Veronalennukset eivät rakenna kasvua, jos ne murentavat sen perustan
Taloustieteellisessä keskustelussa toistuu välillä ajatus, että korkeimpien marginaaliverojen alentaminen edistäisi talouskasvua ja työmarkkinoiden dynamiikkaa. Ajatus on houkutteleva, ja tietyissä olosuhteissa se voi olla myös totta. Jos julkinen talous on ylijäämäinen, veropohja laaja ja työvoimasta on pulaa, voi verotuksen keventäminen lisätä työn tarjontaa ja kannustaa investointeihin. Mutta silloin, kun samanaikaisesti leikataan koulutuksesta, hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, kysymys ei ole enää vain kannustimista, vaan myös siitä, millaiselle perustalle kasvu rakentuu.
Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa veropolitiikka ei ole vain talouskasvun väline, vaan myös yhteiskunnallisen vakauden ja luottamuksen perusta.
Korkeimmat marginaaliverot eivät ole irrallinen tekninen muuttuja, vaan osa laajempaa kokonaisuutta, jossa rahoitetaan ennaltaehkäisevää työtä järjestöjen kautta, sosiaalipalveluja, kuten lastensuojelua, terveydenhuoltoa, koulutusta, sosiaaliturvaa ja yhteiskunnan infrastruktuuria. Näiden leikkaaminen heikentää juuri niitä edellytyksiä, joista talouden tuottavuus ja kasvu pitkällä aikavälillä kumpuavat.
Korkeiden marginaaliverojen talousvaikutuksista ei ole yksiselitteistä näyttöä
Usein esitetään, että korkeat marginaaliverot vähentävät työn tarjontaa. Tutkimusnäyttö tältä osin on kuitenkin ristiriitaista ja varsinkin empiiristä näyttöä on vähän. Kansainvälisesti veronalennukset ovat lisänneet työn tarjontaa varsinkin niissä tuloryhmissä, joissa työn ja vapaa-ajan välinen valinta on aidosti joustava — ei niissä, joissa tulotaso on jo korkea ja työaika maksimoitu. Lisäksi Suomessa mittavimmat veronalennukset kohdistuvat kapeaan ylimpään tuloluokkaan, jossa henkilötyövuosia ei voida enää määrällisesti merkittävästi lisätä väestötasolla (Finér & Systä 2025)[1].
Tässä mielessä veronkevennykset hyvätuloisille voivat kyllä lisätä käytettävissä olevia tuloja, mutta eivät välttämättä tehokkaasti kasvata talouden kokonaistuotantoa. Samalla ne kaventavat julkisen sektorin rahoituspohjaa ja voivat johtaa palveluiden heikkenemiseen – mikä pitkällä aikavälillä voi vähentää myös työvoiman terveyttä ja tuottavuutta.
On myös huomionarvoista, että Kuusi ym. (2025) Suomen rajaveroasteita selvittävässä raportissaan eivät puolla korkeimpien rajaverojen alentamista tilanteessa, jossa veronalennukset tehdään ilman muita rakenteellisia uudistuksia julkisen talouden kestävyyden turvaamiseksi. Toisin sanoen – pelkkä marginaaliverojen lasku ei nykytilanteessa ole uskottava kasvupolitiikan väline, etenkään jos se tehdään korkean työttömyyden vallitessa ja rahoitetaan leikkaamalla viimesijaisesta sosiaaliturvasta, välttämättömistä julkisista palveluista sekä kasvua tukevasta tutkimuksesta ja koulutuksesta.
Todelliset veroasteet eivät ole niin korkeat kuin miltä ne näyttävät
Tuomalan ja Riihelän luku (2022) Eriarvoisuuden tila Suomessa -raportissa muistuttaa, että suurituloisimpien veroasteet eivät ole Suomessa todellisuudessa korkeita. Kun pääomatulojen verotus huomioidaan, ylimpien tuloluokkien keskimääräinen veroaste on sama kuin ylemmällä keskiluokalla (7.desiili). Itse asiassa mitä suurempi pääomatulojen osuus on kokonaistuloista, sitä pienempiä veroasteet ovat. Kokonaistulojen verotus siis ei ole progressiivinen edes keskimääräisen veron mielessä. Tämä on ollut tilanne jo 1990-luvun puolivälistä asti.
Toisin sanoen, korkeat marginaaliverot paperilla ansiotulojen osalta eivät kerro koko totuutta. Käytännössä suurituloisimmat hyötyvät pääomatulojen matalammasta verotuksesta, sijoitusten verosuunnittelusta ja muista keinoista, jotka keventävät kokonaisverorasitusta. Siksi väite, että juuri heitä kuritetaan liikaa, on vaikeasti perusteltavissa empiirisesti.
Kasvun eväät löytyvät sieltä, missä parantamisen varaa on
On toki ymmärrettävää, että verotuksen rakenne halutaan pitää kannustavana ja työntekoa tukevana. Mutta jos tavoitteena on aidosti vahvistaa talouden dynamiikkaa, tehokkaampi tapa on tukea niitä, joilla työnteon ja tuottavuuden esteet ovat todellisia. Työttömyys, sairastaminen ja koulutusmahdollisuuksien puute rajoittavat yksilön potentiaalia monin verroin enemmän kuin marginaaliveroaste.
Korkeita marginaaliveroja voidaan madaltaa, jos siihen on varaa. Mutta niin kauan, kun samaan aikaan leikataan sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta ja koulutuksesta, leikkaukset eivät tue kasvua — ne vain siirtävät resursseja ryhmiltä, joiden tuottavuuskapasiteetti olisi vielä kehitettävissä, niille, joiden asema on jo vahva.
Kansakunnan kannalta on tuottavampaa parantaa niiden perustekijöitä, joilla on vielä mahdollisuus lisätä osaamistaan ja työpanostaan. Hyvätuloisen työssäkäyvän lisätunti ei välttämättä kasvata kansantuotetta yhtä paljon kuin terveytensä ja koulutuksensa puolesta vahvistetun työttömän paluu työmarkkinoille.
Kaikki kasvu ei ole hyvää kasvua
Talouskasvu on tärkeää, mutta se ei ole itseisarvo. Kasvun laatu ja jakautuminen ratkaisevat, miten hyvinvointi yhteiskunnassa kehittyy. Leikkaukset, jotka heikentävät peruspalveluja ja kaventavat pienituloisten mahdollisuuksia osallistua työelämään, ovat pitkällä aikavälillä myös kasvua heikentäviä päätöksiä.
Kuten Riihelä ja Tuomala (2022, s. 40) toteavat, suurituloisimpien tulojen kasvu ja verojärjestelmän painottuminen heidän eduksensa, on voinut osaltaan heikentää talouden kasvupotentiaalia, sillä tuotannolliset investoinnit ovat olleet jo pitkään laskusuunnassa ja hyvin vähäisiä. Tuloerojen kasvu ei ole siten johtanut kansantalouden kokonaiskasvun nopeutumiseen, vaan ennen kaikkea tulo- ja varallisuuserojen syvenemiseen. Kun tulonjaon kärki vahvistuu ja pohja heikkenee, myös yhteiskunnan taloudellinen dynamiikka rapautuu: kysyntä vähenee, veropohja kapenee ja sosiaalinen liikkuvuus hidastuu.
Lopuksi
Veropolitiikka on aina myös arvovalinta. Voimme päättää, haluammeko yhteiskunnan, jossa kasvu perustuu muutaman tulonsaajan varaan — vai sellaisen, jossa mahdollisimman moni hyötyy ja voi käyttää osaamistaan ja työpanostaan täysimääräisesti.
Hyvinvointipalvelut, koulutus ja sosiaaliturva eivät ole talouskasvun esteitä, vaan sen ehto.
Talouden potentiaali syntyy siitä, että ihmiset voivat pysyä terveinä, osaavina ja osallisina. Siksi keskustelua marginaaliveroista ei pitäisi käydä irrallaan siitä, kuka todella hyötyy ja millä hinnalla.
Viitteet
Finér, L. ja Systä, J. (2005) Huipputuloisten asialla Selvitys hallituksen tuloveronalennusten vaikutuksista eri tulonsaajaryhmiin ja alueisiin. Impulsseja 2/2025. Kalevi Sorsa -säätiö.
Kuusi, Tero, Kotamäki, Mauri & Kirkko-Jaakkola, Mikael (11.2.2025). ”Talous takalukossa – Suomen korkeiden rajaverojen ongelma”. Etla Raportti No 158. https://pub.etla.fi/ETLA-Raportit-Reports-158.pdf
Tuomalan, M ja Riihelä, M (2022) Verotuksen rooli tulo- ja varallisuuserojen taustalla. Eriarvoisuuden tila Suomessa. Kalevi Sorsa säätiö.
[1] Finérin ja Systän (2025) mukaan hallituksen esittämä marginaaliveron alennus hyödyttää erityisesti kaikkein suurituloisimpia: vuonna 2023 vähintään miljoona euroa vuodessa ansaitsevia oli 211 henkilöä, ja heidän veronalennustensa arvioitu yhteisvaikutus on keskimäärin 130 000 euroa henkilöä kohden mikä on yhteensä yli 25 miljoonaa euroa vuodessa.
