.
2. Tehostamme julkista rahoitusta yksityisen rahoituksen vivuttamiseksi.
3. Kasvatamme arvonlisää ja tuottavuutta panostamalla aineettomaan pääomaan.
4. Luomme kasvua tutkimuksesta, innovaatioista ja kansainvälisistä verkostoista.
5. Hyödynnämme puhtaan siirtymän sekä bio- ja kiertotalouden mahdollisuudet.
6. Panostamme logistiikkaan, infrastruktuuriin ja teollisiin keskittymiin.
7. Varmistamme osaavan työvoiman saatavuuden.

Näissä tavoitteissa ei itsessään välttämättä ole mitään vikaa. Ongelmallista on, että niitä ei kytketä mitenkään niihin juurisyihin, joiden vuoksi teollisuuspolitiikkaa on perusteltua harjoittaa. Millä tavoin juuri näillä tavoitteilla ratkotaan Suomen talouden kannalta tärkeimpiä ulkoisvaikutus- tai koordinointiongelmia tai myötävaikutetaan toimialakohtaisesti merkittävien julkishyödykkeiden saatavuuteen juuri niillä alueilla, joilla esiintyy suurimpia tarpeita ja joilla saadaan suurin yhteiskunnallinen tuotto?

Koska parempaakaan ohjenuoraa ei taida olla, voitaneen lähteä ajatuksesta, että Suomen kannattaisi pyrkiä erikoistumaan niihin tuotteisiin ja palveluihin, joita se kykenee tulevaisuudessa tuottamaan suhteellisesti tehokkaammin (alhaisemmin vaihtoehtoiskustannuksin) kuin muut maat. TEM-raportti ei kuitenkaan ota kantaa siihen, minkälaisia nykyisiä tai kenties vielä syntymässä olevia suhteellisen edun toimialoja nyt laadittavalla teollisuuspolitiikalla pyritään tukemaan tai peräti luomaan esimerkiksi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Mihin mahtoivat unohtua esimerkiksi tutkimuksiin ja tilastoaineistoihin perustuvat tarkastelut siitä, millä tutkimuksen ja teknologian osa-alueilla suomalaiset tutkijat ovat – relevantteihin verrokkimaihin verrattuna – yliedustettuna julkaisumäärissä tai viittauksissa, tai vastaavasti suomalaisyritykset yliedustettuna patenttihakemuksissa tai -viittauksissa? Mistä rakenteellisista tekijöistä tarkalleen ottaen johtuu se, että vienti- ja tuontihintoja kuvaava vaihtosuhde on jo pitkään kehittynyt epäsuotuisasti?¹² Millä maailmankaupan osa-alueilla Suomella voisi olla piilevä tai kehittyvä suhteellinen kilpailuetu¹³ – ja miksi on perusteltua arvella, että niin olisi?

Miten sekalaisesta kokoelmasta saataisiin johdonmukainen teollisuuspoliittinen strategia?

Jonkinlaista teollisuuspolitiikkaa on Suomessa tavoiteltu vähintäänkin presidentti Urho Kekkosen ajoista lähtien ja kenties hieman tavoitteellisemmin 1970-luvulta alkaen¹⁴. TEMin raportissa listattuja tavoitteita voidaankin verrata vaikkapa teollisuuspoliittiseen kannanottoon, joka löytyy vuonna 1951 laaditusta Suomen edelleen teollistamisen edellytyksistä -mietinnöstä¹⁵. Siinä ehdotetaan toimia pääomien puutteen helpottamiseksi, ammattitaitoisen työvoiman saannin turvaamiseksi, teknisen tutkimuksen edistämiseksi, ulkomaankaupan kehittämiseksi ja uhkaavan voimapulan torjumiseksi¹⁶.

Elleivät jotkin sanavallinnat eroaisi ja ellei TEMin ohjausryhmän raportissa mainittaisi vihreään siirtymään sekä bio- ja kiertotalouteen liittyviä toimia, voisi huolimaton lukija päätellä, että ajat ja maailma muuttuvat, mutta suomalaisen teollisuuspolitiikan kohteet ja toimivalikoima eivät juurikaan.

Hieman kriittisempi TEM-raportin lukija voisi lisäksi kysyä, olemmeko kenties siirtymässä tutkimustietoon ainakin osin epäsuorasti pohjanneesta innovaatiopolitiikasta erilaisten eturyhmien määrittelemään teollisuuspolitiikkaan? Siis politiikkaan, joka koostuu hieman epämääräisestä kokoelmasta politiikkatoimia ja jota muokataan eturyhmien ehdotusten ja käytäväpolitikoinnin perusteella?

Toivottavaa olisi, että emme ole siirtymässä politiikkaan, jossa valintoja ja poisvalintoja tehdään tällä tavoin epäsuorasti ja kytkemättä niitä markkinoiden toimintaongelmiin, kuten tässä kirjoituksessa mainittuihin ulkoisvaikutus- tai koordinointiongelmiin. Eturyhmien vaikuttajaviestintä ei ole pyyteetöntä eikä se varsinkaan ole eri näkökulmia tasapainoisesti esiin nostavaa. Sitä ei siis ole tarkoituksenmukaista tulkita objektiiviseksi kustannus-hyötyanalyysiksi siitä, mitä toimialakohtaisesti merkittäviä julkishyödykkeitä juuri nykyoloissa tarvitaan.

TEMin raportin tulisi toimia analyyttisena lähtökohtana, kun hallitus hahmottelee ja laatii pitkäjänteistä teollisuuspoliittista strategiaansa. Raportti on kuitenkin luonteeltaan ennemminkin toteava listaus geopoliittisista, teknologisista ja taloudellisista muutosvoimista, jo käynnissä olevista politiikkahankkeista ja harkittavista, yleisluontoisista uusista toimenpiteistä – ja sellaisenaan tärkeä ja huolellisesti laadittu.

Miten pitkäjänteisen teollisuuspoliittisen strategian laatimista kannattaisi tästä jatkaa?

Jotta saadaan laadittua toimiva teollisuuspoliittinen strategia, tarvitaan ensinnäkin nykyistä konkreettisempi näkemys siitä, mitä teollisuuspolitiikalla tavoitellaan. Tämä edellyttää muun muassa selkeämpää ja perustellumpaa kuvausta siitä, minkälainen kokonaisuus toimenpiteistä halutaan koostuvan, sekä siitä, mitä koordinaatio-, ulkoisvaikutus- tai muita ongelmia teollisuuspolitiikalla pyritään nykytilanteessa ratkaisemaan. Samoin tarvitaan paremmin perusteltu näkemys siitä, millä osa-alueilla Suomella voisi olla suhteellinen kilpailuetu tulevaisuudessa, ottaen huomioon myös sen, mitä relevantit verrokkimaat tavoittelevat.

Miten teollisuuspoliittinen strategia eroaa yksittäisistä teollisuuspolitiikan valinnoista tai kokoelmasta, joka koostuu toisistaan irrallisista teollisuuspoliittisista toimista ja aloitteista?

Jatkotyössä pitäisi lisäksi pohtia, mihin tarvitaan teollisuuspoliittinen strategia, eli mitä strategia-sanalla tässä yhteydessä tarkoitetaan? Miten teollisuuspoliittinen strategia eroaa yksittäisistä teollisuuspolitiikan valinnoista tai kokoelmasta, joka koostuu toisistaan hieman irrallisista teollisuuspoliittisista toimista ja aloitteista? Yksi askel strategisempaan pohdintaan olisi hahmotella ja yksilöidä tietty määrä ydinvalintoja ja -linjauksia, jotka ohjaavat toivotulla tavalla muita myöhemmin tehtäviä ja kenties yli vaalikausien kestäviä teollisuuspolitiikkaan liittyvä päätöksiä¹⁷.

Toivottavaa on, että teollisuuspoliittinen strategia antaisi kokonaiskuvan, joka varmistaa, että valtionhallinnon eri tasoilla ja eri ajankohtina tehtävät teollisuuspolitiikkaa koskevat päätökset ovat johdonmukaisia. Tästä lähtökohdasta hahmoteltu strategia tarjoaisi teollisuuspolitiikkaa tahoillaan tekeville toimijoille ja virkamiehelle heidän toimiaan koordinoivaa ohjausta. Se kenties myös johtaa pohdintoihin siitä, minkälaisia julkisen sektorin tiedollisia tarpeita ja kykyjä menestyksekäs teollisuuspolitiikan toteutus edellyttää jatkossa.