Kivenpyörittäjiä kaikki tyynni

T&Y 4/2019 Kolumni Elina Pylkkänen
Elina Pylkkänen
Elina Pylkkänen (Kuva: Maarit Kytöharju)

Miten kaupunkikuplassa asuva stadilainen näkee muut paikkakunnat? Kenties niin, että muu Suomi on ihanaa metsää ja maaseutua, jonne voi mennä rauhoittumaan ja lepäämään, meditoimaan. Mutta ei kai sinne oikeasti voi jäädä asumaan ja elämään?

Heikki Turusen suolaisen huumorin romaani ”Kivenpyörittäjän kylä” nostalgiasta vanhanajan kyläyhteisöön ilmestyi jo vuonna 1976, mutta se kuvaa edelleen ajankohtaisesti sitä sielujen irrallisuutta, jota koetaan kaupungistumisen yhä nopeammin pyörivässä karusellissa globaalin talouselämän kiihdyttäessä vauhtia. Kuten kirjan esittelyssä todetaan, ”maaseudulle meitä ajaa hullu unelma: katkaista kaikki suhteet tappavaan elintasotympeyteen, metsäläistyä ja jäädä kiireettömään idylliin, nuoruudenrakastettunsa kotoisaan seuraan, olla niin kuin ennen, maaseudun elämänriemun aikaan.”

Kirjan juonen esittely jatkuu seuraavasti: ”Mutta idylliä ei ole. On vain kylä, jossa yksi pyörittelee kiveä, yksi on mykkä. Lapsettomuudesta kärsivä neito viettää häitään, kukaan ei enää synnytä. Ihmiset ovat juosseet kiiltävän perään.” Sijoittajat ja suuryritykset rikastuvat finanssisijoituksillaan ja metsänomistajat puuta päätehakkaamalla. ”Valittavana ei ole montaa ratkaisua: jäädä tai lähteä. Kumpikin tie näyttää vievän umpikujaan.”

Näitä iltahämärän kyliä on satoja. Kaukokaipuussa kylät saavat kauniin harson ylleen. ”Kivenpyörittäjän kylä” on romaani kroonisesta ja tosiasiallisesta ongelmasta. Kaupungistumisen megatrendi on tuonut meille monta ongelmaa poliittisella tasolla ratkaistavaksi: julkisten palvelujen turvaaminen ja saavutettavuus maan joka kolkassa sekä elämisen ja toimeentulon mahdollisuuksien takaaminen muuttotappioseuduilla. Kyläkaupatkaan eivät pysty jatkamaan kuihtuvilla alueilla, mikä edelleen lisää pakoa kaupunkeihin.

Talouden tuulet puhaltavat vain yhteen suuntaan, vaikka uuden teknologian ja digitalisaation uumoiltiin kääntävän muuttovirran takaisin ja lisäävän maallemuuttoa. Todellisuudessa digitalisaatio on vain kiihdyttänyt kaupungistumista entisestään. Kaikki haluavat suurkaupungin sydämeen, vaikka sitten asuinneliöistä tinkimällä, ja nyt se voidaan perustella myös ilmasto- ja ympäristösyillä!

Kaupungit kasvavat, maaseutu tyhjenee. Niinpä olemmekin saaneet todistaa repeävää eriytymiskehitystä maaseudun ja suurimpien kaupunkien välillä: asuntojen hinnat, vuokrat, kunnallisveroprosentit, sähkönsiirtohinnat, joukkoliikenne, kävelytahti jne. Tämä kehitys on muovannut Suomea viimeiset vuosikymmenet, eikä muutokselle näy loppua. Konsulttitoimisto MDI julkaisi viime helmikuussa ennusteen, jonka mukaan vain Helsingin, Turun ja Tampereen seuduille on 20 vuodessa odotettavissa suurta kasvua. Mitä luultavimmin tämä kehityskulku nopeutuu ja voimistuu, kun syntyvyyskin jatkaa pienenemistään.

Alueellisen keskittymisen patoamista vaikeuttaa se, että kansalaiset eivät halua maksaa enemmän kuntapalveluista.

Ruotsissa kaupungistuminen käynnistyi aikaisemmin ja voimakkaammin kuin Suomessa. Vaikka sitä yritettiin hallita runsaasti resursoidulla aluepolitiikalla, sille ei vain mahdettu mitään. Tutkimuksetkin antoivat vahvan varoituksen siitä, että jokainen kruunu, jolla yritetään hillitä tai estää muuttoliikettä, uppoaisi Kankkulan kaivoon. Rahaa kuluu, mutta maaltamuutto jatkuu.

Virtaa vastaan uiminen tulee kalliiksi, mutta ehkä virtaa voi yrittää padota. Toivoa on tuonut talouden nousukausi, joka alkoi rytinällä vuonna 2016. Yllättävintä talousbuumissa oli, että se tempaisi mukaansa lähes kaikki toimialat ja kattavasti koko maan. Kaikissa maakunnissa puhutaan nyt työvoimapulasta, vaikka toki alueellisissa työllisyys- ja työttömyysasteissa on edelleen eroja. Alueet kukoistavat ja Suomen autioituminen onkin yhtäkkiä peruttu. Valitettavasti vaan suhdanteet tulevat ja menevät. Sen vuoksi on tärkeää, että varmistamme kaikissa suhdannevaiheissa tasaisesti hyvinvoivat alueet.

Mitä keinoja on alueiden kuihtumisen torjunnassa, kun avainsanat ovat nämä: suhdannevaihtelut, kaupungistuminen, vanheneva väestö, työllisyys, aluetalous ja kuntien lakisääteiset tehtävät? Yksi keino voisi olla valtion virastojen alueellistaminen, vaikka se ei ole kovin suuressa huudossa meillä. Sen sijaan Ruotsissa, Tanskassa ja Virossa on parasta aikaa käynnissä alueellistamisbuumi, johon on vahva poliittinen tahtotila. Tavoitteena ei suinkaan ole kustannusten säästö, vaan demokratian vahvistaminen sekä palvelujen saatavuus ja työmahdollisuuksien turvaaminen koko maassa. Ja tietenkin myös asuntopulan ja asuntojen hintojen hillitseminen kaupunkikeskuksissa sekä työvoiman saatavuuden turvaaminen.

Hajaseutujen elinvoimasta huolehtimien vaikuttaisi olevan suomalaisillekin tärkeää. Helsingin Sanomien teettämän kyselyn mukaan enemmistö suomalaisista katsoo, että koko Suomen asuttuna pitäminen on tarpeellista eikä kuntapalvelujen laadusta saa tinkiä eikä niitä saa karsia. Palveluja ei saa myöskään ulkoistaa eikä henkilökuntaa irtisanoa. Mutta mitä tulee talouden realiteetteihin, valmius uhrauksiin on vähäistä. Asukkaat eivät halua maksaa nykyistä enempää palveluista. Kansalaisten enemmistön mielestä myöskään kunnallisveroja ei saa korottaa, velkaa ei pidä lisätä eikä kunnan omaisuutta saa myydä.

Jos maksuvalmiutta ei löydy, kivet on pyöritettävä niitä kolmea kasvavaa kaupunkia kohti, ja muiden alueiden kannattaa satsata alati kasvavaan eksoottiseen turismiin, sekä ulkomailta että kotimaasta.

Kirjoittaja

Elina Pylkkänen
johtaja
PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS
elina.pylkkanen at labour.fi