1. T&Y-lehti
2. Hyvinvointivaltio. Nyt.

Hyvinvointivaltio. Nyt.

Vastaristitty hyvinvointivaltio oli aikansa talous- ja oikeustieteilijöiden mielestä taloudellisesti ja moraalisesti kestämättömällä pohjalla, toiminnallisesti heikko ja jäisi hetkelliseksi ilmiöksi.

Hyvinvointivaltion tulevaisuus on usein arvioitu ankeaksi. Ensimmäisen kerran suomalaisessa keskustelussa sen päälle leviteltiin kevyitä multia käsitteen käyttöönoton yhteydessä 1950-luvun puolivälissä. Tilalle tarjoiltiin toimintavaltion käsitettä. Samankaltaisella pysäyttämättömällä tuhon tiellä on hyvinvointivaltion arvioitu olleen useita kertoja seuraavina vuosikymmeninä. Tiheimmillään nämä kriisikeskustelut olivat suurissa yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa murroksissa 1970-luvun loppupuolella, 1990-luvun alun suuressa talouskriisissä ja osin 2000-luvun ensikymmenen lopulla: myös pandemian aikana on toistuvasti päädytty samankaltaisiin kriisitulkintoihin.¹

Toistaiseksi peruuttamattoman tuhon tietä ei ole näkynyt. Pikemminkin päinvastoin, hyvinvointivaltio on muuttunut kattavaksi institutionaaliseksi rakenteeksi, johon kohdennetaan reilut 70 miljardia euroa vuodessa. Suomalaiset arvottavat hyvinvointivaltion korkealle, eikä sille ole poliittisesti varteenotettavaa haastajaa. Edelleenkin tie poliittiseen valtaan kulkee Suomessa hyvinvointivaltion kannatuksen kautta, sillä kaikissa keskisuurissa tai suurissa eduskuntapuolueissa kannattajien enemmistö on hyvinvointivaltion takana. Näin tullee olemaan myös tulevaisuudessa.

Dominoiva kertomus seuraa toistaan

Hyvinvointivaltion muutoksen hallinta murrosaikoina on kuitenkin vaatinut hyvää muutosjohtamista. Sosiaali- ja terveyspolitiikkaa – sosiaalisiin riskeihin vastaavaa voimavarojen keskitettyä uudelleenjakoa ja sääntelyä – on näiden murrosten hallinnassa vaivannut ylenmääräisen pessimismin (ja uudistusten edistämisen, koska ne pelastavat hyvinvointivaltion) ohella myös perusteeton optimismi (ja uudistusten vastustaminen, koska ne tuhoavat hyvinvointivaltion). Väliin on ollut epäselvää, kumpi näistä näkökulmista on ollut sosiaali- ja terveyspolitiikan institutionaalisen rakenteen sopeutumiskyvyn kannalta vaarallisempi.

Jälkikäteen tarkastellen nämä kärjistetyt linjaukset ovat kuitenkin osoittautuneet virheellisiksi. Syynä tähän on se, että murrosvaiheet ovat myös toistaiseksi tuoneet uuden politiikka-agendan, jolla on ollut hyvinvointivaltion institutionaalista rakennetta vahvistava ja uudistava vaikutus. Yleensä politiikka-agendaan on liittynyt myös uusi yhteiskunta- tai talouspoliittinen paradigma ja uusi tapa ”kehystää” sosiaali- ja terveyspolitiikka. Esimerkiksi 1950-luvun murroksen jälkeen sosiaali- ja terveyspolitiikan agenda kytkettiin Gunnar Myrdalin (1889–1987) kasautuvan kasvun teoriaan ja sosiaali- ja terveyspolitiikkaa kehystettiin kokonaisvaltaiseksi ja ihmiskeskeiseksi. Kokonaisuuden paketoi politiikka-agendaksi Pekka Kuusi (1917–1989) kirjassaan 60-luvun sosiaalipolitiikka.² Myrdalin ajattelua ei sovellettu, ja harjoitettu sosiaali- ja terveyspolitiikka oli enimmäkseen muuta kuin kokonaisvaltaista ja kasvuhakuista. Myöskään Kuusen ohjelmaa ei pantu toimeen.³ Kuitenkin tämä ”paketti” muodosti sosiaali- ja terveyspolitiikkaa dominoineen kertomuksen 1960-luvun ajaksi. Samalla tavalla Raimo Sailaksen ja STK:n listat 1990-luvun alussa ja Jyrki Kataisen hallituksen rakennepoliittinen ohjelma vuoden 2008 kriisin jälkeen ovat toimineet dominoivina kertomuksina. Epäilemättä myös pandemian jälkeen rakentuu samankaltainen uusi dominoiva kertomus.

Onko hyvinvointivaltio oman menestyksensä vanki?

Myös siirryttäessä kohti pandemian jälkeistä uutta normaalia on syytä jälleen kysyä, selviytyykö hyvinvointivaltio. Kysymyksen sisällön tarkentaminen tuottaa puolestaan sen vastauksen. Suurin osa hyvinvointivaltion ankeaa tulevaisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta pohdiskelee työllisyysasteen, huoltosuhteen muutoksen ja julkisen talouden kestävyyden väliseen kolmiyhteyteen liittyviä mekanismeja, ja suosittelee työurien pidentämistä, tuottavuuden nostamista ja rahoituspohjan laajentamista. Vähemmän on kysytty ja vastattu, miten hyvinvointivaltion sisäiset (endogeeniset) mekanismit ohjaavat hyvinvointivaltion tulevaisuutta.

Seitsemän seikkaa puolesta ja vastaan

Hyvinvointivaltion endogeenisen muutoksen tarkastelun luonteva teoreettisen ja käsitteellisen inspiraation lähde on itävaltalaisen taloustieteilijän Joseph Alois Schumpeterin (1883–1950) teoria endogeenisesta muutoksesta kapitalistisen yhteiskunnan tuhon aiheuttajana.⁴ Schumpeter tunnetaan nykyään lähinnä luovan tuhon käsitteen isänä, joskaan uudempi tutkimus ei juurikaan noudata Schumpeterin teoreettisia lähtökohtia.⁵ Hänen teoriansa kapitalismin vääjäämättömästä tuhosta on kuitenkin sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta mielenkiintoisempi. Schumpeterin mukaan kapitalismin tuho aiheutuu sen sosiaalisen perustan murentumisesta seitsemän toisiaan vahvistavan sosiaalisen mekanismin välityksellä. Nämä mekanismit on lueteltu Taulukko 1:n vasemmassa reunassa. (Schumpeter ei olisi Schumpeter, jos hän ei olisi löytänyt nimenomaisesti seitsemää mekanismia). Nämä arkunnaulat ovat kapitalismille endogeenisia, toisin sanoen kapitalismi tuhoutuu sen omaan menestykseen.

Kapitalismin tuhon ajatus on sovellettavissa hyvinvointivaltioon. Schumpeterilaisesta näkökulmasta tarkasteluna (suomalainen) hyvinvointivaltio ei tuhoudu niinkään taloudelliseen kestävyyteen liittyviin tekijöihin. Sitä ja niitä voidaan uudistaa loputtomasti ja menestyksellisesti taloudellisia parametrejä muokkaamalla, mutta näillä ei ole institutionaalista perustaa murtavaa vaikutusta. Hyvinvointivaltion institutionaalinen rakenne ei myöskään tuhoudu yksittäisen etuuden saanti- ja kestoehtojen muutokseen tai palvelurakenteen muutokseen. Näissä kohden kyse on enemmänkin taloudellisen perustan muuttamisesta, mikä on aina ollut integroitu osa sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistamista.

Kapitalismin tuhon ajatus on sovellettavissa hyvinvointivaltioon.

Schumpeterin näkökulmasta sen sijaan hyvinvointivaltio tuhoaa oman sosiaalisen perustansa. Taulukon 1 keskisarakkeeseen on tiivistetty Schumpeterin seitsemään alkuperäiseen kohtaan tukeutuva lista hyvinvointivaltion tuhon mekanismeja. Vasta-argumentteja on puolestaan linjattu taulukon oikealla puolella. Ne eivät välttämättä sovellu kehenkään yhteen tutkijaan tai tutkimusohjelmaan, ja saattavat oikeutetusti tuntua joiltakin kanteilta arvioituna väärin asetetuilta tämän ajan näkökulmasta. Niiden empiiristä osuvuutta voidaan joka tapauksessa testata tutkimusten avulla ja samalla arvioida niiden todenperäisyyttä.

Taulukko 1. Hyvinvointivaltio: puolesta ja vastaan

Useimmat hyvinvointivaltion tilasta käytävää keskustelua seuranneet lukijat tunnistavat kaikki edellä mainitut teesit ja vastateesit. Niiden ympärille voi rakentaa hyvinvointivaltion tilaa kartoittavan tutkimushankkeen tai politiikkaprojektin sekä ehkäpä saada ajatuksille myös poliittista kantavuutta. Kukin näistä väitteistä ja niiden vastaväitteistä on oman tutkimuksensa arvoinen sosiaalinen mekanismi, joten niiden osuvuutta tai osumattomuutta ei voida tässä yhteydessä systemaattisesti arvioida. Sen sijaan tarkastelu kohdistuu aiheeseen liittyvään argumentaatiokenttään. Siten yhtäältä-toisaalta-tarkastelu avaa lukijalle mahdollisuuden pohtia hyvinvointivaltion tilaa avarammin kuin mitä sosiaali- ja terveyspoliittisessa keskustelussa on ollut viime vuosina tavanomaista.

Joseph A. Schumpeter, Paholaisen asianajaja

Edellä olevaa tarkasteltaessa on hyvä ottaa lähtökohdaksi se, että Schumpeterin teesi kapitalismin tuhosta oli hienosyistä ironiaa, jonka tavoitteena oli pakottaa ihmiset ajattelemaan kapitalismin uudistamisen kannalta tärkeitä prosesseja. Hän ei siis tavoitellut kapitalismin tuhoa, eikä kuvannut siihen johtavaa ennalta määrättyä tai vääjäämätöntä kehityskulkua. Sen sijaan hän halusi kiinnittää systemaattista huomiota sen potentiaalisesti tärkeimpiin heikkouksiin vahvistaakseen sen selviytymismahdollisuuksia.

Ironinen ote oli häneltä strateginen valinta, sillä Schumpeter ei uskonut julkisen sosialismin vastaisen hyökkäyksen edistävän tavoitteitaan. Hän halusi pelastaa kapitalismin ja hänestä paras tapa saavuttaa tämä tavoite ei ollut sitä haastavan sosialismin vaan kapitalismin ongelmien kuvaaminen. Näin hän menetteli tietoisena siitä mahdollisuudesta, että tosikkomaisin osa hänen kuulijakunnastaan ei tiedostaisi strategian etuja. Näiden tosikkojen määrä on osoittautunut suureksi.

Tie valtaan on Suomessa kulkenut hyvinvointivaltion kautta.

Sama ironinen lähestymistapa sopii hyvinvointivaltioon. Varteenotettava tapa turvata hyvinvointivaltion institutionaalisen rakenteen tulevaisuus on analysoida siihen liittyviä endogeenisia muutoksia. Tutkijan tehtävä on siten hyvinvointivaltion institutionaalisen rakenteen endogeenisten prosessien systemaattinen analysointi. Huomio kohdentuu hyvinvointivaltion institutionaalista perustaa sisältäpäin vahvistaviin tai murtaviin mekanismeihin. Niiden nimeämiseen ja analysointiin edellä esitelty, Schumpeterin inspiroima analyysi on eräs mahdollinen lähtökohta.