Onko kehitysavussa järkeä?
Harva keskustelunaihe on samanlainen tunteiden kestokuumentaja kuin kehitysapu. Mielipidekirjoituksissa ja keskusteluissa toistuvat vuodesta toiseen samat argumentit saaden lisähöyryä kulloisistakin maailman tapahtumista. Osa mieltää kehitysavun hyödyttömäksi rahan tuhlaukseksi: suurin osa avustusdollareista valuu korruptoituneiden pikkudiktaattoreiden taskuihin tai huijareille, jotka osaavat nokkelasti vedota kehittyneiden maiden kolkuttavaan omaantuntoon. Jotkut taas kokevat, että kansainvälisten järjestöjen kuten Maailmanpankin, IMF:n tai WTO:n toiminta on imperialismin uusi muoto. Jotkut esittävät perustavaa laatua olevan kysymyksen, miksi ylipäänsä pitäisi puuttua toisten maiden asioihin, ja arvelevat, että kansakuntien kehitys ja talous kulkee omaa luonnollista polkuaan parhaiten ilman sekaantumista ja liikaa suunnittelua.
Ekonomistin näkökulmastakin kehitysapua voi tarkastella, vaikka taloustieteen näkökulma joskus mielletäänkin kovin ”kylmäksi”, eritoten ei-taloustieteilijöiden taholta. Kehitysmaiden ongelmat ovat moninaisia, mutta yksi yhteinen nimittäjä, joka voi olla muiden ongelmien syy tai myös niiden seuraus, on äärimmäisen köyhyyden laajamittaisuus. Oltiin sitten materian pysyvää onnea tuovasta vaikutuksesta mitä mieltä hyvänsä, suurin osa ihmisistä kuitenkin lienee samaa mieltä siitä, että kehitysmaissa esiintyvä äärimmäinen köyhyys merkittävällä tavalla vähentää ihmisen onnellisuutta. Nälkäisellä ja perusterveydenhuollon puutteessa täysin triviaaleista sairauksista suhteettomasti kärsivällä ihmisellä tuskin on todellista mahdollisuutta edes pohtia onnellisuuden syvintä olemusta. Äärimmäisen köyhyyden lievittäminen on siis maailman hyvinvoinnin lisäämiselle välttämätöntä.
Mitä taloustieteilijän näkökulmasta voidaan sitten sanoa kehitysavun toimivuudesta maailman köyhyyden lievittämisessä? Entinen maailmanpankin pääekonomisti William Easterly on viime vuosina suhtautunut varsin kovaäänisen skeptisesti järjestelmällisen kehitysavun toimivuuteen. Arkikeskustelussa oletetaan usein taloudellisen kehittymättömyyden olevan seurausta kiinteän pääoman kuten tehtaiden ja infrastruktuurin puutteesta, kehitysmaiden kasaantuneista veloista, väestön alhaisesta koulutustasosta tai liiallisesta väestönkasvusta. Myös taloustieteessä nämä hypoteesit ovat aikanaan olleet hyvinkin keskeisiä. Easterlyn mukaan käytäntö ja tilastojen tarkempi nuuskiminen osoittavat, ettei näihin puuttuminen ole näyttänyt lisäävän kehitystä juurikaan. Easterlyn mielestä liiallisen suunnitelmallinen kehitysapu usein valuu harakoille, koska talouden toimijoilta puuttuvat oikeat kannustimet.
Kaikki taloustieteilijät eivät suinkaan suhtaudu kehitysapuun yleisesti ottaen aivan niin skeptisesti kuin Easterly. Vaikka alkuaikojen suunnaton optimismi kehitysavun kyvystä laukaista maat raketinomaiseen kasvuun on laantunut, on edelleen monia, jotka uskovat sen mahdollisuuksiin. Avun vaikutusten ja erityisesti kausaalisuhteen tutkiminen on hankalaa, koska apua kohdistetaan enemmän silloin, kun talous takeltelee ja niihin maihin, joilla on suurimpia vaikeuksia, joten ensisilmäyksellä korrelaatio kasvun ja kehitysavun välillä voi olla jopa negatiivinen.
Aivan viimeaikaista tietämystä edustaa mm. tutkimus, joka on saatavilla mm. WIDER-instituutin kotisivulta. Tulokset osoittavat, että itse asiassa kehitysapu on pääsääntöisesti lisännyt talouskasvua. Tutkijat toteavat, että evidenssin perusteella kehitysavulla voidaan nostaa maailman köyhimpien elintasoa eikä olisi perusteltua lopettaa sitä, kuten joillakin tahoilla on vaadittu. Avun tehokkaimpien muotojen löytäminen toki muodostaa oman haasteensa.
Vielä ei siis ekonomistinkaan kannata heittää kirvestä kaivoon ja ryhtyä täysin kyyniseksi.