Huonoa tuuria vai huonoa politiikkaa?
Suomalainen hyvinvointivaltio on saranakohdassa. Väestö ikääntyy niin vauhdikkaasti, että poliitikot joutuvat linjaamaan, mihin kaikkeen on varaa ja miten. Ruotsissa ja Tanskassa vastaavaa ongelmaa ei ole. Milloin Suomi jäi verrokkimaistaan jälkeen ja mitä siitä seuraa?
Snellmaninkadulla on soinut pitkään yksi ja sama levy.
Vuosi oli 2010, kun kadulla sijaitsevassa valtioneuvoston linnassa toimiva valtiovarainministeriö (VM) antoi sytykettä seuraavan kevään eduskuntavaaleihin ja vaati kestävyysvajeen kuromista puolellatoista miljardilla vuosittain – siis yhteensä kuuden miljardin edestä vaalikauden aikana. Ensisijaiseksi keinoksi ministeriö suositti menoleikkauksia.
Vuoden 2015 vaalien alla tarjolla oli sama kuuden miljardin paketti. Vuonna 2019 haluttiin kaksi miljardia nopeita toimia, kaksi miljardia kasvua ja työllisyyttä tukevia toimia ja kolme miljardia tuottavuuslisää soteuudistuksesta – tosin vasta vuoteen 2030 mennessä.
Marraskuussa 2022 ministeriö vaati nopeasti vaikuttavia toimia kuuden miljardin edestä nyt alkavalla vaalikaudella ja kolme miljardia päälle seuraavalla. Vaatimuksesta tuli vaalikeskusteluiden puheenaihe, ja vaalivoittaja kokoomus ilmoitti hallitusneuvotteluissa luottavansa ministeriön todentamiin sopeutuskeinoihin.
Toisin kuin edellisissä velkavaaleissa vuonna 2015, nyt ekonomistikunta ei ole ollut lainkaan yhtä mieltä siitä, onko ministeriön ehdottamien leikkauksien mittakaava sopiva. Äänekäs kriitikko on ollut esimerkiksi maltillisena keskilinjan talousmiehenä tunnettu Sixten Korkman, jonka mielestä tavoite on ”velkaantumisen taittamisen kannalta perusteltu”. Silti Korkman oli Helsingin Sanomien toukokuisessa kirjoituksessaan huolissaan epävakaasta suhdanteesta ja kirjoitti, että olisi ”moraalisesti pulmallista” ja ”taloudellisesti turmiollista”, jos korjausta haetaan ”lasten tulevaisuutta murentavista menoleikkauksista”.
Hän viittasi valtiovarainministeriön budjettipäällikön Mika Niemelän arvioon, että sosiaali- ja terveyssektorista ja koulutuksesta on tavoitteen saavuttamiseksi pakko leikata, ellei veroja nosteta toisaalla.
Suomalaisen Tiedeakatemian toukokuun lopulla teettämän selvityksen mukaan suomalaisten ekonomistien mielipiteet jakautuivat tasan sen suhteen, olisiko sopiva mittaluokka tulevan vaalikauden sopeutuksille kahdesta neljään vai neljästä kuuteen miljardia. Alle kahta miljardia ei ehdottanut yksikään vastannut taloustieteilijä.
Eivätkä leikkaukset tietenkään ole vain leikkauksia. Ministeriön vaatimat sopeutukset ovat niin kovia, että jos ne toteutetaan, samalla joudutaan määrittelemään sitä, millainen suomalaisesta hyvinvointivaltiosta tulee aikana, jolloin eläkepommi laukeaa ja keskikokoisetkin kaupungit tyhjenevät.
VM on tarjonnut vaaleja edeltäneitä virkamiespuheenvuorojaan vuodesta 1991 – ensimmäistä oli räknäämässä Sixten Korkman itse. Katsaukset ovat virkamiesten tekemiä, virkavastuulla, mutta merkittävää vallan käyttöä – niin mieluusti poliitikot nojaavat niihin. Tuoreimmat virkamiespuheenvuorot olivat allekirjoittaneet ministeriön kansliapäällikkö Juha Majanen ja talouspolitiikan koordinaattori Lauri Kajanoja.
Kajanoja on tottunut selittämään kuvion. Kyse on ennen kaikkea Suomen demografisesta ongelmasta: uusia työntekijöitä ei tule, minkä seurauksena viidentoista vuoden takaiset ylijäämät ovat muuttuneet alijäämiksi. Ongelma on krooninen, koska väestönlisää ei ole näköpiirissä.
”Jos mitään ei tehdä, julkinen velka ylittää sata prosenttia bruttokansantuotteesta 13 vuoden kuluttua. Jossain vaiheessa tien päässä on umpikuja”, Kajanoja sanoo.
Julkinen velka suhteessa BKT:een (%)
Julkinen velka suhteessa BKT:een (%)
kun vuodet 2008–2015 on “leikattu” pois.
VM:n pitkän aikavälin laskelmissa 2030-luvulla työtunnit ja työllisyys vähenevät keskimäärin 0,1 prosenttia vuosittain ja työn tuottavuus kasvaa 1,4 prosenttia vuodessa. Ennusteissa työpanos kääntyy laskuun vuonna 2026.
Sadan prosentin velka-aste olisi jo selvästi euroalueen keskiarvoa huonompi. Nykyisellä reilun 70 prosentin velkaantumisasteella Suomi on keskiarvon paremmalla puolella.
Mutta mistä umpikujan tunnistaa?
”Umpikuja on sitä, että jossain vaiheessa me emme enää pysty itse vapaasti päättämään aikataulua ja keinoja, joilla talouden tilan voisi korjata. Eli rahoittajat eivät suostuisi rahoittamaan Suomea siedettävillä ehdoilla. Siihen voisi liittyä jonkinlainen talouskriisi, joka tarkoittaisi silloin nopeasti tehtäviä leikkauksia ja veronkiristyksiä, joista Kreikan tapaus on ääriesimerkki”, Kajanoja sanoo.
Tämä on se skenaario, jonka ministeriö haluaa madonlukupuheenvuoroillaan välttää. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin ihan hyvä. Suomen luottoluokitusta laskettiin vuonna 2016 toiseksi parhaaseen AA+-luokkaan, mikä tarkoittaa vakaita näkymiä. Suomen pitkien korkojen ero Saksaan ei ole juuri muuttunut. Hollannin tuntumasta on kuitenkin pudottu Ranskan tuntumaan, Kajanoja huomauttaa. Normaalioloissa ero on silti pieni.
”Korko on meilläkin pysynyt aika lähellä Saksaa, koska markkinat odottavat, että suomalaiset tunnetusti asiansa hyvin hoitavana kansakuntana tämänkin pistävät jossain vaiheessa kuntoon. Mutta mitä pidemmälle sitä lykätään, sitä pienemmäksi liikkumavara jää, jos tulee syystä tai toisesta talouskriisi, jossa tarvittaisiin julkisen talouden tukea”, Kajanoja sanoo.
Tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoittaa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi siitä, kuinka suomalainen hyvinvointivaltio ei ole keynesiläinen vaan beveridgeläinen. Uschanov tähdentää, että keynesiläinen hyvinvointivaltio sisältää ajatuksen paitsi John Maynard Keynesin vastasyklisestä talouspolitiikasta, myös William Beveridgen sosiaalipoliittisesta hyvinvointivaltiosta, jonka tehtävä on pitää kansalaisensa niin terveinä, koulutettuina ja tuottavina, että heidän maksamillaan veroilla voidaan hoitaa seuraavan sukupolven sosiaalipolitiikka – ja mahdolliset talouskriisit.
Suomessa vastasyklisyydestä ei ole historiallisesti välitetty, Uschanov kirjoittaa ja esittelee Keynesin ajatuksia mollanneita suomalaisia talousmiehiä monelta vuosikymmeneltä.
Päätösperäisten elvytystoimien lähihistoria koronapandemiaan asti on lyhyt. Vuonna 2003 elvytys oli pääosin verokevennyksiä valtiovarainministeri Antti Kalliomäen (sd) johdolla. Toimia oli suositellut myös hänen edeltäjänsä Sauli Niinistö (kok). Vuodesta 2008 lähtien elvytti valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok).
On kuitenkin niin, että hyvinvointivaltiojärjestelmä jo sinänsä toteuttaa Keynesin ajamaa vastasyklistä politiikkaa, jolla valtio ylläpitää kysyntää yksityisen sektorin kyykätessä. Avokätisehkö hyvinvointivaltio toimii automaattisena vakauttajana, joka lisää julkisen sektorin kulutusta heikkoina aikoina ja vähentää sitä, kun taloudella menee hyvin.
Ranskalainen talouskasvun tutkija Philippe Aghion on esimerkiksi osoittanut, että vuosina 1980–2005 Suomen talouspolitiikka oli verratuista 14 kehittyneestä taloudesta kolmanneksi vastasyklisintä. Roiman etumatkan päässä olivat Ruotsi ja Tanska.
Tyypillinen valtiovarainministeriön 6+3-leikkauksiin liitetty huoli on ollut Korkmanin mainitsema epävarma suhdannetilanne. Talous tuntuu odottavan, mihin suuntaan lähteä – vaiko mihinkään. Työllisyystilanne on lähihistoriallisessa mittakaavassa oikeinkin hyvä, ja Suomi ikään kuin nousemassa jaloilleen menetetyn 2010-luvun jälkeen. Liian rajut ja nopeat sopeutukset voisivat viedä tämän kasvun mennessään.
Lauri Kajanoja sanoo, että huoli leikkausten oikea-aikaisuudesta on tiedossa. Hän ei pidä perusteltuna uhkakuvaa, että kuuden miljardin sopeutuksilla ajettaisiin Suomi taantumaan.
Lauri Kajanoja sanoo, että huoli leikkausten oikea-aikaisuudesta on tiedossa. Hän ei pidä perusteltuna uhkakuvaa, että kuuden miljardin sopeutuksilla ajettaisiin Suomi taantumaan. Lisäksi hän huomauttaa, että budjetit tehdään aina seuraavalle vuodelle, joten ajallista pelivaraa korjausliikkeisiin jää, jos suhdanne sattuu jäähtymään.
Paljon kyse on siitä, mihin sopeutukset kohdistetaan, Kajanoja sanoo. Sen avuksi ministeriö julkaisi maaliskuussa laajan työkalupakin, johon se oli listannut niin järkevinä pitämiään menoleikkauksia kuin veronkorotuksia.
”Kuuden miljardin sopeutus voidaan nähdäksemme ihan hyvin tehdä ilman, että meidän taloutemme tai me yhteiskuntana joutuisimme millään tavalla ihmeelliseen tilaan tai taantumaan. Mutta tosi paljon riippuu siitäkin, minkälaisia toimenpiteitä tehdään”, Kajanoja sanoo.
Niistä virkamies sen sijaan ei päätä.
Kun suomalainen poliittinen keskustelu pyörii talouden ympärillä, se keskittyy usein syyllisten etsimiseen. Kuka ajoi meidät Kreikan tielle! Päät vadille! (Talouslehti The Economistin 34 valtion vertailussa Kreikka oli tosin vuonna 2022 kansantalouttaan parhaiten hoitanut maa.)
Kriittiset vuodet eivät tietenkään ole viimeisimmät – kuten moni päivänpolitiikan pyörryttämä herkästi ajattelee.
Datajournalisti Juuso Koponen on huomauttanut, että Rinteen–Marinin hallituksen jäljiltä Suomen valtionvelka suhteessa verokertymään ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen, kunhan summasta lasketaan pois pandemian ja Ukrainan sodan vaatimat lisäkulut, joilla oli kansan vahva tuki. Lisäksi reaalikorot ovat inflaation takia alempana kuin vuosikausiin ja yhä suurempi osa velasta on Suomen Pankille, joka tulouttaa korkotulot valtiolle.
Laboren johtaja Mika Maliranta on kerännyt datan, josta käy ilmi, että Suomi jäi takamatkalle ilmeisimpiin verrokkimaihin Ruotsiin ja Tanskaan nähden vuosina 2008–2015. Jos nuo vuodet poistetaan aikasarjasta, maiden velkaantuminen on kehittynyt käsi kädessä kuluvan vuosituhannen ajan.
Vuosina 2008–2015 Suomi koki iskuja toisensa perään. Finanssikriisi, Nokia, metsäteollisuus, Venäjän-kauppa. Eurokriisistä sentään selvisimme vähällä.
Miksi Suomi ei saanut itseään jaloilleen toisin kuin Ruotsi ja Tanska? Vastaus tietenkin riippuu siitä, keneltä kysyy.
Oikea kysymys esitettäväksi on, miksi Suomi ei saanut itseään jaloilleen toisin kuin Ruotsi ja Tanska?
Vastaus tietenkin riippuu siitä, keneltä kysyy.
Eurokriisin aikaan tiukkiksen maineen saanut Kansainvälinen valuuttarahasto IMF arvioi huhtikuussa julkaisemassaan maailmantalouden katsauksessa, että finanssi- ja eurokriisin aikainen tiukka sopeutuspolitiikka ei onnistunut vähentämään velkaa. Se oli siis virhe, josta tulisi oppia. Myös moni leikkauskriittinen suomalainen talouskeskustelija on vedonnut kevään kuluessa juuri IMF:n raporttiin. Suomea siinä ei mainita.
Lauri Kajanojan mukaan Suomen finanssipolitiikka oli noina vuosina eurooppalaisittain hyvin löysää. Mutta 100 000 teollisuustyöpaikan katoaminen oli täysin poikkeuksellinen shokki Suomen viennille. Sille Kajanoja on löytänyt vain yhden vertaisen OECD-maiden historiasta: Portugalista sen jälkeen, kun nuoret sosialistiupseerit kaappasivat vallan vuoden 1973 neilikkavallankumouksessa. Tilannetta ei hänen mukaansa auttanut sekään, että Suomessa vuoteen 2013 asti palkat nousivat verrokkimaita nopeammin, mikä heikensi romahtanutta vientiä entisestään. Kajanoja ei tiedä, mikä optimaalinen finanssipolitiikan mitoitus olisi ollut, mutta mikään ei viittaa siihen, että toteutunutta löysempi. Hän huomauttaa, että väestön ikääntymisellä on finanssipolitiikkaa keventävä vaikutus jo sinänsä. Se on vaikuttanut alijäämiin ja velkaantumiseen varsinkin Jyrki Kataisen hallituskaudella, vaikka poliitikot koettivat päätöksillään rimpuilla vastaan.
Verotukseen erikoistuneen taloustieteen emeritusprofessorin Matti Tuomalan mielestä keskeinen syy alijäämälle on se, kuinka Matti Vanhasen toinen hallitus laski erityisesti kokoomuksen ajamana valtion progressiivista ansiotuloverotusta vuodesta 2008 eteenpäin. Kun jokainen marginaaliveroasteen ”rappunen” putosi prosenttiyksiköllä tai kahdella, suurituloisin porras keräsi hyödyn myös alemmilta tasoilta.
Valtion ansiotuloveron osuus kokonaisverokertymästä 1995–2018
Tuomala kertoo, että tuolloin verouudistusta perusteltiin finanssikriisiä lieventävänä elvytyksenä. Se ei kuitenkaan ollut väliaikaista, kuten elvytyksen pitäisi olla. Valtion ansiotuloveron osuus kaikista verotuloista on puolittunut vuosina 1995–2018. Vuonna 2018 ansiotuloveroa maksoi enää noin eniten tienaava neljännes, kun vielä vuonna 1995 sen piirissä oli yli puolet ansiotulonsaajista. Soteuudistuksen jälkeen tilanne on muuttunut hieman, kun osa kuntaverosta siirtyi valtion ansiotuloveroon.
Räikeimpänä epäkohtana Tuomala pitää nettovarallisuuteen perustuvaa listaamattomien yhtiöiden osinkoverotusta. Se suosii varakkaita ja ohjaa heitä sijoittamaan arvopapereihin ja kiinteistöihin tuotantoon investoimisen sijaan. Se taas heikentää valtiontalouden kasvupotentiaalia. VM on arvioinut verotuen olevan vuonna 2023 yhteensä 830 miljoonaa euroa, mutta muutosta ei ole näköpiirissä. Rinteen–Marinin vasemmistohallituksissa keskusta ja RKP estivät puuttumisen ”saavutettuihin veroetuihin”.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan arvo- ja asennetutkimusten mukaan suomalaisista on kuitenkin tullut viime vuosikymmenien aikana huomattavasti aiempaa veromyönteisempiä. Vuonna 2003 70 prosenttia suomalaisista piti verotusta liian ankarana. Vuonna 2019 näin ajatteli enää 49 prosenttia.
Mika Maliranta on Pohjoismaiden välisiä eroja etsiessään löytänyt lähinnä sen, miten Suomen korkeakoulutukseen käyttämät tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahat (TKI) alkoivat jäädä vuonna 2005 Tanskasta ja Ruotsista jälkeen.
T&K-panostukset korkeakoulusektorilla, menot per väestö
Suomen TKI-rahat bruttokansantuotteeseen nähden olivat euroalueen suurimmat vuoteen 2015 asti. Silloin tuli pudotus viidenneksi, vaikka bruttokansantuotekin mörni alamaissa. Siitä lähtien kärjessä on ollut Ruotsi. Huhtikuussa 2022 asetettu parlamentaarinen työryhmä tavoittelee rahoituksen nostamista neljään prosenttiin BKT:stä, mikä riittäisi ykkössijalle palaamiseen.
Jos haluaa arvioida hyvinvointivaltion tulevaisuutta, ensin on hyvä määritellä, mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa.
Siihen tarvitaan Juho Saaren apua. Saari on sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Tampereen yliopistossa ja tietosanakirjan maineessa, mitä hyvinvointivaltioasioihin tulee.
Juho Saari sanoo, että hyvinvointivaltio on pohjimmiltaan sosiaalisiin riskeihin vastaavaa keskitettyä uudelleenjakoa ja sääntelyä.
Hän sanoo, että hyvinvointivaltio on pohjimmiltaan sosiaalisiin riskeihin vastaavaa keskitettyä uudelleenjakoa ja sääntelyä. Näitä sosiaalisia riskejä on kahdeksan plus kaksi. Ensimmäiset neljä riskiä ovat niitä, joita perustuslaki suojaa ja joiden tärkeydestä kansalaiset ovat hyvinkin yhtä mieltä: lapsuus, työkyvyttömyys, sairaus ja vanhuus.
Sen sijaan poliittisesti kiihdyttäviä ovat seuraavat neljä kohtaa, joissa hyvinvointivaltio ja työmarkkinat leikkaavat ilman, että perustuslaki rajaisi politiikkaa. Kuinka tukea asumista, koulutusta ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista sekä varjella työttömyydeltä?
Lisäksi kuviota hämmentävät maahanmuutto ja riski ylivelkaantumisesta.
Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmä on koko maan suurin bisnes, yli 75 miljardia euroa vuodessa. Se on olemassa tänään, huomenna ja ylihuomenna. Merkittäväkin leikkaaminen sotesta tarkoittaisi lähinnä sitä, että rahaa käytettäisiin saman verran kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten.
Sosiaali- ja terveysmenojen suhde bruttokansantuotteeseen on kasvanut Suomessa 25 vuotta ja on nykyään yksi maailman korkeimmista. Suurin osa kasvusta johtuu eläkkeiden kasvusta ja eläkeläisten määrän lisääntymisestä. Ne ovat Saaren sanoin ”lukitseva tekijä”. Eläkkeet on osin suojattu perustuslain omaisuudensuojalla, minkä vuoksi niitä ei voida leikata pysyvästi. Kun veroasteen ei ole annettu nousta, kerätystä rahasta yhä suurempi osuus menee eläkkeisiin. Tämä kehitys jatkuu myös tulevaisuudessa.
”Suomessa on ehkä investoitu sosiaali- ja terveyspolitiikkaan eikä tutkimus- ja kehityspolitiikkaan. Olettama on, että nämä menot ovat syrjäyttäneet muita menoja ja vaikuttaneet siihen, ettei koulutustaso ole noussut entiseen tahtiin. Se on tulevaisuuden uhkakuva”, Saari sanoo.
Silti nyt voidaan olla erityisessä saranakohdassa, jossa rahat liikkuvat osiosta toiseen. Siksi tarvittaisiin perusteellista keskustelua järjestelmästä ja sen rahoittamisesta.
”Historiallisesti se on mennyt niin, että kun kansallisesti on voimakasta liikettä politiikassa ja taloudessa ja kansainvälinen ympäristö muuttuu, tulee hetki, jolloin hyvinvointivaltion institutionaaliset muutokset menevät läpi”, Saari sanoo.
Hänen mukaansa pöydällä on juuri nyt monia suuria kysymyksiä, jotka määrittävät tulevaisuuden hyvinvointivaltiota. Parlamentaarinen sosiaaliturvakomitea on ehdottanut niin kutsuttua ”sosiaaliturvapalkkia”, jolla työikäisen väestön perusturvaetuuksia, kuten työttömyyspäivärahaa, sairauspäivärahaa ja Kelan maksamaa kuntoutusrahaa yhdenmukaistettaisiin ja yhdistettäisiin. Silloin järjestelmästä tulisi selkeämpi, kun epäjohdonmukaiset erot eri etuuksien väliltä katoaisivat. Toinen puoli on, että uljasta uutta perusturvaetuutta olisi poliittisesti paljon vaikeampi korottaa kuin virittää nykyisiä yksittäisiä etuuksia sopiviksi.
Hallitusneuvotteluihin toukokuussa osallistuneet puolueet ovat koettaneet sorkkia muusta taloudenpidosta erillistä työeläkejärjestelmää, mikä on saanut eläkeyhtiöiden edustajat takajaloilleen.
Lisäksi Suomessa tapahtuu paraikaa massiivinen alueellinen reformi: maahan rakentuu kasvukolmio Helsingin, Turun ja Tampereen välille.
”Joudumme ensimmäistä kertaa rakentamaan sosiaali- ja terveyspolitiikan urbaaneihin olosuhteisiin, jossa tuottavuuserot ovat kovin suuret. Joudumme myös rakentamaan uuden infrastruktuurin moniin kasvukeskuksiin, koska maaseudun infra tyhjenee”, Saari sanoo.
Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sairaalaverkon tiivistämistä.
Saaren mukaan on lisäksi sellaisiakin ”pikantteja yksityiskohtia”, että jos julkisissa menoissa ei ole nousun varaa, Ukrainaan liittyvät puolustusministeriön ja sisäministeriön lisäerät muodostavat mahdottoman yhtälön. Samoin valtiovarainministeriön usein säästökeinoksi toivoma digitalisaatio on muuttunut jo valtavaksi ja kasvavaksi menoeräksi, joka maksaa eräillä pääkaupunkiseudun sotealueilla enemmän kuin tilavuokrat.
”Nyt tilanne on samanhenkinen kuin vuonna 1993, jolloin viimeksi saatiin läpi suuria muutoksia hyvinvointivaltioon. Ero on se, että ollaan samassa valuutassa muiden kanssa, eli emme voi devalvoida, eikä ole näkyvissä selkeää kasvun moottoria toisin kuin 1990-luvun usko informaatioteknologiaan oli. Elämme mielenkiintoisia aikoja, sanoi kiinalainen.”
Paperilla hyvinvointivaltion rahoittaminen aika helppoa: tarvitaan talouskasvua. Ja talouskasvukin on aika helppoa: joko työntekijöiden eli veronmaksajien määrän pitää lisääntyä tai sitten heidän tuottavuutensa tulee kasvaa. Mieluiten molempia.
Suomessa työvoima on kutistunut tasaisesti vuodesta 2009 lähtien. Lisäksi syntyvyysluvut ovat pikimustat. Tällä hetkellä Suomen väestö kasvaa pelkällä maahanmuutolla.
Siihen nähden väestön ikääntymisestä johtuvat kulut ovat yllättävän pieni ongelma. Valtiovarainministeriön kestävyysvajearvioiden mukaan suurten ikäluokkien vanhenemisesta koituvat ikäsidonnaiset kulut ovat korkeimmillaankin 2030-luvun alkupuolella vain puolitoista miljardia vuodessa. Ongelma on siinä, kuka ne maksaa.
Suomi on yhdenlainen koekaniini: laajan hyvinvointivaltion elinkelpoisuutta ei ole vielä testattu olosuhteissa, joissa työikäinen väestö pienenee samaa vauhtia kuin meillä.
Suomi on yhdenlainen koekaniini: laajan hyvinvointivaltion elinkelpoisuutta ei ole vielä testattu olosuhteissa, joissa työikäinen väestö pienenee samaa vauhtia kuin meillä nyt. Suomi ei ole myöskään tehnyt samanlaisia työllisyysreformeja kuin naapurimaat Ruotsi ja Tanska, jotka ovat muuttaneet hyvinvointivaltiomallinsa työvaltiomalleiksi.
Ruotsin niin kutsutun työlinjan ajoi läpi maltillisen kokoomuksen Fredrik Reinfeldtin johtama hallitus reilu kymmenen vuotta sitten. Tanska aloitti flexicurity-uudistuksensa 1990-luvulla, kun maan talous oli hätää kärsimässä ja työttömyysaste päälle kymmenessä prosentissa.
Uudistuksen vaikutuksia valottavat OECD:n tilastot, joissa kuvataan työttömyyteen liittyviä menoja suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tanskan menot ovat OECD-maiden huippua, yli kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja eniten Euroopassa. Suomi käyttää rahaa parin prosentin verran, Ruotsi puolitoista.
Aktivoivien työllisyystoimien osuus kaikista työllisyysmenoista (%)
Tanskassa asetelma Suomeen nähden on käänteinen. Maa käyttää Suomeen verrattuna kaksinkertaisen osan työmarkkinamenoistaan erinäisiin aktivoiviin toimiin, varsinkin vajaatyökykyisten tukemiseen ja lisäkouluttautumiseen. Suomessa pääosa rahasta käytetään passiivisiin toimiin, kuten eläkeputkiin ja työttömyyskorvauksiin.
Tanskan malli lähtee siitä, että työntekijän suoja on matala, mutta työttömyyskorvaus hyvin korkea. Työehtosopimukset määräävät minimipalkat, eivät juuri muuta, mitä jotkut tutkijat ovat pitäneet korporatismin eli työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen vallan murentumisena. Työttömäksi joutumisen jälkeen on kaksi viikkoa aikaa lähettää CV työvoimatoimistoon ja aloittaa uusi työnhakuprosessi. Työttömyyskorvaus on ansiosidonnainen ja porrastettu, ja sitä on mahdollista saada nykyään kahden vuoden ajan. (Vielä 1990-luvulla tukea saattoi saada käytännössä ikuisesti, minkä tutkijat kokivat olevan työllistymisen este.)
Jos aktivointitoimiin ei osallistu, menettää tukiaan. Taloustieteellinen peruste järjestelmälle ja varsinkin siihen sisältyvälle työtoiminnalle on luoda valtiolle mahdollisuus haravoida, ketkä ovat työttömiä vastentahtoisesti ja ketkä vapaaehtoisesti. Tällöin vapaaehtoisesti työttömät voidaan pudottaa mahdollisimman nopeasti minimituelle vapaamatkustamasta. (Vuonna 2021 kahtatoista prosenttia työttömistä sakotettiin kuhnuroinnista.)
Kun Tanskan ”oikeuden ja velvollisuuden” mallia on tutkittu, on käynyt ilmi, että velvoittavat aktivointitoimet tehoavat parhaiten keskiverrosti työllistyviin kansalaisiin. Harva heistä erityisesti haluaa olla työtön. Suomessa ansiosidonnaisen kesto on keskimäärin nelisen kuukautta, ja juuri samanmittaisissa työttömyysjaksoissa Tanskassa aktivointitoimista on saatu suurin hyöty.
Suomessa työttömyyskeskustelu pyörii tyypillisesti pitkäaikaistyöttömien ja vapaamatkustajiksi koettujen ihmisten ympärillä eikä sen, miten keskimääräinen työttömäksi joutunut voisi saada uuden työn edes muutaman viikon aiempaa nopeammin. Yli vuoden työttöminä olleita on Suomen työttömistä kolmannes.
Juho Saari huomauttaa, että Suomessa moni asuu omistusasunnossa – ja yhä useammin alueella, jolla asuntoa voi olla vaikea tai mahdoton saada kaupaksi. Se vaikeuttaa liikkuvuutta huomattavasti.
Suomessa on myös vahva kokopäivätyön kulttuuri. Työllisyysero Ruotsiin nähden johtuu pitkälti osa-aikaisen työn mahdollisuuksien vähyydestä. Työtunneilla mitattuna olemme jo Ruotsin edellä työllisyydessä.
Juho Saaren mukaan varsinkin kaupunkialueiden ulkopuolella Suomen ongelmat ovat paljon syvempiä kuin työttömyystoimilla ratkaistavia.
”Olen joskus laskenut sosiaalimenojen suhteita BKT:hen kuntatasolla. Kauniaisissa se on 15 prosentin pinnassa. Itä-Suomessa on kuntia, joissa se on 80 prosentin pinnassa. Jos se lasketaan 75 prosenttiin, muuttuuko mikään. Rautavaarat ja muut ovat olleet jo pitkään tilanteessa, jossa Kela on suurin työnantaja ja sitä seuraavat Keva, Ilmarinen ja Varma”, Saari sanoo.
Suomalaiset ovat tyytyväisempiä hyvinvointivaltioonsa kuin jumalaan. Se käy ilmi Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan pitkäaikaisista arvo- ja asennetutkimuksista.
Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola sanoo, että hyvinvointivaltiojärjestelmä on ollut yhtenä hyvinvointivaltion arkkitehtinä pidetyn sosiaalipoliitikko Pekka Kuusen ajoista lähtien ”pragmaattinen win–win-projekti”. Järjestelmä kaiuttaa perusmyyttejä tasa-arvosta, minkä vuoksi sitä pitävät arvossa niin köyhät kuin rikkaat.
”Myös kaikkein rikkaimmat sitä ylistävät, koska hyvinvointivaltio oikeuttaa samalla heidän asemansa tulohuipulla”, Kantola sanoo.
Lisäksi hän huomauttaa, että poliittiseen keskusteluun järjestelmä on tullut vasta 2000-luvulla. Erityisesti siitä puhui Jyrki Kataisen hallitus. Se taas johtui siitä, että suomalainen järjestelmä on pohjautunut merkittävissä määrin keskiluokan tukemiseen harvaanasutussa maassa. Sen ohessa pidetään huoli vähäväkisistä.
Mielikuvalle saa lisätukea Kantolan ja kirjoittajaryhmän vuoden takaisesta Kahdeksan kuplan Suomi -kirjasta. Kirjan haastatelluista moni suhtautuu tuensaajiin kitkerästi, tai jopa kieltäytyy ylpeyden takia nostamasta tukia, vaikka järjestelmä sinänsä on arvostettava.
Lisäksi on yksi suuri ryhmä, jonka luottamus hyvinvointivaltioon on viimeisen 10 vuoden kuluessa kariutunut. Vuonna 2020 perussuomalaisia äänestävistä enää noin puolet piti hyvinvointivaltiota ”aina hintansa arvoisena”, kun vielä vuonna 2011 näin koki 70 prosenttia. Vuonna 2020 koko kansasta väitteen kanssa täysin tai jokseenkin samaa mieltä oli lähes 80 prosenttia.
Anu Kantolan mielestä olisi ”suuri yhteiskunnallinen kokeilu”, jos tuleva hallitus lähtisi pelastamaan suomalaista hyvinvointimallia leikkaamalla sitä.
Hän arvioi, että muutosta ajaa ennen muuta parlamentaarisen oikeiston radikalisoituminen. Perussuomalaiset ovat siirtyneet oikealle, mutta kokoomus myös, mikä johtunee Kantolan mukaan ainakin osin siitä, että puolueen aktiiveihin hakeutuu ihmisiä, joilla on niin sanotusti kovat piipussa eli keskivertoa räväkämpiä aatteellisia näkemyksiä.
Kyseessä voi silti olla vasta alku.
Ruotsissa on tutkittu, että laitaoikeistolaisia ruotsidemokraatteja ovat päätyneet äänestämään ne, jotka ovat kokeneet joutuneensa työlinjapolitiikan vuoksi häviäjän tai edes uhattuun rooliin. Esimerkiksi taloustieteilijä ja Helsingin pormestari Juhana Vartiainen on arvioinut, että myös Tanskassa oikeuden ja velvollisuuden politiikan kovat reformit ovat johtaneet siihen, että Tanskan kansanpuolue alkoi nousta ja sai lopulta läpi hyvin jyrkän maahanmuuttopolitiikkansa. Ulf Kristerssonin vähemmistöhallituksen politiikka näyttää siltä, että myös Ruotsissa hinta hyvinvointivaltion muuttamisesta työvaltioksi on sama.
Aluepolitiikan ja -suunnittelun professori Sami Moisio on puhunut siitä, miten perussuomalaisten nousussa näkyy jo nyt alueellinen ulottuvuus. Heitä asuu erityisesti Väli-Suomessa, reuna-alueilla, jotka ovat jo nyt erityisen riippuvaisia valtion tuista ja siksi alttiita leikkauspolitiikalle.
Valittuun keinoon saada Suomi nousuun on sisäänrakennettu ajatus puolen Suomen kurjistumisesta entisestään – ilman, että suuria työllisyysreformeja edes on tehty.
Apu-lehden haastattelussa Moisio jatkoi siitäkin, että Suomen huippuosaajiin ja kasvukolmioon perustuva elinkeinopolitiikka on keskittävintä mahdollista ja syventää tätä kuilua entisestään. Valittuun keinoon saada Suomi nousuun on sisäänrakennettu ajatus puolen Suomen kurjistumisesta entisestään – ilman, että suuria työllisyysreformeja edes on tehty.
Reformien kanssa edessä on siis kapea käytävä. Yritykset pelastaa hyvinvointivaltio voivat tarkoittaa sitä, että pian sitä johtavat ne, jotka sille antavat kaikkein vähiten arvoa.
