Labore juhli 50-vuotista taivaltaan
Palkansaajien tutkimuslaitos vaihtoi nimensä Työn ja talouden tutkimus LABOREksi ja juhli torstaina 18.11. 50-vuotista taivaltaan. Laborea onnittelemassa ja juhlimassa Sofia Helsingissä Sofian korttelissa oli mukana satakunta hyväntuulista kutsuvierasta.
Ennen iltajuhlaa Labore järjesti kutsuvierasjuhlaseminaarin “50 vuotta taloustiedettä ja talouspolitiikkaa”, jota pystyi seuraamaan myös etänä tutkimuslaitoksen Youtube-kanavalla. Seminaarin puhujina oli suomalaisia eturivin taloustieteilijöitä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, muun muassa VM:n entinen kansliapäällikkö, työelämäprofessori Martti Hetemäki (Helsinki GSE) sekä nobelisti ja taloustieteen professori Bengt Holmström (MIT). Koko juhlaseminaariohjelma löytyy täältä.
Työelämäprofessori Martti Hetemäki (Helsinki GSE) piti seminaarissa juhlapuheenvuoro, jonka voit katsoa videon kohdasta 31:46 täällä. Martti Hetemäen puhe löytyy tekstimuodossa kokonaisuudessaan tämän jutun lopusta.
Juhlapuheenvuoron jälkeen käytiin debatti Laboren johtaja Mika Malirannan johdolla.
Debatoimassa olivat:
Pertti Haaparanta, emeritusprofessori, Aalto-yliopisto
Ilkka Kaukoranta, pääekonomisti, SAK
Sanna Kurronen, ekonomisti, EVA
Patrizio Lainà, pääekonomisti, STTK
Juho Saari, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori & yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani, Tampereen yliopisto
Suvi-Anne Siimes, toimitusjohtaja, TELA
Osmo Soininvaara, kirjailija ja poliitikko
Katso koko debatti-videon kohdasta 1:24:00 täällä.
Seminaarin kommenttipuheenvuoron piti etäyhteydellä nobelisti ja taloustieteen professori Bengt Holmström (MIT). Katso kommenttipuheenvuoro videon kohdasta 3:06:04.
Martti Hetemäen juhlapuheenvuoro Laboren 50-vuotisjuhlissa:
Taloustieteen ja talouspolitiikan välinen suhde
Hyvät juhlaseminaarin osallistujat,
Syyskuun 20. päivä 2001 pääministeri Paavo Lipponen piti puheen Palkansaajien tutkimuslaitoksen 30-vuotisjuhlaseminaarissa.[1] Siinä hän käsitteli edellisellä viikolla Yhdysvalloissa tapahtuneiden terroristi-iskujen talousvaikutuksia.
Lipponen totesi, että iskujen on pelätty käynnistävän kierteen, jossa epävarmuus synnyttää varovaisuutta, mikä heijastuu kulutukseen ja investointeihin ja, että tämänkaltainen kierre voi levitä mantereelta toiselle.
Jos tuolloin olisi kysytty asiantuntijoilta, mitkä ovat talouden suurimmat riskit seuraavan 20 vuoden aikana, niin moni olisi varmaan viitannut terrori-iskujen aiheuttamiin taloushäiriöihin. Ehkä aika harva olisi maininnut globaalin finanssikriisin tai pandemian uhkaa.
Talouspolitiikassa makrokysymykset ovat olleet 2000-luvulla hallitsevia. Tällä on ollut hintansa, koska päättäjien niukka aika ja poliittinen pääoma ovat kuluneet paljon kriisien hoidossa. Se on jättänyt varjoonsa rakennepolitiikan, joka yrittää korjata hitaasti kehittyviä trendejä kuten heikkoa tuottavuuskehitystä ja väestön ikääntymisen aiheuttamia talousongelmia.
Tästä huolimatta aion nyt keskittyä paljolti makropolitiikkaan kahdesta syystä. Ensinnäkin taloustieteessä makro on ongelmissa, kun taas esimerkiksi empiirinen mikrotutkimus on mennyt vahvasti eteenpäin.
Makromallit eivät ole olleet kovin hyödyllisiä toteutuneen kehityksen selittämisessä. Tämä on johtanut vaihtoehtoisten hypoteesien esittämiseen. Niihin ovat kuuluneet sekulaarinen stagnaatio, niukkuus turvallisista sijoituskohteista sekä tuloerojen kasvu ja sen aiheuttama velkavetoinen kysyntä. Mikään näistä ei kuitenkaan näytä tarjoavan kovin hyvää selitystä havaitulle kehitykselle. Makrotalous on kärjistäen musta laatikko, jonka toimintaa emme kovin hyvin ymmärrä.
Toinen syy makropolitiikkaan keskittymiseen on se, että tuota mustaa laatikkoa on jouduttu elvyttämään moneen kertaan ja osin jatkuvasti, mikä viittaa pysyvämpään ongelmaan. Ensimmäinen iso elvytys oli talouspolitiikan reaktio syyskuun 11. päivän iskujen aiheuttamaan häiriöön. Keskuspankki Fed laski ohjauskorkoa syksyllä 2001 neljä kertaa sekä ensi kertaa alle 2 %:in (liitekuvio 1). Sen jälkeen se laski korkoa vielä yhteen prosenttiin, jossa se pysyi kesään 2004 asti. Muut keskeiset keskuspankit seurasivat hieman pienemmin askelin Fedin politiikkaa.
Lisäksi finanssipolitiikka elvytti voimakkaasti. USA:n julkisen talouden suhdannekorjattu tasapaino/BKT heikkeni yhteensä 5,8 % vuosina 2001-2004 (liitekuvio 4). V. 2004 USA:n talous kasvoi lähes 4 %. Asuntohintojen nousuvauhti oli noin 10 % ja vuonna 2005 jo lähes 15 % (liitekuvio 2).
Tuo kehitys päättyi parissa vuodessa subprime- ja finanssikriisiin. Tuon kriisin hoitamiseksi Fed tarvitsi vielä vahvempia toimia kuin se oli tarvinnut terroristi-iskujen talousvaikutusten hoitamiseksi. USA:sta kriisi levisi nopeasti Eurooppaan. Raimo Sailaksen johdolla valmistellusta suuresta finanssipolitiikan elvytyspaketista huolimatta, Suomen BKT aleni 8,1 % v. 2009.
Marraskuun 5. päivä 2008 – vajaa kaksi kuukautta Lehman pankin kaatumisen jälkeen – kuningatar Elisabet oli London School of Economicsissa vihkimässä uutta rakennusta käyttöön. Viitaten finanssikriisiin hän kysyi, miksi kukaan ei huomannut, että se oli tulossa?
Britannian tiedeakatemia kutsui koolle asiantuntijafoorumin pohtimaan vastausta kuningattaren kysymykseen. Foorumin jälkeen professorit Tim Besley ja Peter Hennessy[2] lähettivät hänelle kirjeen, joka vetää yhteen foorumin osallistujien näkemyksiä. Kirjeen mukaan rahoitusmarkkinoiden ja maailmantalouden epätasapainosta oli monia varoituksia. Riskienhallintaa pidettiin tärkeänä, mutta vaikeutena oli nähdä koko järjestelmän riskit, ei tietyn rahoitusvälineen tai lainan riskiä. Riskilaskelmat rajoittuivat useimmiten taloudellisen aktiviteetin yksittäisiin osiin.
Besley ja Hennessy toteavat yhteenvetona epäonnistumisen syynä olleen se, ettei nähty toisiinsa liittyvien epätasapainojen kokonaisuutta. Yksittäiset riskit saatettiin nähdä pieninä, mutta riski koko järjestelmälle oli valtava.
Kirjeeseen olisi voinut lisätä vielä kaksi pointtia. Ensinnäkin isot kriisit kehittyvät usein vähitellen monen vuoden aikana. Mitä pidempään jokin kehitys jatkuu, sitä normaalimpana sitä yleensä pidetään. Kun esimerkiksi osake- ja asuntohinnat ovat jatkaneet nopeaa nousuaan vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa se vaikuttaa jo normaalilta.
Toinen pointti liittyy politiikkaan. Politiikan kannustimet ovat tämän hetken asioiden hoitamisen puolella ja tulevien riskien torjuntaa vastaan. USA:n kongressin rahoituskomitean puheenjohtaja Barney Frank totesi finanssikriisin aikoihin, ettei ketään ole koskaan valittu uudestaan kriisin estämisestä. Kriisi, joka ei toteudu ei ylitä uutiskynnystä. Media kiinnostuu kriisin torjunnasta yleensä vasta sitten, kun sitä ei enää ehditä torjua. Pandemia on siitä hyvä esimerkki ja samalla hyvä aasinsilta koronakriisiin.
Viime vuoden keväällä koronapandemia aiheutti vakavan häiriön reaalitaloudessa ja rahamarkkinoilla. Voimakas talouspolitiikan reaktio oli taas tarpeen. Raha- ja finanssipolitiikan toimet olivat monelta osin finanssikriisin aikaisia toimia vahvempia.
Elvytys tehosi hyvin ja talous elpyi nopeasti. Mutta nousun jälkeen kävi samoin kuin finanssikriisin jälkeen, elvytys jäi päälle. Fed ilmoitti vasta hiljattain alkavansa asteittain vähentää määrällistä elvytystä.
Kriisit ovat itse asiassa olleet kulta-aikoja sijoittajille. Kun seuraava kriisi tulee, on talouspolitiikan voimakas reaktio jo rutiinia. Mitä pahemmat ovat kriisin vaikutukset rahoitusmarkkinoille, sitä voimakkaampaa on elvytys.
Talous näyttää ajautuneen kriisisykliin, jossa edellisen kriisin elvytys on seuraavan kriisin siemen. Voi kysyä, rakensivatko syksyllä 2001 alkanut pitkäaikainen historiallisen matalien korkojen kausi ja muu elvytys finanssikriisin kuplan? Synnyttikö tuon kriisin jälkeen noudatettu hyvin kevyt rahapolitiikka uuden kuplan, jonka pandemia tai jokin muu häiriö voisi puhkaista? Rakentavatko huomattavan negatiiviset reaalikorot nyt tuosta kuplasta entistä suurempaa?
Nämä kysymykset herättävät jatkokysymyksiä. Laskevatko sijoittajat sen varaan, että keskuspankit tulevat tekemään mitä tahansa estääkseen markkinoiden romahtamisen ja velkakriisin? Jos laskevat, johtaako se liiallisen riskinottoon, joka yhdessä kevyen rahapolitiikan kanssa aiheuttaa ennen pitkää uuden kriisin? Mikä voisi lopettaa toistuvien kriisien syklin?
Tähän viimeiseen kysymykseen on minusta kaksi vastausta. Joko kriisisykli katkaistaan itse tai se katkeaa, kun talouspolitiikan elvytyksen rajat tulevat vastaan. Kukaan ei tiedä, missä nuo rajat ovat, mutta kohonnut inflaatio viittaa siihen, että ne eivät ehkä ole kovin kaukana.
Jos sijoittajat alkaisivat siirtää inflaation takia rahojaan pois velkapapereista, ei keskuspankkien likviditeetin lisäys toimisi enää entiseen tapaan. Keskuspankit pystyisivät kyllä edelleen lisäämään likviditeettiä rajattomasti, mutta samalla se nostaisi inflaatio-odotuksia, mikä lisäisi pakoa velkakirjoista.
Toisin sanoen käsillä voisi olla kriisi, jossa sen hallinnan toimet eivät tehoaisi. Tähän sijoittajat näyttävät varautuneet huonosti. Sijoittajien luottamus perustunee osaksi odotuksiin siitä, että talouspolitiikka pystyy tarvittaessa tekemään saman kuin syksyllä 2008 ja keväällä 2020 eli pysäyttämään kriisin.
Markkinoiden viimeiset nousuvaiheet ovat yleensä vahvoja, koska niissä tehdään usein suurimmat voitot. Vaikka sijoittaja näkisi, että meneillään on markkinakupla, on sen hyödyntäminen rationaalista. Se on vielä rationaalisempaa, jos voi luottaa siihen, että kriisissä talouspolitiikka estää markkinoiden ison korjauksen ja suuret tappiot.
Korkean inflaation aiheuttama velkakirjojen hintojen lasku olisi kuitenkin toisenlainen kuin 2008 kriisi. Se koskisi kaikkia nimellismääräisiä velkoja niiden laadusta riippumatta, koska riskinä olisi inflaatio ja velkakirjojen reaaliarvon lasku. Tämä olisi iso ero 2008 kriisiin nähden. Mutta vielä suurempi ero olisi se, että keskuspankin kädet likviditeetin lisäämisessä olisivat inflaation takia sidotut. Tämä voisi johtaa kriisiin, josta ei olisi selvää tietä ulos. Synkkiä skenaarioita on kuitenkin helppo esittää, vaikeampaa on sanoa, miten ne estetään.
Mauno Koivisto totesi hyvin, että jos pirun maalaa seinälle, niin pitää tietää, miten sen saa sieltä pois. Ongelmien ratkaisuun pätee yleensä kaksi periaatetta. Ensinnäkin pirun saa seinältä sitä helpommin, mitä aikaisemmin sitä ryhtyy poistamaan. Toiseksi ongelmat ratkeavat yleensä puuttumalla niiden syihin, ei seurauksiin.
Taloustieteen ymmärrys velkakriisien syistä on kasvanut. Tärkeä kontribuutio tässä on ollut Bengt Holmströmin 2015 esittämä analyysi.[3] Finanssikriisit syntyvät yleensä, kun lyhyen rahan markkinat lakkaavat toimimasta. Niiden hyvä toiminta perustuu siihen, että ne ovat vakuudelliset markkinat.
Vakuudet tekevät turhaksi informaation hankinnan, minkä takia rahamarkkinat pystyvät välittämään päivittäin valtavan määrän likviditeettiä talouden tarpeisiin. Vakuuksien arvon epäily heittää hiekkaa näiden markkinoiden rattaisiin. Se voi pysäyttää niiden toiminnan ja aiheuttaa paniikin velkamarkkinoilla, mikä välittyy nopeasti reaalitalouteen. Juuri näin tapahtui syksyllä 2008.
Holmströmin tarkastelun ilmeinen johtopäätös on, että kriisi voidaan pysäyttää poistamalla epäily velkojen arvosta eli poistamalla niiden informaatiosensitiivisyys. Ja juuri näin keskuspankit menettelivät finanssikriisissä, kun ne tarjosivat rajattomasti likviditeettiä epäilyksen alla olevia velkakirjoja vastaan.
Kriisin lopettaminen on kuitenkin helpompaa kuin sen ennaltaehkäisy. Ongelmana on estää liiallinen riskinotto koko järjestelmän tasolla. Se on juuri ongelma, johon professorit Besley ja Hennessy viittasivat kirjeessään kuningatar Elisabetille. Riski on taloudelle hieman kuin hiilidioksidi ilmastolle. Kun riskiä on liikaa, talouden myrskyt ovat yleisempiä ja vaarallisempia.
Yksi ratkaisu liialliseen riskinottoon olisi asettaa sille riittävän kova hinta. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi riskipitoisten velkakirjojen tuoton verottamista sitä enemmän, mitä suurempia niiden määrät ovat. Suuri määrä heikkolaatuisia velkakirjoja tekee niistä yhdessä ison riskin koko järjestelmän kannalta.
Lopuksi lyhyesti mikrosta ja rakennepolitiikasta. Raimo Sailas puhui usein Suomen talouden näivettyvästä kehityksestä. Myös Bengt Holmström näkee sen isona riskinä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että englanninkielinen termi insidious decline kuvaa tätä ilmiötä paremmin. Kysymys on hitaasti etenevästä, mutta vaarallisesta kehityksestä. Tämä salakavala kehitys ei ole vain riski, vaan se on Suomen osalta jo osittain toteutunut. Matti Pohjolan analyysit osoittavat, että Suomen tuottavuus on 2000-luvulla jäänyt selvästi jälkeen esimerkiksi Ruotsin ja Tanskan kehityksestä. Syytä tähän voi hakea kysymällä, mitä Suomi on tehnyt toisin kuin Ruotsi ja Tanska? Maiden investointiasteet ovat olleet samalla tasolla, mutta Ruotsi ja Tanska panostavat kasvun kannalta tärkeisiin aineettomiin investointeihin. Suomi taas investoi niitä paljon enemmän seiniin eli asuntoihin ja muihin rakennuksiin.
Suomen tutkimus ja kehittämismenot olivat nimellisesti v. 2020 alle v. 2010 tason. Se tarkoittaa, että ne vähenivät reaalisesti tuntuvasti 10 vuodessa. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että tuottavuuden kasvu on hiipunut. Tuottavuuden kasvulla on taas suora yhteys julkisen velan hallittavuuteen. Velkaantumisen kehityksen ratkaisevat kolme muuttujaa: velan korko, BKT:n kasvu ja julkisen talouden perusjäämä.
Ikääntymisen takia perusjäämän vaje kasvaa. Kun nykyisen korkotason säilymisen varaan ei voida laskea, on velkaantumisen hallittavuus kiinni talouskasvusta, joka on siis tuottavuuden kasvun varassa. Tästä seuraa tuottavuuden kasvun noston tarve. Siihen on minusta kolmesta syystä hyvät mahdollisuudet.
Ensinnäkin tuottavuuden palautus lähelle verrokkimaita on tehtävissä, jos kasvuun panostetaan riittävästi. Toiseksi se ei edellytä nykyistä korkeampaa investointiastetta, vaan ennen muuta niiden tehokkaampaa kohdentumista. Kolmanneksi kasvuyritysten näkymät ovat hyvät, kunhan niiden kannusteista ja toiminnan edellytyksistä pidetään huolta, kuten Timo Ahopelto ja Mika Maliranta totesivat eilen Helsingin Sanomissa.
Suomessa on myös paljon kovatasoista taloustieteen osaamista tuottavuuteen vaikuttavista tekijöistä. Sitä on myös Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. PT:ssä on erityisen paljon syvää työmarkkinaosaamista. Sen merkitys korostuu, kun työmarkkinat ovat murroksessa ja kun haetaan uusia toimintamalleja. En aio neuvoa ketään, mutta haluan todeta kaksi minusta tärkeää periaatetta.
Ensimmäinen on suhteellisen edun periaate. Ei-ekonomistit eivät sitä usein ymmärrä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka koripalloilija Lauri Markkanen on varmaan parempi kuin hänen puutarhurinsa korkeiden pensaiden leikkaamisessa, on puutarhurilla siinä työssä kuitenkin suhteellinen etu Markkaseen nähden. Markkasen absoluuttinen ja suhteellinen etu puutarhuriin nähden on koripallon pelaaminen. Kumpikin hyötyvät: Markkanen voi käyttää enemmän aikaa pelaamiseen, harjoitteluun tai rentoutumiseen ja puutarhurilla on töitä. Jos pensaiden leikkaaminen heikentää Markkasen pelaamisen laatua tai siihen käytettävissä olevaa aikaa, on sen vaihtoehtoiskustannus suuri. Suhteellisen edun periaate tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisella on suhteellinen etu jossakin. Eli kaikkien työpanosta tarvitaan. Lisäksi talous ei ole nollasummapeli, jossa yhden voitto on toisen tappio. Toisella tärkeällä periaatteella on pitkät perinteet suomalaisilla työmarkkinoilla. Oletan, että työnantajat ja palkansaajat ovat siitä yhä samaa mieltä. Tuo periaate on se, että reaalipalkkojen nousu syntyy tuottavuuden kasvusta.
Hyvä juhlaseminaariin väki,
Talouden ja talouspolitiikan keskustelulle on tarvetta ja tilaa. Palkansaajien tutkimuslaitos on tilansa debatissa ottanut. Siitä on pitänyt huolen myös laitoksen Talous ja Yhteiskunta-lehti. Se on monipuolinen ja arvokas julkaisu, joka on tuonut laatua ja särmää suomalaiseen talouskeskusteluun. Onnittelen 50-vuotiasta Palkansaajien tutkimuslaitosta ja sen entisiä ja nykyisiä työntekijöitä tärkeästä ja hienosta työstä.
[1] Lipponen, P. (2001), Pääministeri Paavo Lipponen Palkansaajien tutkimuslaitoksen 30-vuotisjuhlaseminaarissa 20.9.2001. https://vnk.fi/sv/-/10184/paaministeri-paavo-lipponen-palkansaajien-tutkimuslaitoksen-30-vuotisjuhlaseminaarissa-20-9-2001
[2] Besley, T. ja Hennessy, P. (2009), Letter to the Queen, 22 July, 2009. https://www.ma.imperial.ac.uk/~bin06/M3A22/queen-lse.pdf kevyt
[3] Holmström, B. (2015), Understanding the role of debt in the financial system. BIS Working Papers No 479. https://economics.mit.edu/files/9777