1. Julkaisuhaku
2. Mikä nyt niin harmittaa?

Mikä nyt niin harmittaa?

Varsin lyhyen ajan sisällä on taloustieteellisessä tutkimuksessa ja talouspoliittisessa keskustelussa kyseenalaistettu useita käsityksiä, joihin ovat uskoneet monet ekonomistit, poliitikot ja toimittajat. On ihan inhimillistä ja ymmärrettävää, että se harmittaa heitä. Ja se näkyy ja kuuluu.

Maaliskuussa ilmestyi ranskalaisekonomisti Thomas Pikettyn kirja, josta tuli valtava myyntimenestys ja erittäin vilkkaan keskustelun aihe. Se osoitti, kuinka monissa maissa tuloerot ovat olleet kasvussa ja trendin jatkuessa palataan sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa maailmaa hallitsevat perittyä varallisuutta omistavat superrikkaat.

Pikettyn teos on järkyttänyt etenkin niitä, joilla on varallisuutta tai jotka saavat palkkansa varakkailta. Juuri kun he luulivat ”Occupy Wall Street”- ja ”Me olemme 99 prosenttia”-liikkeiden esittämien vaatimusten väistyneen taka-alalle, esiin astui taloustieteilijä, joka maalasi laajaa yleisöä vielä enemmän järkyttävän tulevaisuudenkuvan.

Veistä haavassa väänsi vielä Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, joka rohkeni julkaista tutkimuksen, jonka mukaan tuloerojen pienentäminen edistää talouskasvua. Tähän astihan moni oli ollut sen uskon varassa – tai ainakin katsonut itselleen edulliseksi väittää – että tuloerojen kaventaminen alentaa työnteon ja säästämisen kannustimia ja siten talouskasvua.

Pikettyn ehdotukset tulo- ja varallisuusverojen tuntuvaksi kiristämiseksi luonnollisesti pelottavat rikkaita. Tavalliseksi vastaväitteeksi on vakiintunut se, että nuo ehdotukset eivät ole toteuttamiskelpoisia nykyoloissa. Veropolitiikan historiasta eri maissa löytyy kuitenkin hyvin jyrkkiä käänteitä. Esimerkiksi korkeimpien ansiotulojen veroprosenttia on käytetty yli 80:ssa, kun sen taso liikkuu nykyisin 50:ssa ja selvästi sen allakin.

Toinen suosittu vastaväite Pikettylle on ollut se, että ilman veronkorotuksiakin pääomien ja yleensä varallisuuden kasaantuminen johtaa ajan myötä sen tuottoasteen alenemiseen ja siten tuloerojen tasoittumiseen. Tämä ei kuitenkaan ole sopusoinnussa viimeaikaisen tilastoaineiston valossa. Yksi keskeinen syy varallisuuden viimeaikaiseen korkeaan tuottoon on ilmeisesti rikkaiden vaikutusvalta ei vain talouselämässä vaan myös politiikassa. Siihenkin on puututtava, jos tuloerojen repeäminen halutaan estää. Laajemmin ottaen presidentti Clintonin hallinnon työministeri Robert Reichillä on erinomainen, ellei tähän asti paras lista tarvittavista toimenpiteistä. Siitä soisi viriävän keskustelua meilläkin.

Siinä missä Pikettyn kirja on paljolti uutuus, on Euroopan rahaliittoon jo 1990-luvulla kohdistunut kritiikki viime aikoina herännyt uudestaan, meillä erityisesti professori Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan ansiosta. Se selvästi ärsyttää niitä, jotka ovat hyväksyneet kaikki liittovaltiokehitystä edistävät päätökset. He näyttävät vaikenevan rahaliiton ja vyönkiristyspolitiikan aiheuttamista vahingoista ja Suomen itsenäisen päätäntävallan, jopa valtiollisen itsenäisyyden kapenemisesta. He yrittävät tukahduttaa kriittistä keskustelua viittaamalla siihen, että eroaminen rahaliitosta olisi erittäin vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta.

Täysi liittovaltio voi olla poliittisesti mahdoton saavuttaa, mutta Suomen kannattaisi silti harkita, missä vaiheessa uusille sensuuntaisille askelille pitää sanoa ei – ilman että se merkitsisi eroa eurosta. Toisaalta poliitikoille ja monille muillekin olisi erittäin kiusallista ja harmillista myöntää, että on tehty virhe, jonka korjaaminen edellyttää koko rahaliiton jättämistä. Siksi onkin todennäköistä, että ero eurosta tapahtuu vasta, jos ja kun ajaudutaan niin pahaan kriisiin, ettei muita vaihtoehtoja enää ole. Muistettakoon, että tähän asti kaikki merkittävät itsenäisten valtioiden väliset rahaliitot ovat hajonneet.

Kolmas esimerkki yleisen harmituksen aiheista on monissa maissa harjoitetun vyönkiristyspolitiikan kohtaama vastatuuli. Julkisen velan paisuessa menojen säästötoimet ovat tuntuneet niin luontevilta niiden mielestä, jotka ovat erheellisesti samastaneet julkisen talouden ja kotitalouden hoidon. Toisaalta ne, jotka haluavat pienentää julkista sektoria kaikissa olosuhteissa raivatakseen tietä yksityiselle liiketoiminnalle, ovat aistineet tilaisuutensa koittaneen.

Muistissa saattaa vielä olla EU:n komission ja IMF:n debatti 2012–2013 kiristyspolitiikan kerroinvaikutuksista. Siinähän IMF onnistui melko hyvin osoittamaan, että vyönkiristyspolitiikka pahensi euromaiden taantumaa enemmän kuin oli luultu (yhteenvetoa täällä). Debatti kirvoitti monia tutkimuksia finanssipolitiikan kerroinvaikutuksista. Päädyttiin jopa sellaiseen johtopäätökseen, ettei kiristyspolitiikka ole koskaan toiminut. Se varmasti harmittaa meillä Suomessa niitä, jotka ovat uskoneet, että 1990-luvun säästötoimet nostivat maan lamasta, tai että uusilla kiristystoimilla ei olisi haitallisia vaikutuksia. Todellisuudessahan kiristyspolitiikka on näyttänyt ”onnistuneen” vain silloin, kun sen taantumaa ruokkivia vaikutuksia ovat kumonneet tuntuva devalvaatio ja korkotason lasku. Yksittäiselle euromaalle sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista.

Finanssikriisissä velkavetoinen elvytyspolitiikka oli vielä sallittua mutta eurokriisissä ei. (Onneksi kuitenkaan Suomessa ei ole kiristetty sillä tavalla kuin monissa muissa jäsenmaissa.) Sen vastustajille onkin varmaan kiusallista, että finanssipoliittinen elvytys on noussut uudelleen keskusteluun. Keskeisin vasta-argumentti näyttää olevan valtion luottoluokituksen aleneminen, vaikka hyvin tiedetään, että sen putoaminen muutamalla pykälällä vaikuttaisi velan korkoon vain hyvin marginaalisesti, jos ollenkaan. Pikemminkin voidaan kysyä, onko valtionlainojen nykyisellä kahden prosentin korkotasolla mitään järkeä jättää käyttämättä tilaisuutta panostaa investointeihin, jotka myötävaikuttavat talouskasvuun (kuten infrastruktuuri) tai ehkäisevät tulevia vielä suurempia julkisia menoja (kuten homekoulut).

Taloustiede on sikäli erikoinen tieteenala, että siinä joskus nobelistikin voi suoltaa ihan puuta heinää ja se menee monille läpi. Siinä on sitkeitä harhakäsityksiä ja väitteitä, joita on hankala kumota täysin aukottomasti. Erityisen varovainen on syytä olla puhujan tai kirjoittajan taustan ja palkanmaksajan suhteen. On kyllä olemassa myös riippumattomia ja täyspäisiä ekonomisteja. Heitä kannattaa kuunnella.

Voin hyvin kuvitella ekonomisteja, poliitikkoja ja toimittajia, joita edellä kuvatut kyseenalaistukset harmittavat aivan tavattomasti. Miksi tässä ei sitten ole yhtään viittausta heihin? Pitää varoa loukkaamasta ketään. Jätänkin lukijalle harjoitustehtäväksi tunnistaa aina kun vastaan tulee sellainen.