1. T&Y-lehti
2. Kuinka suomalaiset rakensivat kansakuntaa

Kuinka suomalaiset rakensivat kansakuntaa

KÄVIN  2010-LUVUN ALUSSA säännöllisesti leventämässä leipääni arabimaissa erilaisissa jälleenrakennus- ja uudistushankkeissa. Eräs niissä jatkuvaa kiinnostusta herättäneistä aiheista oli suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen ensimmäisen tasavallan (1917–1944) aikana. Suomessahan kehitys on ollut koko lailla erilaista kuin arabimaissa, joissa Osmanien valtakunnan purkautumisen (1922) seuraukset ovat edelleen hallitsemattomia.

Historioitsija Pekka Valtosen uuden Sotienvälinen Suomi -kirjan tiedoilla olisi ollut käyttöä noissa keskusteluissa. Se on systemaattinen katsaus noiden vuosikymmenien yhteiskunnalliseen kehitykseen kansakunnan rakentamisen näkökulmasta. Se rakentaa synteesinsä ensisijaisesti aikaisemman tutkimuksen varaan mutta hyödyntää lisänä muun muassa sanomalehdistöä. Kirja toimii sekä synteesin tuottavana itsenäisenä teoksena että poikkeuksellisen hyvin lähteistettynä hakuteoksena.

Valtonen lähestyy kansakunnan rakentamista tapaustutkimus kerrallaan. Useimmat niistä kertovat vuosien kipuilusta uuden yhteisymmärryksen rakentamisessa. Siitä huolimatta käytännöllisesti katsoen kaikki tapaustutkimukset saavat yhteiskunnan rakentamisen kannalta arvioituna myönteisen lopun, vaikka välillä veri valui ja tunteet kävivät kuumina ääriryhmissä.

Suomalaisten enemmistöllä ja sen edustajilla oli tuolloin kykyä ja halua valita oikeusvaltio ja tasavalta muiden yhteiskuntamallien sijasta. Viisautta päätöksentekoon toi toki myös vaihtoehtojen mahdottomuus Saksan keisarikunnan romahduksen jälkeen. Samaten kansainvälisissä suhteissa oli pyrkimystä aseman vakauttamiseen. Muun ohella se näkyi suhtautumisessa Suomenlahdella toimineisiin englantilaisiin, saksalaisten asemaan itsenäisyyden alkuvuosina, Tarton rauhassa ja Ahvenanmaan ratkaisussa.

KIRJAN ALKUPUOLELLA Valtonen tarkastelee muun muassa sisällyssodan jälkeistä sosiaalista ja poliittista uudelleenrakennusta. Se ei mennyt kaikin osin tyylipuhtaasti. Esimerkiksi valkoisten tekemistä rikoksista annettiin kattava armahdus, mutta punaisille ei annettu tilaa rakentaa muistomerkkejään ja muistaa kaatuneitaan. Suomen kulttuurisessa kuvastossa talonpoikaisuus ylikorostui ja teollisuuden työväestö jäi varjoon. Myös 1930-luvulla eheyttäminen eteni yleensä porvariston näkemysten mukaan, mutta vuosikymmenen loppua kohti myös työväestö sai näkyvyyttä.

Kaiken kaikkiaan yhteiskunnan rakennus meni 1920-luvun alussa vaiheittain oikeaan suuntaan armahdus ja vallansiirto kerrallaan. Ratkaisevaan rooliin asettui uuden puoluekentän ja edustuksellisen demokratian eteneminen ensin valtakunnallisesti ja sitten kunnallisesti myös kansalaissodan taistelualueilla. Yhteiskuntaa vakautti myös maanomistusolojen ja metsänomistuksen vakiinnuttaminen. Sen sijaan sosiaali- ja terveyspolitiikka rajautui välttämättömimpään, eli huolto­apuun, sotaorpojen avustamiseen ja hoitoon sekä tehdasyhteisöjen tuottamaan turvaan, kuten työnantajan huoltovelvollisuuteen ja sairauskassoihin.

Kansalaisyhteiskunta ja työmarkkinasuhteet olivat jakautuneita, mutta yritystä yhteistoiminnan suuntaan oli myös muun muassa osuustoiminnassa, urheilussa ja työmarkkinasuhteissa. Niissä rajalinja kulki kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Kielikysymyksessä ruotsinkielinen vähemmistö laittoi kampoihin mahdollisuuksiensa mukaan, ja esitti muun muassa liittovaltiorakennetta oman asemansa turvaamiseksi. Se ei kuitenkaan pystynyt estämään suomenkielisen enemmistön toimintaa. Toisaalta vähemmistö sai oman asemansa turvattua.

KANSAKUNNAN RAKENTAMISESSA oli kaksi jakolinjaa ylitse muiden, ja molemmat liittyivät rajan takana olleeseen Neuvostoliittoon. Armeijan oikeistossa oli pyrkimystä edetä rajan yli ja oman haasteensa aiheuttivat valtaa ja asemaa hamunnut jääkärien valkoinen enemmistö ja suojelukuntalaitoksen vakiintuminen. Soppaa hämmensi toistuvasti myös Mannerheim, josta Valtosen kirjassa piirtyy varsin selkeä kuva jatkuvassa rahapulassa olleesta kenraalista, jolle ei oikein tahtonut löytyä luontevaa paikkaa kansalaissodan jälkeisessä Suomessa ennen 1930-luvun loppua.

Kansakunnan rakentamisessa oli kaksi jakolinjaa ylitse muiden, ja molemmat liittyivät rajan takana olleeseen Neuvostoliittoon.

Poliittisen kentän äärilaidoilla Neuvostoliiton läheisyys antoi käyttövoimaa järjestäytymiselle. Näihin ääriliikkeisiin liittyi kuitenkin vain pieni osa suomalaisista. Suuri enemmistö kannatti maltillisempia puolueita. Vähitellen nämä ääriliikkeet marginalisoituivat, koska ne eivät tarjonneet varteenotettavaa poliittista vaihtoehtoa suomalaisten suurelle enemmistölle. Ne olivat kuitenkin valtakunnanpoliittiselta merkitykseltään kokoaan ja kannatustaan suurempia.

Kansaa jakoivat myös erinäiset muut ratkaisuaan odottaneet tapaukset. Itsenäisyyttä edeltäneeltä ajalta periytynyt kieltolaki oli yritys ohjata yhteiskunnan kehitystä lailla tilanteessa, jossa kansa oli jakautunut. Lopputuloksena oli poikkeuksellinen määrä rikollisuutta ja väkivaltaa. Kansan tahto palautti tilanteen normaaliksi 1930-luvun alussa. Kielikiistassa oli monta tulokulmaa mutta näistä tärkein liittyi yliopistojen kielipolitiikkaan. Myös tämä riitely rauhoittui vähitellen siedettäväksi kompromissiksi.

Suomalaisen yhteiskunnan myönteistä kehitystä kolhaisi myös 1930-luvun alun suuri globaali lama, jota Suomen epäonnistunut rahapolitiikka vielä vahvisti. Lama vaikeutti muutenkin keikkuvien hallitusten toimintaa ja söi kansalaisten tulevaisuususkoa. Erityisesti maatilojen konkurssit aiheuttivat myös poliittista liikehdintää. Tästäkin päästiin ylitse, ja lamapuolueet menettivät kannatuksensa.

Kaiken kaikkiaan Valtonen nostaa esiin useimmat eheytyksen kannalta keskeiset tapaustutkimukset. Historiantutkijana hän on tykästynyt yksityiskohtiin, jotka eivät kokonaisuuden kannalta ole aivan välttämättömiä: toisaalta joku toinen arvostelija varmaankin moittisi niiden puuttumisesta, jos hän olisi jättänyt ne pois. Makuasioista ei kannata liikaa kiistellä, kun kokonaisuus on kaikin puolin kiitettävä.