1. T&Y-lehti
2. EMU 20 vuotta – kuinkas siinä nyt näin kävi?

EMU 20 vuotta – kuinkas siinä nyt näin kävi?

Luennoidessani 1990-luvun puolivälissä tulevasta Euroopan talous- ja rahaliitosta heräsi välillä kysymys, kuinka kauan se pysyisi pystyssä. Tapanani oli vastata, että aiemmin kaikki merkittävät itsenäisten valtioiden väliset rahaliitot ovat hajonneet ja että EMU saattaisi kestää noin neljännesvuosisadan. En enää muista, mistä hihasta vedin tämän arvion, tuskin kuitenkaan ihan omastani.

En ihmettelisi, jos EMU hajoaisi viidessä vuodessa, mutta todennäköisemmin se jatkaa rämpimistään. Poliitikot potkivat tölkkiä eteenpäin, kuten sysäten Kreikan velkaongelmat seuraajilleen määräämällä sille kymmeniksi vuosiksi julkisen talouden ylijäämätavoite, joka osoittautuu mahdottomaksi toteuttaa.

Palataanpa vielä 1990-luvulle. Moni ei taida enää muistaa eikä nuorempi polvi edes tiedä, mistä silloin puhuttiin, kun keskusteltiin EMUsta. Tutkimustiedon perusteella laajaa EMUa ei nähty optimaalisena eikä välttämättä edes elinkelpoisena valuutta-alueena. Vielä tärkeämpää oli se, mitä Ranska (presidentti Mitterrand) ja Saksa (liittokansleri Kohl) sopivat ja toisaalta oikeasti tavoittelivat. Ranskassa kuulemma nykyään kiistetään se tavallinen tarina, että Ranska hyväksyi Saksojen yhdistymisen vain, jos Saksa suostui mukaan rahaliittoon. Oli miten oli, kyllä ne tavoittelivat muutakin.

Saksa ei pitänyt siitä, että muut maat tapasivat parannella hintakilpailukykyään suhteessa siihen devalvoimalla omat valuuttansa. 1979 luotu kiinteiden kurssien järjestelmä ei kestänyt, mutta yhteinen raha lopettaisi devalvaatiot kerta kaikkiaan.

Saksa on EMUn varsinainen häirikkö.

Toisaalta Saksassa eli vielä 1920-luvun hyperinflaation aiheuttama trauma, joka sai Bundesbankin harjoittamaan tiukkaa vahvan markan politiikkaa. Inflaatioalttiimpi Ranska ja monet muut maat joutuivat puolustamaan omia heikkeneviä valuuttojaan korkeilla koroilla. Saamalla Saksan mukaan yhteiseen rahaliittoon ne toivoivat pääsevänsä eroon Bundesbankista ja kevyempään rahapolitiikkaan. Toisin kuitenkin kävi, ainakin aluksi.

Euroopan keskuspankki pystytettiin pitkälti Bundesbankin mallin mukaan. Tuskin saksalaiset olisivat muuhun suostuneetkaan. Lisukkeeksi Välimeren maat saivat setelirahoituskiellon ja Saksan saneleman vakaus- ja kasvusopimuksen, joka kahlitsi niiden valtiontalouksien velkaantumista. Saksa näet pelkäsi joutuvansa maksumieheksi tai kärsimään korkeasta inflaatiosta, jos ylivelkaantunut maa joudutaan pelastamaan.

Oli Saksalla tietysti sekin usko, että rahaliiton tiukka inflaationvastainen politiikka pakottaisi aiemmin holtittomasti toimineet jäsenmaat sen sanelemaan yhteiseen muotiin. Tätä pyrkimystä tuettiin ns. lähentymiskriteereillä, jotka koskivat inflaatiota, korkoja, valuuttakursseja ja julkista taloutta.

Mutta pian tämä rakennelma alkoi murtua. EKP luopui Bundesbankin monetaristisesta rahamäärän kasvutavoitteesta. Jäsenmaiden talouskehitykset alkoivat erkaantua uudelleen. Ironista sinänsä, Saksa itse oli ensimmäisten joukossa ylittämässä vakaus- ja kasvusopimuksen alijäämäkriteeriä. 2010-luvun alussa euro ajautui kriisiin, jonka hoitamiseksi EKP on ostanut valtionlainoja niin massiiviset määrät, että Saksa pelkää nyt sitä mitä se luuli EMUlla estävänsä.

Saksa jyräsi EMUun sellaisen kireän finanssipolitiikan, että monet uskovat sen ruokkineen tyytymättömyyttä, joka kanavoituu populistien kannatukseksi. Italian populistit saattavat jopa kaataa koko EMUn. Kaiken kukkuraksi Saksa sanoo ”nein” kriisivaltioiden velkasaneerauksille, jotka mm. IMF.n mukaan olisivat tärkeitä EMUn elinkelpoisuudelle.

Ei ole kaikki mennyt niin kuin Saksassa toivottiin. Suomi on jo hieman erkaantunut siitä, mutta olisikohan jo aika lopettaa Saksan peesaaminen kerta kaikkiaan?