Sipilän säkeistä Suomen malliin
Viime vuonna Suomen viennin määrä oli edelleen 10 miljardia alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä. Alkuvuosikaan ei tuonut vielä helpotusta, sillä ensimmäisellä neljänneksellä vienti oli 2,6 prosenttia pienempi kuin vuosi sitten samaan aikaan. Kilpailukykysopimus on työmarkkinajärjestöjen vastaus tähän surkeaan kehitykseen ja ilman viennin heikkoutta se ei olisi syntynyt. Kysymyksessä on poikkeuksellinen sopimus, joka alentaa yritysten työvoimakustannuksia huomattavasti. Sen synnyttäminen on ollut pitkä ja vaikea prosessi, johon on liittynyt paljon mittelöä myös työmarkkinoiden pelisäännöistä.
Nämä työmarkkinoiden pelisäännöistä käydyt väännöt ovat sidoksissa erilaisiin tulkintoihin kilpailukykyongelmien syistä. Viennin romahduksessa on ollut ennen kaikkea kyse keskeisten teollisuustoimialojen omista rakennekriiseistä. Työn hinta ei ole ollut syynä elektroniikkateollisuuden Nokia-lähtöiseen romahdukseen, paperin kysynnän laskuun maailmanmarkkinoilla ja vielä vähemmän Venäjänviennin jyrkkään supistumiseen. Keskeisten korkean tuottavuuden vientialojen supistuminen on kuitenkin merkinnyt koko avoimen sektorin keskimääräisen tuottavuuden jyrkkää laskua, mikä puolestaan on näkynyt tuottavuuteen suhteutettujen palkkojen eli yksikkötyökustannusten nousuna. Perinteisillä mittareilla mitatun kilpailukyvyn heikkeneminen onkin johtunut ennen kaikkea kilpailijamaita hitaammasta tuottavuuskehityksestä, kun taas työvoimakustannukset ovat kohonneet suurin piirtein kilpailijamaiden tahtiin.
Kollega Pekka Sauramo on kirjoituksissaan tuonut hyvin esiin syitä sille, että esitetyt arviot 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta ovat olleet ylimitoitettuja (esimerkiksi tässä ja tässä). Hän on perustellut myös sen, miksi kilpailukykytarkasteluissa olisi perusteltua huomioida Nokia-vetoisen elektroniikkateollisuuden vaikutus erikseen, jotta saadaan osuvampi kuva kilpailukyvyn kehityksestä sillä elinkeinorakenteella, joka tähän maahan käytännössä on jäänyt. Elektroniikkateollisuuden takia kustannuskilpailukyvyn kehitys näyttäytyy ajanjaksolla 1995–2008 liian myönteiseltä ja sen heikkeneminen vuodesta 2009 lähtien liian rajulta koko muun tehdasteollisuuden kannalta.
Kuluneen mielenkiintoisen vuoden aikana Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoita on moitittu ristiriitaisuudesta, koska toisaalta olemme haastaneet analyysit ja arviot kilpailukykykuilusta, mutta toisaalta tutkijat ovat puhuneet hintakilpailukykyä parantavien palkkaratkaisujen puolesta. Ristiriitaa voi pitää näennäisenä. Vaikka viennin ongelmien taustalla ovat ennen kaikkea muut kuin työn kalleuteen liittyvät ongelmat, niin rahaliiton oloissa kilpailukykysopimuksen kaltaiset ratkaisut ovat käytännössä harvoja mahdollisuuksia oikaista tilannetta. Tavoite ”ylihyvästä” kilpailukyvystä on lyhyellä tähtäimellä palkansaajanäkökulmasta aluksi karvas lääke, mutta kompensoituu ajan kanssa paremman työllisyyden ja palkkakehityksen kautta.
Arviot isosta kilpailukykykuilusta ovat usein kulkeneet käsi kädessä sen kanssa, että tuottavuuden laskun vaikutukset yksikkötyökustannusten nousuun on ikään kuin ”unohdettu”. Faktoista välittämättä hintakilpailukyvyn heikkeneminen on pyritty esittämään työmarkkinoiden palkanmuodostusmallin epäonnistumisena ja kyvyttömyytenä. Tällä väitetyllä kyvyttömyydellä on puolestaan perusteltu koko neuvottelumallin muutosvaatimuksia ja sitä, että työelämän pelisäännöistä alettaisiin sopia pakottavan lainsäädännön kautta eikä työmarkkinoilla.
Vuosi sitten kirjoitin blogissani ”Sipilän säkeet” siitä, miten kriisiaikoina näyttävät korostuvan pyrkimykset muuttaa pelisääntöjä myös työmarkkinoilla. Kulunut vuosi on osoittanut arvion oikeaksi, sillä esimerkiksi pakkolakipaketin yhteydessä kysymys oli hallituksen pyrkimyksestä rajoittaa työmarkkinajärjestöjen oikeutta sopia työehtosopimuksilla työntekijöiden kannalta paremmista eduista. Kilpailukykysopimista edelsi paljon myös pedagogista hulinaa. Termi on peräisin Seppo Lindblomin Talous & Yhteiskunta -lehden kolumnista ja kuvaa hyvin sitä, että vuoden aikana on testattu myös työmarkkinoiden pelisääntöjä ja sitä, kuinka niistä päätetään. Kysymys ei ole ollut vain kalkyyleistä ja yksikkötyökustannusten prosenteista vaan myös pyrkimyksistä heikentää palkansaajapuolen neuvotteluvoimaa työmarkkinoita koskevissa ratkaisuissa. Kilpailukykysopimuksen iso arvo on myös tietty siinä, että ratkaisut tehtiin työmarkkinajärjestöjen kesken ja niin tapahtuu myös jatkossa.