Voivatko vyönkiristykset lisätä velkaantumista?

Labore-blogi Heikki Taimio

Euroalue on saamassa tänään pidettävässä EU-maiden valtiovarainministerien kokouksessa jälleen uuden kriisipaketin. Tämänhetkisten ja siis vielä epävarmojen ennakkotietojen mukaan ensi heinäkuussa aloittavaan pysyvään vakausrahastoon (EVM) liitetään väliaikaisesta vakausrahastosta (ERVV) tähän mennessä Irlannille, Kreikalle ja Portugalille myönnetyt lainat, jolloin päästään yhteensä 800 miljardiin euroon. Tätä voisi kutsua eräänlaiseksi silmänkääntötempuksi, sillä EVM:n todelliseksi, käytettävissä olevaksi kapasiteetiksi jäisi 500 miljardia euroa. Toisaalta kuitenkin eräs uhkakuva oli, että ERVV:n lainat päin vastoin vähennettäisiin EVM:n kapasiteetista.

Uusien kriisilainojen kapasiteetiksi 500 miljardia euroa on liian vähän, jos käy niin kuin monet asioista perillä olevat tahot ovat arvioineet, että Kreikalle ja Portugalille täytyy myöntää uutta tukea ja myös Espanja liittyy aikanaan tarvitsijoiden joukkoon. Mahdollisesti kuitenkin valtiovarainministerit ovat jättämässä ERVV:n tähän asti käyttämättömän 240 miljardin euron lainanantovaran “hyllylle” odottamaan, jos sitä kuitenkin tarvittaisiin. Tämän kaiken ilmeisenä ensisijaisena tavoitteena on saada Kansainvälinen valuuttarahasto IMF mukaan uudella mittavalla osuudella. Se rauhoittaisi tilanteen – ainakin joksikin aikaa, kunnes euro taas pelastetaan uudelleen.

Euroalueen neljänneksi suurimman talouden Espanjan mahdollisen kriisiavun tarve riippuu sen sopeutusohjelman onnistumisesta ja myös siitä, kuinka käy sen asuntomarkkinoille ja pankkijärjestelmälle. Asuntojen hinnat ovat tähän mennessä alentuneet selvästi vähemmän kuin kahdessa muussa asuntokuplan puhkeamisesta eniten kärsineessä maassa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Jos lasku jatkuu ja pankit eivät pysty ottamaan vastaan tästä koituvia tappioita, ne voivat kaatua valtion syliin aivan kuten Irlannissa kävi, ja silloin alkavat tukineuvottelut EU:n ja IMF:n kanssa.

Sopeutustoimet eli finanssipolitiikan vyönkiristykset Espanjassa ja muissa kriisimaissa nojautuvat käsitykseen, että valtion velkaantumiskierre katkeaa, kun sen menoja leikataan ja veroja korotetaan. Kadun miehestä tai naisesta tämä linja saattaa kuulostaa täysin järkeenkäyvältä: jos olen elänyt yli varojeni, niin korjausliike edellyttää menojen vähentämistä ja/tai tulojen lisäämistä.

Kyseessä on kuitenkin perustavanlaatuinen väärinkäsitys, koska asiat eivät mene valtiolla tai koko kansantaloudessa samalla tavalla kuin yksilöllä, kotitaloudella tai edes yrityksellä. Yksittäinen taloudenpitäjä on niin mitättömän pieni kokonaisuuden kannalta, että sen vyönkiristys toimii juuri niin kuin se tavoitteleekin. Sen sijaan valtiontalouden sopeutustoimet ovat sellaista suuruusluokkaa, että ne vaikuttavat myös bruttokansantuotteeseen eli viimekätiseen veropohjaan ja sitä kautta verokertymiin. Yhtäältä menoleikkaukset ja veronkorotukset supistavat suoraan valtiontalouden alijäämää, mutta toisaalta ne myös vähentävät valtion verotuloja ja lisäävät esimerkiksi työttömyysturvamenoja.

Tietenkin talous ja verokertymät kääntyvät aina lopulta nousuun, vaikka hyvin matalaltakin tasolta ja mahdollisesti maailmantalouden imussa. Laskun jälkeen suhdanteissa seuraa aina nousu, mutta kysymys onkin siitä, kuinka monta väärää toivonpilkahdusta nähdään ennen sitä ja kuinka suurta tuhoa pitkään kestävä lama aiheuttaa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden ja tuotantokapasiteetin rapistumisen seurauksena.

Sivuutan nyt pelkällä maininnalla aiemmin käsittelemäni “luottamuskeijun” – väitteen, jonka mukaan valtion vyönkiristykset lisäävät kotitalouksien ja yritysten luottamusta tulevaisuuteen ja tätä kautta kulutusta ja investointeja niin paljon, että bkt ja verokertymä kasvavat. Sehän on osoitettu pelkäksi satuolennoksi, vaikka se pulpahtaakin esiin yhä silloin ja tällöin.

Kun vyönkiristysten vaikutuksia on viime aikoina tutkittu empiirisesti (esimerkiksi tuolla ja täällä), on niiden kanssa samanaikaisesti saatu eri maissa eri aikoina talouskasvua vain muiden talouspoliittisten toimien myötävaikutuksella: on alennettu korkotasoa, devalvoitu valuuttaa ja ehkä myös harrastettu palkkamalttia. Tämä havainto on johtanut sen mahdollisuuden vakavaan pohdintaan, että silloin kun rahapolitiikkaa rajoittaa jo lähelle nollaa painunut ohjauskoron taso, finanssipoliittiset vyönkiristykset saattavat vaikuttaa aivan päinvastoin kuin on tarkoitus: ne vain lisäävät valtiontalouden alijäämää ja velkaantumista. Ja luonnollisesti toisin päin: taantuman ja nollakoron oloissa ekspansiivinen finanssipolitiikka (valtion menojen lisäykset ja/tai verojen alennukset) voi jopa enemmän kuin rahoittaa itse itsensä, ts. elvytys voi vähentää velkaantumista.

Nämä ovat mielenkiintoisia, ainakin teoreettisia mahdollisuuksia, jotka sotivat jyrkästi vastoin tavallista mantraa. On kuitenkin eri asia osoittaa finanssipolitiikan vaikutukset valtion velkaantumiseen kuin talouskasvuun, josta jo edellä mainitsin empiiristen tutkimusten perustuloksen. Arvioitaessa euroalueen kriisimaiden vyönkiristysten vaikutuksia velkaantumiseen pitää ottaa huomioon paitsi vaikutukset talouskasvuun ja sitä kautta veroihin ja menoihin myös kiristystoimien suorat, välittömät vaikutukset alijäämiin. Toisaalta mukaan on myös luettava vaikutukset varallisuusarvoihin kuten asuntojen hintoihin ja sitä kautta kotitalouksien, yritysten ja pankkien taseisiin. Lisäksi pitää muistaa, että valtion tai julkisen velkarasitusta arvioidaan aina suhteessa bruttokansantuotteeseen. On mahdollista, että suhdeluvun osoittajaa kasvattava velan lisäys – siis velkaantumisen jatkuminen – jää pienemmäksi kuin nimittäjää kasvattava bkt:n lisäys.

Viime vuoden lopulla Euroopan keskuspankki (EKP) alensi ohjauskorkonsa yhteen prosenttiin, josta on enää varsin vähän alastulovaraa. EKP on ostanut kriisimaiden valtiolainoja jälkimarkkinoilta 210 miljardilla eurolla ja jakanut joulu- ja helmikuussa pankeille 3-vuotisia lainoja yhteensä yli 1 000 miljardin euron arvosta yhden prosentin korolla. Yleinen korkotasokin on laskenut huomattavasti. Lisäksi kriisivaltiot ovat saaneet lainoja muilta EU-mailta ja IMF:ltä. Näin ollen ei voida sanoa, että euroalueella olisi kysymys ainoastaan finanssipoliittisista vyönkiristyksistä. Kysymys on sen sijaan siitä, onko rahapolitiikan ja lainanannon löysääminen pitemmän päälle riittävää, vai pitäisikö nimelliskorkojen painua negatiivisiksi, mikä ei ole käytännössä mahdollista. Ja kuinka suuri rajoite on yhteinen raha, siis suuren devalvaation mahdollisuuden puuttuminen? Eurohan on sinänsä toistaiseksi pysynyt vahvana, eikä näköpiirissä ole sen suurta heikkenemistä.