Kreikkalainen tragedia lähenee loppunäytöstään

Labore-blogi Heikki Taimio

Kreikan velkakriisi on tietysti koko ajan lähestynyt loppuaan – mikä se sitten onkaan – mutta nyt näyttää siltä, että vauhti on kiihtynyt merkittävästi. Maa tarvitsee lisätukea hyvin pian. Sen velkakirjojen markkinatuotot ovat ponkaisseet aivan uusiin sfääreihin, Papandreoun hallitus horjuu ja mellakat yltyvät. Tilanteen paheneminen tuntuu korko-, osake- ja valuuttamarkkinoilla selvästi.

EU:n komission, jäsenmaiden ja EKP:n kesken ei ole syntynyt yhteisymmärrystä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Liittokansleri Merkel ja presidentti Sarkozy tapaavat huomenna perjantaina. EU:n kiperimpiin tilanteisiin on usein löytynyt joku lehmänkaupparatkaisu Ranskan ja Saksan kesken, mutta tällä kertaa sekään ei ole helppoa. Saksalaiset pankit ovat jo varsin hyvin päässeet eroon Kreikka-riskeistään, mutta ranskalaisilla pankeilla on niitä huomattavasti enemmän. Niinpä Sarkozy vastustaa velkasaneerausta, jonka hyväksyminen on Merkelille paljon helpompaa.

Euroopan keskuspankki (EKP) on yksi iso kanto kaskessa. Se vastustaa Kreikan virallista velkasaneerausta, koska se tulkittaisiin “luottotapahtumaksi” eli käytännössä maan julistamiseksi maksukyvyttömäksi. Tämä ei ainoastaan aiheuttaisi luottotappioita EKP:lle, vaan se myös pakottaisi sen hylkäämään kreikkalaiset velkakirjat luottojensa vakuuksina, mikä romahduttaisi Kreikan pankkijärjestelmän ja koko talouden.

EKP:stä on tullut euroalueen roskapankki, kun se on hyväksynyt kriisimaiden velkakirjoja antamiensa lainojen vakuuksiksi. Tällainen rooli ei tietenkään sovi keskuspankille. EKP:lle lienee lähes mahdotonta myöntää virheitään, mutta sen pitäisi päästä kunniallisesti jollakin sopivalla kielellisellä muotoilulla kuorrutettuun ratkaisuun, joka on jo kauan ollut ilmeinen: perustetaan oikea roskapankki, jonne siirretään EKP:n ongelmaluotot. Tällainen euroalueen roskapankki pitää luonnollisesti pääomittaa, ja ongelmaluottojen siirrosta syntyy luottotappioita, jotka on myös katettava pääomituksella. Rahaa löytyy Euroopan keskuspankkijärjestelmän kansallisista haarakonttoreista ja viime kädessä veronmaksajilta. Parempi ennemmin kuin myöhemmin.

Kreikan velkasaneerauksesta syntyy tappioita luonnollisesti myös pankeille ja muille rahoituslaitoksille. Ainakaan rahoitusjärjestelmän toiminnan kannalta (systeemisesti) tärkeitä pankkeja ei saa päästää kaatumaan, mikä edellyttää julkista tukea niille. Valtion sijoittamaan pääomatukeen liittyisi luonnollisesti rajoituksia mm. osingonjaolle, johtajien bonuksille ja yritysjärjestelyille. Ongelmana tässä on kuitenkin, että pankit vastustavat rajoituksia ja erityisesti Ranska haluaisi edelleen jakaa riskit kaikkien euromaiden kesken, vaikka sen pitäisi itse vastata omista pankeistaan.

Kreikan kriisiin liittyy merkittävä tartuntavaara: uusiin vaikeuksiin voisivat joutua Irlanti, Portugali, ehkä Espanjakin. Tämän takia Hollannin keskuspankin pääjohtaja ehdotti eilen kriisirahaston kaksinkertaistamista 1500 miljardiin euroon. Tässä hän seuraa maanmiehensä, Citibankin pääekonomistin Buiterin viime tammikuussa tekemää ehdotusta, jossa samainen rahasto olisi 2000 miljardia euroa. Tällä hetkellä kuitenkin tuollaiset summat vaikuttavat poliittisesti hyvin epätodennäköisiltä.

Todella vaikeita päätöksiä on tehtävä nopeasti. On täysin mahdollista, että koko euroalue hajoaa tähän, mutta vaikea sitä on uskoa ennen kuin sen näkee. Jos kriisi kuitenkin leviää vielä Espanjaan, Belgiaan, Italiaan ja Ranskaan, ei enää ole mitään muuta vaihtoehtoa. Aikamoinen kaaos siitä syntyisi. Silloin Saksan, Suomen ja muutamien muiden hyväkuntoisten maiden strategiana ei voi olla muu kuin “pelastukoon ken voi”.

Antiikin kreikkalaisessa komediassa pilkattiin poliitikkoja ja muita merkittäviä hahmoja. Se olisikin tässä yhteydessä helppoa, joskaan ei kovin hauskaa. Kreikkalaisessa tragediassa puolestaan päähenkilö joutui vaikeuksiin tehtyään ns. traagisen erehdyksen uhmattuaan jumalia ilman omaa syytään tai tietämättömyyttään. Hänen lopullinen kohtalonsa oli murheellinen. Euroalueen tragediassa voidaan nähdä useitakin pääosan esittäjiä (ja jumaliakin), eivätkä ainakaan kaikki ole täysin syyttömiä siihen enemmän tai vähemmän traagiseen loppuun, joka nyt on väistämättä edessä.