1. Julkaisuhaku
2. Valuuttasota on alkanut

Valuuttasota on alkanut

Vielä muutama viikko sitten juuri kukaan ei puhunut mitään valuuttakursseista. Euroalueella arvuuteltiin, milloin EKP alentaa taas ohjauskorkoaan ja Espanjan tukihakemus päästää sen toteuttamaan valtionlainojen ostolupaustaan. Yhdysvaltain keskuspankki lupautui jatkamaan velkakirjojen osto-ohjelmaansa ja pitämään ohjauskorkonsa nollan tuntumassa niin kauan kuin tarvitaan työttömyysasteen painamiseksi alle 6,5 prosentin. Jo aiemmin viime vuonna Japanin keskuspankki oli asettanut yhden prosentin inflaatiotavoitteen ja jatkanut velkakirjojen ostojaan. Monissa muissa maissa rahapolitiikan viritykset olivat samansuuntaisia.

Nyt yhtäkkiä kaikki puhuvat “valuuttasodasta”. Kun yhdet ilmoittavat haluavansa oman valuutan heikkenevän kauppataseen ja talouskasvun kohentamiseksi, niin toiset varoittavat tämän johtavan vastatoimiin, kilpaileviin devalvaatioihin, joiden lopputuloksena kukaan ei voita mitään mutta koko maailman rahamarkkinat löystyvät ja kiihdyttävät inflaatiota.

Valuuttasotakiihkoilu sai viimeisimmän sytykkeensä viime tiistaina, kun Japanin uusi pääministeri Shinzo Abe onnistui taivuttamaan maan keskuspankin nostamaan inflaatiotavoitettaan kahteen prosenttiin ja lupaamaan aloittaa rajoittamattomat velkakirjaostot ensi vuonna. Tällaisen muutoksen Japanin rahapolitiikassa tulkittiin tähtäävän jenin aggressiiviseen heikentämiseen, vaikka Abe onkin selitellyt kyseessä olevan vain maata pitkään riivanneen deflaation vaaran torjuminen.

Muiksi valuuttasodan lietsojiksi on leimattu mm. euroryhmän väistyvä puheenjohtaja, Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker ja Ison-Britannian keskuspankin niinikään väistyvä pääjohtaja Mervyn King. Myös eurooppaministeri Alexander Stubb on nyt – ehkä ensimmäisenä suomalaisena poliitikkona – liittynyt kuoroon toivoessaan heikompaa euroa. Epäselväksi tosin jäi, kenelle hän tämän toiveen esittää, sillä EKP:n mandaattiin ei kuulu valuuttakurssin säätely, joka EU:n perustamissopimuksessa on sälytetty neuvoston harteille. Tähän mennessä euroalueella ei ole harjoitettu mitään nimenomaista valuuttakurssipolitiikkaa, ja jos sama tahti jatkuu ja kaikki muut devalvoivat, niin euromaat menettävät kilpailukykyään ja taantuma syvenee entisestään.

On helppo nähdä, mistä tarve kilpaileviin devalvaatioihin kumpuaa. Kasvu maailmantaloudessa on viime aikoina ollut hidasta ja joillakin alueilla jopa negatiivista. Ulkomaankauppa on takerrellut (etenkin Japanissa) ja työttömyys kasvanut. Finanssipolitiikassa on toteutettu kiristysohjelmia, tai ainakaan ei ole uskallettu aloittaa voimakasta elvytystä. Nyt sitten näyttää siltä, että rahapolitiikka antaa myöten, monin tavoin. Ohjauskorkojen painaminen nollan pintaan ei riitä, vaan turvaudutaan “epätavanomaisiin” velkakirjaostoihin, inflaatiotavoitteen löysäämiseen ja nyt siis lopulta kilpaileviin devalvaatioihin. Katsotaan yhä laajemmin – Yhdysvalloissa, Japanissa, Isossa-Britanniassa, euroalueella jne. – että kasvu- ja työllisyystavoitteisiin pääseminen edellyttää isoja devalvoitumisia.

Viime aikoina valuuttakurssit ovat vaihdelleet välillä rajusti. Esimerkiksi euro on vahvistunut dollariin nähden 8,5 prosenttia ja jeniin nähden peräti 21,5 prosenttia viime heinäkuun tasolta. Aiemmin on nähty tätäkin rajumpia muutoksia. Tammikuusta 1999 lokakuuhun 2000 euro heikkeni dollaria vastaan lähes 30 prosenttia, kun taas helmikuusta 2002 helmikuuhun 2004 se vahvistui 45 prosenttia. Korkoerot, talouskasvuodotukset ja hakeutuminen turvallisempiin sijoituskohteisiin ovat yleensä olleet näiden isojen heilahtelujen taustalla. Niin varmasti nytkin: eurokriisin nykyisessä suvantovaiheessa sijoituksia palaa alueelle vahvistaen valuuttaa, vaikka tietysti muitakin vaikuttavia asioita (kuten rahapoliittisia toimenpiteitä) on tapahtunut samaan aikaan.

Valuuttasotakeskustelussa viitataan monesti 1930-luvun lamaan, joka puhkesi kiinteiden valuuttakurssien (kultakannan) oloissa 1929. Vuonna 1931 monet maat – mm. Iso-Britannia, Japani, Ruotsi ja Suomi – irtaantuivat kullasta ja devalvoivat, kun sitä vastoin Yhdysvallat, Ranska ja Saksa kieltäytyivät devalvoimasta ja johtivat maailmantaloutta protektionismin (tuontirajoitusten) ja syvenevän laman tielle. Lontoon kansainvälinen talouskonferenssi kesäkuussa 1933 yritti vakauttaa valuuttakurssit, mutta Yhdysvaltain uusi presidentti F.D. Roosevelt torpedoi hankkeen, koska hän piti kotimaan talouden saamista jaloilleen ykkösasiana. Yhdysvaltain dollari irrotettiinkin sitten kullasta ja se heikkeni 40 prosenttia. Valuuttasota alkoi tämän jälkeen hiipua ja maailmantalous toipua.

Vaikka nyt ollaan monessa suhteessa samantapaisissa oloissa kuin 1930-luvulla, ollaan kuitenkin kaukana silloisesta hurjasta valuuttasodasta. Iso kysymys on, puhkeaako nyt samanlainen “naapureiden nuijimisen” politiikka. Ulkomaankaupan rajoituksista ei juuri merkkejä näy. Sen sijaan kilpailevat devalvaatiot voivat temmata maan ja alueen toisensa jälkeen mukaansa, minkä seurauksena on kollektiivinen rahapolitiikan löysääminen. Ohjauskorot ovat kylläkin jo matalia, mutta rahan tarjonnan kasvattamisella epätavanomaisin keinoin voidaan omaa valuuttaa edelleen heikentää.

Vakavan taantuman oloissa rahamarkkinoiden vielä tuntuvammalla kevenemisellä olisi tervetullut elvyttävä vaikutus. Ja jos se pitemmän päälle purkautuu inflaationa, niin ainakin paisuneiden julkisten velkojen reaalinen taakka kevenee. Kannustimet kiihdyttää valuuttasotaa ovat siis ilmeiset.