Tuottavuuskasvun alkulähteitä etsimässä
Talousnobelisti Paul Krugmania mukaillen voidaan sanoa, että pitkällä aikavälillä melkein kaikki olennainen on kiinni tuottavuudesta. Ja olennaistahan on ihmisten hyvinvointi ja ympäristön tila.
Reaaliset tuntiansiot eivät voi kasvaa ilman työn tuottavuuden kasvua, eli ellei työtuntia kohden saada tuotettua aikaisempaa enemmän tavaroita ja palveluja. Silloin voi lisääntyä sekä ihmisten vapaa-aika että elintaso. Tuottavuuden kasvu tarkoittaa myös sitä, että sama tuotos saadaan tuotettua aikaisempaa vähemmällä panosmäärällä. Silloin luonnonvaroja säästyy ja saasteet vähenevät.
Takanamme ovat tuottavuuskasvun kultaiset vuodet. Vuosikymmenten ajan Suomen tuottavuuden kasvuvauhti oli Ruotsia, Yhdysvaltoja ja muita tuottavuuden eturintamamaita nopeampaa. Tämä nopeus johtui siitä, että Suomi pystyi ottamaan menestyksellisesti käyttöönsä muualla kehitettyä teknologiaa. Kiinnikuronta ei tullut ”mannana taivaalta”. Siihen tarvittiin panostuksia koulutukseen sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan (t&k). Moni maa on siinä tyrinyt.
Tuottavuuslautakunnan laskelmien mukaan Suomen yrityssektorin työn tuottavuuden kiri tyssäsi vuoden 2008 tienoilla. Silloin oli päästy työn tuottavuuden tasossa Ruotsin ja Saksan kupeeseen ja noin 20 prosentin päähän tuottavuuden eturintamamaasta Yhdysvalloista (kuvio 1). Sitten tuottavuus vajosi. Verrokkimaat ovat lähtemässä taas karkuun, Saksaa ja Ranskaa lukuun ottamatta. On palattu aika lailla viime vuosisadan loppupuolen tilanteeseen. Ruotsi-vertailussa on palattu peräti 1980-luvulle.
Kuvio 1. Yrityssektorin työn tuottavuuden tasot, Suomi = 100
Lähde: Tuottavuuslautakunnan laskelmat/Janne Huovari.
Teollisuudessa olemme olleet hämmästyttävän vahvoja jo pitkään. Olimme esimerkiksi Ruotsia ja Yhdysvaltoja edellä jo vuosituhannen alkupuolella, ja siitä ero kasvoi lisää vuoden 2008 tienoille saakka. Vaikka tuottavuus notkahti vuosina 2008–2012, senkin jälkeen teollisuuden tuottavuuskasvu on ollut sen verran jämerää, että Ruotsi, Yhdysvallat ja Saksa ovat pysyneet takanamme (kuvio 2). Hieman yllättävästi Tanska näyttää karanneen muilta.
Kuvio 2. Teollisuuden työn tuottavuuden tasot, Suomi = 100
Lähde: Tuottavuuslautakunnan laskelmat/Janne Huovari
Murheenkryynimme on yksityisten palvelujen tuottavuus (kuvio 3). Siinä olemme pahasti kärkimaita jäljessä. Eikä ero ole viime vuosina kaventunut, päinvastoin. Espanja ja Italia ovat sentään tässäkin Suomea jäljessä.
Yksityisten palvelujen heikko tuottavuus on hämmentävää. Nimittäin palveluyritysten panostukset t&k-toimintaan ovat kasvaneet voimakkaasti. Vielä vuonna 1995 niiden osuus kaikkien yritysten t&k-menoista oli vain 15 prosenttia, mutta vuonna 2021 jo 38 prosenttia. Varsinkin ohjelmistoalalla t&k-panostuksia on lisätty paljon.
Kuvio 3. Yksityisten palvelujen työn tuottavuuden tasot, Suomi = 100
Lähde: Tuottavuuslautakunnan laskelmat/Janne Huovari
Pohdittaessa yritysten tuottavuuden edistämisen mahdollisuuksia on syytä seurata jälkiä tuottavuuden alkujuurille saakka.
Yritykset tarvitsevat sekä innovoinnin kannusteita että edellytyksiä. Kilpailu on tehokas ajuri. Erityisesti radikaalien innovaatioiden taustalla on tyypillisesti yritysten pyrkimys ”karata kilpailijoiltaan” eli päästä yksin toimialansa tuottavuuskärkeen. Itse asiassa kilpailluilla aloilla ei ole muuta mahdollisuutta saavuttaa isoja tuottoja.
Kun jotkut yritykset pääsevät innovoinnin avulla tuottavuuden tasossa muilta karkuun, yritysten välinen tuottavuushajonta toimialalla kasvaa. Tuottavuushajonnan kasvu voi siis olla merkki tehostuvasta innovoinnista. Teollisuudessamme vuodet 1995–2008 olivat kasvavan ja vuodet 2008–2012 kapenevan tuottavuushajonnan aikaa. Myöhempinä vuosina on taas nähtävissä hajonnan kasvua. Olisiko tämä merkki teollisuuden paremmasta tulevaisuudesta? Yksityisissä palveluissa tuottavuushajontamittari ei valitettavasti anna lupauksia ruusuisesta tulevaisuudesta.
Jotkut ovat luulleet, että tuottavuutta voidaan parantaa palkkoja leikkaamalla. Asia voi olla jopa päinvastoin. Vaikka palkkaleikkaukset toki parantavat yritysten kannattavuutta, ja riittävä kannattavuus on pitkäjänteisen tuottavuuskehittämisen edellytys, toisaalta liian helpolla — muulla kuin innovoinnilla — saavutettu kannattavuus laiskistaa yrityksiä. Yritykset ovat usein viriileimpiä silloin, kun ne ovat sopivassa pinteessä. Myös kilpailupolitiikka auttaa tässä.
Tuottavuuden pitkän aikavälin kehityksen kannalta olisi parasta, että palkkaratkaisut osuisivat kultaiselle keskitielle. Ei liian ylös, ettei yritysten edellytykset kehittää toimintaansa Suomessa rappeutuisi, eikä liian alas, koska muuten yritykset laiskistuvat ja läskistyvät. Silloin investoinnit suuntautuvat liiaksi pääkonttorien kiillottamiseen ja liian vähän innovointiin. Kun keskitie löytyy, palkkojen osuus kansantuotteesta pysyy vakaana, uusia työpaikkoja syntyy vähintään saman verran kuin vanhoja tuhoutuu ja tuottavuus kasvaa.
Mitä julkinen valta voi tehdä yritysten tuottavuuden hyväksi? Parasta yritystukea on korkeakoulujen tuottamat osaajat ja tieto. Osaajien inhimillisen pääoman avulla yrityksissä kehitetään ja otetaan käyttöön uutta teknologiaa. Korkeakoulut puolestaan tarvitsevat riittävää perusrahoitusta. Se mahdollistaa tasokkaan perustutkimuksen ja opetuksen. Siellä ovat yritysten tuottavuuskasvun alkulähteet.
Mika Maliranta, Työn ja talouden tutkimuksen LABOREn johtaja ja Jyväskylän yliopiston professori
Tämän blogi-kirjoituksen lyhennetty versio on julkaistu 6.2.2023 Kauppalehden Debatti-osiossa.
