Kestävyysvaje on niin kuin se luetaan

Labore-blogit Seija Ilmakunnas

Edellinen hallitus esitteli elokuussa 2013 esityksen paketiksi rakenneuudistuksia, joilla pyritään selättämään julkisen talouden kestävyysvaje. Rakennepaketin koko ankkuroitiin valtiovarainministeriön toissakesäiseen kestävyysvajearvioon. Pontimena lienee ollut se, että tarkkoina esitettyjen politiikan tavoitteiden arvioidaan olevan merkki päätöksentekijöiden hyvästä arviointikyvystä ja jämäkästä otteesta uudistuksiin.

Ministeriön arvio kestävyysvajeesta oli vuosi sitten 4,7 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen eli euromääräisesti noin 9 miljardia euroa. Vajeen purkamiseksi koottiin vastaavan kokoinen uudistuspaketti ennen kaikkea työurien pidentämisestä, sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottavuuden nostamisesta ja kuntien tehtävien karsimisesta.

Valtiovarainministeriön arviot kestävyysvajeen suuruudesta ovat kuitenkin vaihdelleet huomattavasti eri ajankohtina jopa vuoden sisällä (kuvio). Keväinen arvio tältä vuodelta viittasi 6 miljardin euron kestävyysvajeeseen ja uusin, budjettiriihen yhteydessä esitetty arvio 8 miljardin euron vajeeseen. Tavoitteena oleva yhdeksän miljardin euron rakennepaketti joka tapauksessa ylittää kooltaan uusimmat viralliset arviot kestävyysvajeesta. Kirjaimellisesti tulkittuna kestävyysvajeen sijasta päädyttäisiin kestävyysylijäämään paketin seurauksena.

ptblogi050914

Valtiovarainministeriön eri ajankohtina tekemät kestävyysvajearviot

Kuvion mukainen ”poukkoilu” kestävyysvajearvioissa kuvastaa käsitteeseen ja sen mittaamiseen liittyvää suurta epävarmuutta, joka vääjäämättä liittyy julkisen talouden pitkän aikavälin tasapainon kuvaamiseen. Siitä ei päästä eroon, vaikka käytettäisiin sofistikoidumpia mittareita kuin näissä laskemissa käytetty mittari, josta käytetään EU:n komission aloitteesta lyhennettä S2. Tästä syystä on ongelmallista nostaa yksittäisen ajankohdan yksittäinen kestävyysvajearvio niin korostuneeseen asemaan kuin nyt on tehty.

Rakennepaketissa eläkeuudistus ja sote-uudistus saivat yhtä suuren savotan kestävyysvajeen purkamisessa, 1,4 prosenttiyksikköä. Paketin sisältö eli konkreettiset toimenpiteet olivat vuosi sitten käytännössä auki, ja vaille selitystä on jäänyt, miten päädyttiin juuri tähän taakanjakoon eri lohkojen välillä. Onko fifty-fifty periaate sote- ja työuratavoitteiden välillä kestävyysvajelaskelmiin perustuva valinta, perusteellisen hyvinvointivaikutusten vertailun lopputulos vai pelkkä teknokraattis-poliittinen kompromissi?

Oheisessa taulukossa on esitetty valtiovarainministeriön keväällä julkaisema kestävyysvajearvio ja sen osat. Siinä ei ole mukana rakennepaketin vaikutuksia. Tuoreemman elokuun vajearvion (4 prosenttia) lähdeaineistoa ei ole käytettävissä, mutta ministeriön budjettiriihen yhteydessä julkistettujen tietojen mukaan ainoastaan perusjäämää koskeva arvio on muuttunut kevään laskelmiin verrattuna. Alla olevien laskelmien pääpiirteet pitävät siis paikkansa myös uusimpien laskelmien osalta.

Kestävyysvajetta kasvattavat pitkäaikaishoidon, terveydenhoidon ja velanhoidon menot. Lisäksi julkisen talouden omaisuustulojen arvioidaan supistuvan merkittävästi ja kasvattavan kestävyysvajetta. Sen sijaan eläkemenojen kehitys pienentää kestävyysvajetta, sillä eläkemenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat noin parinkymmenen vuoden päästä ja siitä eteenpäin elinaikakertoimen johdosta pienemmät kuin laskelman lähtövuonna. Nyt neuvoteltavan eläkeuudistuksen vaikutukset tulevat taulukossa esitetyn vaikutuksen päälle.

Kestävyysvaje ja sen osat (kevään 2014 arvio)

Osatekijä Vaikutus
Velan hoitomenot
0,9
Perusjäämä
-1,8
Ikäsidonnaiset menot*
2,2
eläkkeet
-0,5
terveydenhoito
0,9
pitkäaikaishoito
1,6
muut
0,2
Omaisuustulot
1,7
Kestävyysvaje
3,0
*Ikäsidonnaisten menojen alaerien luvut perustuvat omiin laskelmiin valtiovarainministeriöstä saadusta alkuperäisestä aineistosta. Muilta osin luvut on julkaistu Suomen vakausohjelman 2014 liitteessä.

Virallisesti käytetyn mittarin mukaan hoidon ja hoivan palvelumenojen kehitys näyttäisi kasvattavan noin 2,5 prosenttiyksikön verran kestävyysvajetta, kun taas aiempien eläkeuudistusten jäljiltä eläkesektori ei kasvata kestävyysvajetta vaan päinvastoin. Taulukossa kuvattu kestävyysvajeen jaottelu antaisi aiheen olettaa, että sote-palvelujen menohillinnän tulisi olla ensisijaista pidemmän aikavälin julkisten menojen kasvupaineita purettaessa. Rakennepaketissa omaksuttu tasaisen taakanjaon periaate kaipaisikin tässä valossa lisää perusteluita.

Vuosi sitten elokuussa rakennepaketissa esitettiin toimenpiteenä työurien pidentäminen 1,5 vuotta työurien loppupäässä ja 0,5 vuotta alkupäässä. Tämän arvioitiin vaikuttavan kestävyysvajeeseen 1,4 prosenttiyksikköä. Ilmeiseltä tulkinnalta tuntuu se, että tiedossa olevan työmarkkinajärjestöjen työuratavoitteen vaikutukset kestävyysvajeeseen oli tässä yhteydessä arvioitu ja esitetty vaikutusarvio tehty juuri työuratavoitteen pohjalta. Tiedotusvälineiden mukaan valtiovarainministeriö on kuitenkin ajankohtaisissa eläkeuudistusneuvotteluissa korostanut kestävyysvajeen purkamiseen liittyviä lisätavoitteita yli alkuperäisten työuratavoitteiden. Tilanne ei ole täysin yllättävä, mutta antaa aiheen kysyä, mistä näitä kestävyysvajetavoitteita oikein tulee.

Politiikan uskottavuutta voi horjuttaa myös se, että uudistuksia pyritään perustelemaan näennäisellä tarkkuudella. ”Tässä maassa tieto on eksaktia, mutta se ei pidä paikkaansa” kirjoitti Paavo Haavikko oivaltavasti aikoinaan. Osaltaan kysymys on myös siitä, että kestävyysvajearvioiden raportoinnin pitäisi olla läpinäkyvää ja pohjana olevan tilastoaineiston helposti käytettävissä myös ministeriön ulkopuolella aina uusien arvioiden tullessa julki. Näin vältetään ainakin se, että arviot eivät jää ”uskon asioiksi” ja niiden oletuksia on mahdollista seurata ja puntaroida myös muualla kuin virkamiesvalmistelussa.