1. T&Y-lehti
2. Mauno Koiviston tie itsehallintososialismista rakennemuutoksen vauhdittamiseen

Mauno Koiviston tie itsehallintososialismista rakennemuutoksen vauhdittamiseen

Elämäkertatutkimukset usein etsivät ja löytävät pitkiä linjoja. Tämän artikkelin näkökulma on toinen. Se etsii vastausta siihen, kuinka Mauno Koiviston talouspoliittiset tavoitteet muuttuivat, kun hänen asemansa vaihtui ensin pakinoitsijasta valtiovarainministeriksi ja sitten Suomen Pankin pääjohtajasta pääministeriksi.

Mauno Koiviston talouspoliittinen ajattelu oli joustavuudessaan ristiriitaista.¹ Hän oli tahtopoliitikko, mutta hänen tavoitteensa taipuivat toisiksi vaihtuvien asemien, poliittisten mahdollisuuksien ja oman ajattelun kehityksen mukaan.

Hän ajoi itsehallintososialismia vuosina 1950–1958 mutta kääntyi vähittäisten uudistusten kannalle vuosina 1960–1961. Koivisto luonnehti trotskilaisten tapaan Neuvostoliittoa epäsosialistiseksi valtiokapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Hän arvosteli Olli J. Uotin valtionyhtiöiden kasvattamiseen perustuvia sosialismisuunnitelmia vuosina 1953–1957, mutta valtiovarainministerinä kannatti vuosina 1966–1968 valtion suuryritysten kasvattamista.

Koivisto arvosteli valtiovarainministeri Aarre Simosen ja Suomen Pankin pääjohtajasta pääministeriksi siirtyneen Rainer von Fieandtin vuosina 1956–1958 toteuttamaa valtiontalouden tiukkaa tasapainottamista, mutta pyrki vuosina 1966–1967 veroja kiristämällä valtiontalouden ja vaihtotaseen alijäämien poistamiseen. Valtiovarainministerien tapaan hän kääntyi devalvaation vastustajasta vuosina 1966–1967 sen toteuttajaksi vuonna 1967, kun vaihtotase ei kotimaista kulutusta leikkaamalla oiennut. Koiviston vaatimus suunnitelmatalouden toteuttamisesta muuttui suunnitelmallisen talouspolitiikan tavoitteeksi.

Sosialismin ”syvin oikeutus”

Rauhan tultua kirjailijanurasta haaveillut Koivisto empi pitkään poliittiseen toimintaan mukaan lähtemistä. Hän tempautui sosialidemokraattien antikommunistiseen toimintaan vasta syksyllä 1947. Koivisto kirjoitti Turussa ilmestyneeseen sosialidemokraattiseen maakuntalehteen, Sosialistiin, 1940-luvulla palkkapolitiikasta, tuotannon lisäämisestä, sosialismista ja suunnitelmataloudesta. Koivisto piti joulukuussa 1947 sosialismia ja suunnitelmataloutta käytännöllisinä ratkaisuina, ei ideologisina opinkappaleina. Suuret suhdannevaihtelut olivat osoittaneet kapitalismin epäonnistumisen. Hän korosti:²

Tämän päivän vaatimuksena on turvallisuus. Emme halua pönkittää vanhaa rappeutunutta järjestelmää, jonka käynnissä pysymiseen tarvitaan vieläpä »kohtuullista» työttömyyttäkin.

Emme halua pönkittää vanhaa rappeutunutta järjestelmää, jonka käynnissä pysymiseen tarvitaan vieläpä »kohtuullista» työttömyyttäkin.

Koivisto tutustui kesällä 1950 Isossa-Britanniassa Oxfordin yliopiston taloustieteen professorin G. D. H. Colen itsehallinnollisen sosialismin ja sosialistisen taloustieteen ajatuksiin. Hän paneutui 1950-luvulla myös John Maynard Keynesin suhdanteiden tasausoppeihin ja taloustieteilijä Wilhelm Röpken yhteiskuntateorioihin. Koivisto tukeutui Colen ihanteelliseen itsehallintososialismiin ja kävi Röpken talonpoikaisnostalgisen desentralismin kimppuun.³

Koivisto oli hyvin kiinnostunut talouspolitiikasta. Hän kirjoitti vuonna 1951 otsikoilla Kansantaloutta ja Talouslastuja. Koivisto ja SDP:n talouspoliittinen komeetta Olli J. Uoti kiistelivät sosialidemokraattisen yhteiskuntamuutoksen syvimmästä olemuksesta vuosina 1953–1957. Koivisto arvosteli Uotia sosialistisen perspektiivin puutteesta.

Hänen mielestään Uoti esitti valtiokapitalismia, jossa valtio-omistus vähitellen korvaisi yksityiset omistajat. Koivisto kaipasi yritysten sisäisen toimintalogiikan muuttamista. Hän korosti, että sosialismin syvin oikeutus oli moraalinen eikä taloudellinen. SDP:n puolueriidassa hän asettui leskisläisten kannalle vasemmistolaisin perustein, koska ammattiyhdistysliike oli hänen mielestään vain palkankorotuksiin ja vähittäisiin sosiaalipoliittisiin uudistuksiin keskittyvä ”vatsanpuolue”, joka ei ajanut yhteiskunnan laadullista muuttamista.⁴

Koivisto uskoi, että siirtyminen suunnitelmatalouteen tapahtuisi pian. Hän vetosi helmikuussa 1955 Kekkosen hallituksen sosialidemokraattiseen ministeriin taloustieteen alempien opettajavirkojen lisäämisen puolesta. Koivisto uskoi, että taloudellisiin teorioihin perehtyneiden ja suunnitelmataloutta toteuttamaan pystyvien henkilöiden tarve tulisi pian moninkertaistumaan.⁵

O-ryhmän uudistajat

Helsingin Työväen Säästöpankki värväsi Mauno Koiviston tulevaksi toimitusjohtajakseen, ja hän siirtyi Turusta Helsinkiin. Hän pääsi ystävänsä Timo Helelän kautta mukaan nuorten kansantaloustieteen uudistajien muodostamaan O-ryhmään. Koivisto lähti mukaan kansantaloustieteellisiin oppiriitoihin. O-ryhmän taloustieteellinen kiukku purkautui Raimo Ilaskiven finanssipolitiikan suhdanteiden automaattista vastavaikutusta käsitelleen tutkimuksen väitöstilaisuudessa maaliskuussa 1958. Turun yliopistossa sosiologiasta väitellyt filosofian tohtori Koivisto oli siellä ensimmäinen O-ryhmän kolmesta ylimääräisestä vastaväittäjästä.⁶

O-ryhmäläiset pakinoivat Kärjekäs-nimimerkillä Suomen Sosialidemokraatissa vuonna 1958. Koiviston sosialismin keskeinen rakennuspuu oli jo varhain ollut suunnitelmatalous. Kärjekkäänä kirjoittaneiden kansantaloustieteilijöiden sivustatuki oli siis tervetullut. Timo Helelällä, Erkki Laatolla, Jussi Linnamolla, Jouko Pauniolla ja Pentti Viidalla saattoi olla muita perusteluita ja motiiveja kuin sosialismin edistäminen, kun he kannattivat talouspolitiikan suunnitelmallisuuden lisäämistä.

Tavoitteina olivat kansantalouden ohjelmointi, valtiontalouden suunnittelu- ja ohjaustoiminnan vahvistaminen sekä kokonaistaloudellisen tutkimus- ja suunnittelutoimiston perustaminen. Nämä uudistukset olisivat tuoneet töitä ja siirtäneet valtaa kansantaloustieteilijöille. Ongelmana oli kokonaistaloudellisen analyysivälineistön puute. Siksi Kärjekäs-nimimerkin suojista sivallelleet nuoret tutkijat arvostelivat kansantaloustieteen opetuksen niukkuutta ja heikkoa tasoa Suomessa.⁷

Kolme suurta rakennemuutosta

Koivisto kuvasi vuonna 1960 julkaisemassaan Laajempaan kansanvaltaan -kirjasessa taloudellisia rakennemuutoksia. Valtion ja kuntien osuuden kasvu tuotannosta oli ensimmäinen rakennemuutos. Niiden omistukseen olivat yleensä siirtyneet voimalaitokset, rautatiet sekä vesi-, kaasu- ja sähkölaitokset. Suomessa valtioenemmistöiset yhtiöt menestyivät pääomavaltaisilla aloilla, kuten puunjalostus-, kaivos- ja metalliteollisuudessa. Koivisto hahmotteli sekatalousmallia, sillä julkinen yritystoiminta soveltui huonosti pienteollisuuteen, kauppaan ja palveluihin. Hän katsoi yksityisyritteliäisyyden ja osuustoiminnan menestyvän aloilla, joilla valikoimat ja muodit vaihtelivat nopeasti.

Toinen suuri rakennemuutos oli tapahtunut, kun osakeyhtiöt olivat syrjäyttäneet varsinaisen yksityisyritteliäisyyden muualta kuin maataloudessa. Kolmas siirtymä oli Koiviston mukaan omistusoikeuden ohentuminen. Hän piti porvarillisen talousajattelun muutosta liian niukkana:⁸

Porvarillisella taholla hyväksytään jo talouspolitiikan harjoittaminen yleisesti vaikuttavilla keinoilla suhdanteiden tasaamiseksi, mutta tasapainoiseen taloudelliseen kasvuun tähtäävä taloudellinen suunnitelmallisuus on heille vielä kauhistus.

Koivisto torjui tulkinnat, joiden mukaan Suomen sodanjälkeinen talouskehitys olisi ollut heikkoa tai maa olisi elänyt yli varojensa. Hän muistutti, että investoinnit ja säästäminen olivat Suomessa korkeammalla tasolla kuin talousihmeen vuoksi ihaillussa Saksassa. Valtiontalous ei ollut Suomessa paisunut sen enempää kuin yleensä länsimaissa. Koiviston mielestä investointien runsas suuntaaminen maatalouteen ja niukka panostus teollisuuteen olivat johtaneet Suomessa vaikeaan rakennetyöttömyyteen, kun koneellistuva maatalous tarvitsi yhä vähemmän työvoimaa.⁹

Koivisto torjui tulkinnat, joiden mukaan Suomen sodanjälkeinen talous­kehitys olisi ollut heikkoa tai maa olisi elänyt yli varojensa.

Koivisto katsoi, että vanhakantainen talouspolitiikka oli saanut Suomen talouspolitiikassa yliotteen vuonna 1956. Sodanjälkeisten vuosien tavoitteet – korkea työllisyys ja nopea talouskasvu – vaihtuivat pyrkimykseen vakauttaa rahanarvo ja vapauttaa ulkomaankauppa pikaisesti. Koivisto nimesi tämän uuden talouspolitiikan tärkeimmiksi luojiksi skogilaisen valtiovarainministerin Aarre Simosen ja Suomen Pankin pääjohtajan Rainer von Fieandtin.¹⁰

Koiviston ohjelma Suomen jatkuvaan taloudelliseen menestykseen oli nelikohtainen:¹¹

1. oli pidettävä työvoima ja reaalipääoma täystyöllisenä,
2. oli säilytettävä säästäminen sodanjälkeisten vuosien korkealla tasolla,
3. oli ohjattava sijoitustoiminta johdonmukaisesti tuottavimmille aloille sekä
4. oli kohotettava jatkuvasti kansan koulutustasoa.

Koivisto ennakoi poikkeuksellisen varhain keynesiläisen talouspolitiikan ongelmia:¹²

Voidaan perustellusti sanoa, että mitä pitemmälle suhdanteiden tasaamisessa on yleisesti vaikuttavilla keinoilla päästy, sitä tehottomammiksi nämä keinot ovat tulleet.

Siksi Koivisto kannatti suunnitelmataloutta, valikoivaa luotonantoa ja valtion jo omistamien yritysten toiminnan virittämistä yleisen talouspolitiikan mukaiseksi.

Opin hankkiminen on säästämistä

Koivisto esitteli jo vuonna 1959 Kasvatusopillisessa aikakauskirjassa ilmestyneessä artikkelissaan Opin tuottavuus yhdysvaltalaisen Robert Solow’n, norjalaisten Odd Aukrustin ja Juul Bjerken sekä Olavi E. Niitamon uraauurtavia kansantaloustieteellisiä tutkimuksia inhimillisen tekijän (nykyään inhimillinen pääoma) ratkaisevasta vaikutuksesta talouskasvuun.¹³ Laajempaan kansanvaltaan -kirjasessa Koivisto julisti:¹⁴

Tutkimus- ja koulutustyöhön osoitetut varat eivät ole uhraus, vaan tuottava sijoitus. Opin hankkiminen on yhteiskunnankin kannalta katsoen eräs tärkeimmistä säästämisen muodoista.

Laajempaan kansanvaltaan otti etäisyyttä marxilaisen sosialismin dogmeihin. Koivisto hahmotti tulevaisuuden yhteiskunnan, jossa olisi monenlaista yritteliäisyyttä. Hän liittyi aiemmin pilkkaamansa ”vatsanpuolueen” riveihin tavoittelemaan hyvinvointivaltiota, joka oli saavutettavissa vauhdittamalla talouskasvua ja yhteiskunnan rakennemuutosta.¹⁵ Koivisto jätti taakseen kunnianhimoisen itsehallintososialismin tavoittelun muttei yritysdemokratiaa. Koko kansan elintason parantaminen, sivistystason nostaminen ja hyvän elämänlaadun monipuolinen turvaaminen olivat uudet tavoitteet.

Vaalilupauksia karsimassa

Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana Koivisto kehitteli huhtikuussa 1965 edelleen sosialidemokraattista sekatalousmalliaan, jossa valtio-omisteista teollisuutta täydentäisi työvaltainen yksityisyrittelijäisyys. Hän kytki kehitysaluepolitiikan käynnistämisen ja SDP:n elinkeinopolitiikan uudistamisen yhteen:¹⁶

Meidän on ilmeisesti syytä ottaa entistä myönteisempi kanta työvaltaiseen pien- ja keskisuureen teollisuuteen, koska vain siten voimme työllistää suuret ikäluokat ja maalta muuttavan väen, ei pääomavaltaisen valtiollisen suuryrittelijäisyyden avulla. Meidän on helpompi omaksua tämä kanta ensin keh.aluepolitiikan nimissä ja laajentaa sitten sitä yleisemmäksi.

SDP oli hyväksynyt vuoden 1960 puoluekokouksessa puoluesihteeri Kaarlo Pitsingin johdolla valmistellun talous- ja sosiaalipoliittisen ohjelman. Radikaali ohjelma ei jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, vaikka SDP oli oppositiossa vuosina 1959–1966. Eduskunta sääti SDP:n aloitteesta ja tuella vuosina 1960–1961 vuosiloma-, työttömyysvakuutus- ja eläkelait, jotka loivat pohjaa suomalaiselle hyvinvointivaltiolle.¹⁷

Koivisto esitti vuodenvaihteessa 1965–1966 SDP:n puoluetoimikunnalle, että vaalilupaukset olisivat niukkoja ja epämääräisiä. Puoluesihteeri Pitsinki oli toista mieltä. Hänen aloitteestaan SDP esitti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa kunnianhimoisia ja kalliita vaalitavoitteita. Sosialidemokraattien suuren vaalivoiton jälkeen Koivisto – tukeutuen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen synkkiin analyyseihin – ryhtyi karsimaan puolueen vaalilupauksia jo hallitusneuvotteluiden aikana.

Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeriksi noussut Koivisto ajoi kesällä 1966 läpi auto- ja polttoaineverotuksen korotukset. Suomen Pankin valuuttavaranto oli ehtymässä, mikä uhkasi vaikeuttaa Suomelle välttämättömien raaka-aineiden ja teknologian tuontia. Klaus Wariksen tukeman talouspolitiikan ensisijainen tavoite oli kotimaisen kysynnän leikkaaminen, jotta Suomen valuuttavarantoa heikentävät vaihto- ja kauppataseen vajeet supistuisivat. Koiviston ajama veronkorotuspolitiikka tasapainotti samalla alijäämäistä valtiontaloutta. Valtiovarainministeri ajoi laskusuhdannetta syventävää politiikkaa, mistä hän oli moittinut Aarre Simosta ja Rainer von Fieandtia 1950-luvun lopulla.¹⁸

Umpikujasta rakennemuutokseen

Vaihtotase pysyi alijäämäisenä. Suomen Pankin valuuttavaranto alkoi ehtyä, vaikka ulkomaista valuuttalainaa oli saatu, kotimaista kysyntää oli kuritettu ja työttömyys oli noussut. Waris ja Koivisto joutuivat taipumaan devalvaatioon, jonka valmistelu alkoi Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön suppeassa asiantuntijaryhmässä.

Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen johtaja Timo Helelä luonnosteli devalvaation, vientimaksujen ja näillä maksuilla rahoitettavien investointien yhdistelmää. Devalvaatio oli kasvattamassa vientisektorin tuloja, joten vientimaksuilla osa tästä tulojen lisäyksestä siirtyi valtion käyttöön. Koivisto otti aloitteen käsiinsä eikä jäänyt murehtimaan aiemmin noudattamansa talouspolitiikan epäonnistumista. Suomen Pankin pankkivaltuusmiehet ja valtioneuvosto hyväksyivät lokakuussa 1967 suuren devalvaation sekä siihen kytkeytyneet vientimaksut ja kasvupaketin.¹⁹

Kasvanut työttömyys, maatalous- ja metsätöiden koneellistuminen, Ruotsin työvoimapula ja Suomen devalvaatio vauhdittivat maastamuuton Suomesta läntiseen naapurimaahan ennätyksellisen suureksi vuosina 1969–1970. Suomen talouspoliittinen umpikuja oli vaihtunut ripeään rakennemuutokseen, mutta reaaliansioiden nousu hillitsi siirtolaisuutta vasta myöhemmin.

Pääministeri Paasio oli ”hyvä poliisi” ja Koivisto ”paha poliisi”, kun hallitus suostutteli ja painosti työmarkkinajärjestöjä tulopolitiikkaan.

Tulopolitiikka (incomes policy) oli ­OECD:n­ kehittämä ratkaisumalli työvoimapulan luomaan inflaatiopaineeseen. Tulopolitiikan ydinajatuksena oli työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan yhteistyöllä hillitä hintojen ja palkkojen nousukierrettä sopimusteitse ja tarvittaessa hintojen ja palkkojen nousua rajoittavalla lainsäädännöllä. Suomessa tulopolitiikka oli devalvaation jälkihoitoa. Pääministeri Paasio oli ”hyvä poliisi” ja Koivisto ”paha poliisi”, kun hallitus suostutteli ja painosti työmarkkinajärjestöjä tulopolitiikkaan.²⁰

Ensimmäinen tulopoliittinen ratkaisu katkaisi hintojen ja palkkojen indeksisidonnaisuudet, jotka olivat muodostuneet inflaatioautomaateiksi. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelut eivät edenneet, kun pankkien talletusten ja lainojen indeksisidonnaisuudesta luopumisesta ei saatu takeita. Suomen Pankin pääjohtajaksi vuoden 1968 alussa siirtynyt Koivisto vaikutti ratkaisevasti tämän umpisolmun avaamiseen. Suomen Pankin johtokunta teki pankkien yhteistyöelimelle, rahalaitosten neuvottelukunnalle, tarjouksen, josta se ei voinut kieltäytyä.²¹ Tulopoliittiset ratkaisut vuosina 1968–1970 (Liinamaa I ja II) varmistivat Suomen vienti- ja kotimarkkinateollisuuden kilpailukyvyn ja nostivat reaaliansioita.

Valtiovarainministeri Koivisto esitteli syksyllä 1966 valtion seuraavan vuoden talousarviota Kansataloudellisen Yhdistyksen tilaisuudessa. Hän korosti, kuinka ”mielenkiinto on siirtynyt suhdannepolitiikasta kasvupolitiikkaan”.²² Koiviston ja hänen taloustieteilijäystäviensä mielestä tehokkain keino parantaa Suomen talouskasvua oli sijoittaa pääomat ja työvoima paremmin tuottaville aloille. Rakennemuutos oli ratkaisu. Koivisto kannatti pohjoismaista talousyhteistyö- ja tulliliittosuunnitelmaa käsittelevissä Nordek-neuvotteluissa vuosina 1968–1969 maataloustuotteiden vapaakauppaa Pohjoismaiden välillä. Hän laski, että näin Suomessa siirtyisi 200 000 työikäistä maataloudesta tuottavammille aloille.²³

Suurin muutos Koiviston talouspoliittisessa ajattelussa vuosina 1966–1970 saattoi olla se, että hän menetti uskonsa kansantaloudellisen asiantuntemuksen voimaan.

Suurin muutos Koiviston talouspoliittisessa ajattelussa vuosina 1966–1970 saattoi olla se, että hän menetti uskonsa kansantaloudellisen asiantuntemuksen voimaan. Pitkään hän luotti, että hänen O-ryhmään kuuluvien ystäviensä ja hänen oma talouspoliittinen viisautensa johtaisi Suomen vakaaseen taloudelliseen kasvuun, joka mahdollistaisi sosialidemokraattien tavoittelemat sosiaaliset ja sivistykselliset uudistukset. Pääministeri Koivisto totesi Tanskan television dokumentissa vuonna 1969, että hän voi vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen siirtyä Suomen Pankkiin, koska asiat olivat kunnossa. Hän kertoi, ettei hallituksen politiikkaa koskaan ohjannut tyhjän kukkaron pakko. Koivisto korosti, että aina oli pelivaraa, koska oli mahdollista nostaa veroja tai lisätä lainanottoa.²⁴

Hän pohti nöyremmin hallituksen talouspoliittisia saavutuksia ja mahdollisuuksia esimerkiksi eduskunnan välikysymyskeskustelussa lokakuussa 1969:²⁵

Hallitus ei väitä, että kansamme eläisi jonkinlaisten ihanteellisten olosuhteitten vallitessa tai että ne vaikeudet, joitten kanssa sekä koko kansa että hallitus ovat painiskelleet, poistuisivat kuvasta, tai että nämä kysymykset ylimalkaan olisivat sillä tavalla ratkaistavissa, ettei niitten eteen aina uudestaan ja uudestaan jouduttaisi. Monet ongelmat ja erityisesti ne, jotka liittyvät valtiontalouden hoitoon, ulkomaankauppaan ja maata­louteen, ovat sellaisia, ettei niitä ylimalkaan ratkaista, niitä vain hoidetaan kulloiseenkin tilanteeseen soveltuvilla ja mahdollisuuksien mukaisilla tavoilla.