Miksi palkat eivät jousta?

Labore-blogi Mari Kangasniemi

Korkeasta työttömyydestä on vanhastaan syytetty palkkojen joustamattomuutta. Toisin kuin keskustelusta voisi toisinaan päätellä, yksilöllisten palkkojen joustamattomuus alaspäin ei ole suinkaan ainoastaan voimakkaasti säännellyillä työmarkkinoilla esiintyvä ilmiö. Itse asiassa palkkajäykkyyttä yksilötasolla on havaittavissa jossain määrin kaikissa kehittyneissä maissa, joskin sen laajuus vaihtelee (Dickens et al. 2007). Kuten tuonnempana todetaan, palkkajäykkyys ei myöskään rajoitu vain kehittyneisiin talouksiin.

Palkkojen instituutiosta riippumatonta jäykkyyttä kehittyneillä työmarkkinoilla on perinteisesti selitetty muun muassa vakuutusmotiivilla: työnantaja pystyy kantamaan riskiä työntekijää paremmin. Toisaalta tämä ei selitä, miksi työntekijät olisivat halukkaita kantamaan riskin työttömyydestä, mutteivät palkanalennuksesta. Muita selityksiä ovat olleet esimerkiksi ns. tehokkuuspalkat eli palkkojen on oltava täystyöllisyyden takaavaa palkkaa korkeammalla tasolla, jotta työntekijöillä olisi kannustin työskennellä ahkerammin. Palkanalennusten on arveltu rapauttavan työmoraalia enemmän kuin irtisanomisten, jolloin niistä jopa mikrotasolla on enemmän haittaa kuin hyötyä – ks. tarkemmin täältä.

Kiinnostavaa kyllä, palkkojen jäykkyys alaspäin on ilmiö, joka on havaittavissa myös sellaisilla työmarkkinoilla, joissa ei ole käytännössä lainkaan työsuhteita säänteleviä lakeja tai säädöksiä tai edes yhteisesti sovittuja käytäntöjä. Supreet Kaurin (2014) tutkimus intialaisten kylien maatalousväestön työllisyydestä ja palkoista 1956–2009 osoittaa, että sademäärän aiheuttamat ”suhdannevaihtelut” eli tuottavuusshokit heijastuvat palkkoihin varsin epätäydellisesti. Positiiviset shokit nostivat palkkaa, mutta negatiiviset shokit eivät laskeneet sitä.

Maataloustyöläisten sopimukset ovat käytännössä lainsäädännön ja ammattiliittojen ulottumattomissa, ja ne tehdään tyypillisesti vain yhdeksi päiväksi, eli näiden työmarkkinoiden voisi kuvitella vastaavan melko tarkasti talousteorian täydellisiä markkinoita. Kuten teorian pohjalta saattaisi olettaakin, työllisyys kylissä laski negatiivisen tuottavuusshokin aikana, kun palkat eivät vastaavasti laskeneet. Korkea inflaatio toisaalta mahdollisti reaalipalkkojen sopeutumisen jossain määrin. Tärkeänä tasaavana tekijänä kyseisillä työmarkkinoilla oli myös se, että osalla työntekijöistä oli myös oma maapala, ja kun työpaikat ulkopuolisten palveluksessa vähenivät, aikaa käytettiin enemmän oman maan viljelyyn.

Kaurin tutkimuksessa tehtiin maatalouden markkinatoimijoille myös kysely, jossa selvitettiin syytä näennäisen epäoptimaaliseen käytäntöön. Kyselystä selvisi, että erityisesti nimellispalkan alennuksia pidettiin ”epäreiluina” ja niiden arveltiin heikentävän työtehoa. Nyt kuitenkin herää kysymys, mistä ”reiluus”-normit tulevat? Onko kyseessä yleispätevä psykologinen mekanismi vai esimerkiksi jonkinlainen yhteisön kirjoittamaton nyrkkisääntö, jonka tarkoituksena on korvata puuttuvat neuvotteluinstituutiot?