Johtuvatko nuorten useat ongelmat leikkimisen puutteesta?

T&Y 4/2020 Lukuvihje Hannu Karhunen
Let the Children Play

Pasi Sahlberg & William Doyle: Let the Children Play: How More Play Will Save Our Schools and Help Children Thrive, New York: Oxford University Press, 2020. 428 s.

Pasi Sahlberg ja William Doyle esittävät uudessa selvästi yhdysvaltalaiselle yleisölle suunnatussa kirjassaan, että monet lasten ja nuorten ongelmat olisivat ratkaistavissa lisäämällä leikkimisen ja vapaa-ajan määrää niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Lasten tulisi saada leikkiä sekä koulussa että kotona ilman aikuisten luomia suorituspaineita.

Kirjan kantava teema on näkemys siitä, että maailmassa käydään jatkuvaa taistelua kahden eri leirin välillä. Kirjoittajien mukaan useassa maassa hyväuskoiset päätöksentekijät rakentavat kouluihin standardoituja testejä ja uusia mittareita tarkoituksenaan parantaa koulutustulemia. Tämä on johtanut usein siihen, että testaaminen alkaa useassa maassa jo ennen peruskoulua. Tästä syystä myös vanhemmat yrittävät rakentaa lapsilleen mahdollisimman paljon ohjattua toimintaa koulun ulkopuolella.

Kirjoittajat sanovat edustavansa toista leiriä, joka näkee liiallisen testaamisen ja standardoimisen pahana, joka ei paranna oppimistuloksia ja pikemminkin selittää ainakin osin, miksi niin monet nuoret voivat pahoin. Kilpailu on Sahlbergin ja Doylen mukaan johtanut Yhdysvalloissa jo siihen, että kouluissa ei ole enää välitunteja. Positiivisena esimerkkinään he käyttävät Suomea, jossa lapsilla on käytössään paljon välitunteja ja koulun ulkopuolista vapaa-aikaa. Vapaa-ajan myötä lapsilla on kirjoittajien mukaan paremmat mahdollisuus kehittyä tasapainoisesti esimerkiksi leikkien sekä fyysistä kuntoa tukevien harrastusten avulla.

Kirjassa kuvataan taitavasti lapsuutta ja leikkimisen monia iloja romanttisten tarinoiden avulla. Kirjoittajat hyödyntävät paljon omia kokemuksiaan koulujen toimista ja vapaa-ajan mahdollisuuksista Suomessa ja Yhdysvalloissa. Vahvat viittaukset vuosien takaisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin eivät luo kovin uskottavaa pohjaa tietokirjalle.

Silmään pistää erityisesti kirjan kaksi loppupuolen kappaletta, jotka keskittyvät esittelemään kokemuksia vapaa-aikaan liittyvistä kokeiluista Suomen mallin mukaan sekä muista maista. Harmittavasti pääpaino näissä kappaleissa on ns. kokeilujen kuvailussa, ja niiden toimivuus esitetään lähes annettuna erikoisiin lähteisiin perustuen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Sahlberg ja Doyle tukeutuvat lähteissään lehtiartikkeleihin sekä yksittäisiltä opettajilta ja ministereiltä kuultuihin tarinoihin eri maiden kokeilujen vaikuttavuudesta.

Kirja sisältää taitavaa tarinankerrontaa ilman uskottavaa tutkimusta.

Onneksi kirjan muista kappaleista löytyy useita mielenkiintoisia viitteitä tutkimuskirjallisuuteen, jotka liittyvät ohjatun ja ei-ohjatun leikin tai muun harrastetoiminnan vaikutuksiin erilaisiin tulemiin. Tutkimuskirjallisuutta esittelevät kohdat ovat parhaimmillaan viitteitä tutkimuksiin, jotka pohjautuvat satunnaistettuihin kokeiluihin tai uskottaviin pitkittäistutkimuksiin, jotka ovat menetelmiltään läpinäkyviä.

Valitettavasti tutkimuskirjallisuutta koskevissa viitteissä on monia häiritseviä kohtia. Kirjassa esitetään usein vertaisarvioituja tutkimustuloksia kuin ne esittäisivät syy-seuraussuhteita. Sama heikkous on nähtävissä esitetyissä meta-analyyseissä, raporteissa tai uutislähteissä, joita kirjoittajat käyttävät usein lähteinään. On silmiinpistävää, että tutkimuksien luotettavuutta ei juurikaan kyseenalaisteta tarinankerronnan lomassa. Itse tarina tuntuu olevan totuuden tavoittelua tärkeämpää.

Olisi hyödyllistä, että suurella yleisöllä olisi käytössään kattava ja selkeä kirjallisuuskatsaus leikkimisen ja vapaa-ajan hyödyistä. Kirjan heikkous on siinä, että tekstistä on vaikeaa erottaa tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvia löydöksiä ja kuinka uskottavaa tutkimusnäyttö lopulta on. Vapaa-aika ja leikkiminen voivat olla tärkeitä tekijöitä lapsen ja nuorten kehityksen näkökulmasta. Tämän kirjan ja siinä esitetyn tutkimuskirjallisuuden valossa on kuitenkin hyvin epäselvää, kuinka merkittävästä tekijästä tässä on kyse.

On epäselvää, mitä tämän kirjan sanomasta voidaan heijastaa suomalaiseen kontekstiin. Verrattuna amerikkalaiseen kouluun suomalaisten nuorten vapauden yltäkylläisyys on vastakkaiseen ääripäähän menevä esimerkki. Mikä on sopiva tasapaino vapaa-ajan ja koulutyön välillä kussakin ikäryhmässä? Tulisiko Suomessa jopa kasvattaa koululaisten työlastia?

Lopulliseksi vaikutelmaksi kirjasta jää mieleen sen varsin sekava rakenne. Kirjoittajien tarkoitus ei ehkä ollutkaan kertoa leikkimisen ja vapaa-ajan hyödyistä, vaan kritisoida kirjoittajille jo aikaisemmin tyypilliseen tapaan koulujen standardoituja testejä ja julkisen vallan asettamia standardeja etenkin yhdysvaltalaisessa kontekstissa. Vapautta ja opettajien roolia korostava julistustyö on helppoa suomalaisesta lähtökohdasta.

Kirjoittaja