Onko omaisuusverotuksen suunta muuttumassa?

Labore-blogi Ilpo Suoniemi

Viime lauantaina pääministeri Matti Vanhanen käänsi keskustelun taantumanjälkeisistä menoleikkauksista verotukseen. Hänen mukaansa ”kaikkein korkeimpien ansio- ja pääomatulojen verotusta voidaan kiristää määräaikaisesti esimerkiksi viideksi vuodeksi – ne koettaisiin tämän kriisin sotakorvauksiksi”. Tämä hallituksen johdolta tullut puheenvuoro sisältää progression ulottamisen myös omaisuustuloverotukseen ja on suunnanmuutos aiempaan omaisuustulojen eriytettyyn tasaverokäytäntöön, jonka otti käyttöön Ahon hallitus vuonna 1993.

Esitys nostattaa varmasti vastaväitteitä. Kysytään, voisiko käydä niin, että verotulot jopa laskisivat, kun suurituloisimpien verotusta kiristetään. Suomessa vuoden 1993 omaisuustuloverouudistusta on jopa mainostettu esimerkkinä siitä, miten niistä saadut verotulot kasvoivat voimakkaasti, vaikka nimellinen veroprosentti aleni. Tällöin helposti unohtuu se, että kasvu tapahtui osin ansiotulojen verotulojen kustannuksella. Suurituloiset siirsivät aiemmin korkealla rajaveroasteella verotettuja ansiotulojaan heille lievemmän omaisuusverotuksen piiriin yhtiöittämällä toimintaansa. Jukka Pirttilä ja Håkan Selin havaitsivat, että vuoden 1993 uudistuksessa omaisuustulojen veroasteen lasku näkyi yrittäjillä pääomatulojen kasvuna, vaikka kokonaistulot eivät muuttuneet. Tutkijat katsoivat tulojen muuntamisen olevan todennäköinen syy kehitykselle.

Tulojen muuntaminen on ongelma myös verotuksen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Vähitellen, suurten tulojen siirtyessä enenevässä määrin omaisuusverotuksen piiriin, on myös verotuksen progressiivisuus, siis sen tulonjakoa tasoittava vaikutus, heikentynyt. Tulojakotilaston mukaan välittömien verojen osuus bruttotuloista oli vuonna 1990 ylimmän bruttotulokymmenyksen (eniten bruttotuloja saava väestön kymmenesosa, johon kuuluu noin 500000 suomalaista) ryhmässä yli 35 prosenttia ja alimmassa tulokymmenyksessä alle 7 prosenttia. Vuonna 2000 vastaava luku oli 31 ja alimmassa tuloryhmässä veroaste oli noussut lähes 10 prosenttiin. Tämän jälkeen on suurituloisten verotus vielä hieman keventynyt. Ylimmässä bruttotuloprosentissa kehitys on ollut vielä tätäkin kärjekkäämpää, vuonna 1990 ryhmän keskimääräinen veroaste oli yli 40 prosenttia, mutta vuonna 2000 ylimmän prosentin veroaste oli jo painunut 28 prosenttiin, alemmas kuin muiden ylimpään tulokymmenykseen kuuluvien keskimääräinen veroaste oli. Tämän jälkeen ajanjaksolla 2000–2007 ryhmien asema on säilynyt tällaisena.

Ylimmän tuloprosentin käytettävissä olevat tulot ovat nousseet reaalisesti lähes 13 prosenttia vuodessa ajanjaksolla 1990–2007, kun mediaanitulojen ja alimman tulokymmenyksen vastaavat luvut ovat 1,8 ja 0,7 prosenttia. Lähes kaikki ylimmän prosentin tulojen kasvusta on tullut omaisuustuloista, ja omaisuustulojen osuus heidän kaikista tuloistaan oli yli 60 prosenttia vuonna 2007.

Omaisuustulojen verotuksen uudistuksen kannalta tärkeää ei ole yksin veroprosentin suuruus, vaan se, miten määritellään omistajayrittäjien osalta jako omaisuus- ja ansiotulona verotettavat osiin, verovapaiden osinkojen yläraja listaamattomissa yrityksissä ja osingoista tehtävät verovähennykset, jotka heijastavat pääoman riskitöntä tuottoa.

Ylimpien tulojen veromuutokset eivät yksinään riitä tasapainottamaan julkista taloutta, mutta osana kokonaisuutta ne auttavat samalla korjaamaan verotusta oikeudenmukaisempaan suuntaan. Verotuottojen kannalta keskeistä on se, mikä on verotettavan tulon jousto ylimpien rajaveroasteiden muutoksen suhteen. Usein unohtuu, että jouston estimaattori riippuu muusta verojärjestelmästä. Osa siitä, mitä omaisuustuloverotuksen osalta menetetään, korvautuu ansiotulojen verotuksen puolelta.