1. Julkaisuhaku
2. Järjestäytyminen vahvistaa palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoimaa

Järjestäytyminen vahvistaa palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoimaa

Ammattiliitoille ollaan kokoamassa uutta, isompaa keskusjärjestöä. Hanke merkitsee toisensuuntaista pyrkimystä kuin viimeaikaiset ehdotukset paikallisen sopimisen lisäämiseksi tai työttömyysturvan uudistamiseksi, joilla on tähdätty palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoiman heikentämiseen.

Taloustieteen monissa malleissa, jotka analysoivat ay-liikkeen neuvotteluvoiman vaikutuksia, on järjestäytymisasteella – ammattiliittoihin kuuluvien palkansaajien osuudella kaikista palkansaajista – kuitenkin suurempi merkitys kuin keskusjärjestöjen lukumäärällä. Sen lisäksi voidaan ottaa huomioon mm. neuvottelujen taso, järjestöjen välinen koordinaatio, työnantajapuolen järjestäytyminen ym. muuttujia.

Kuten Petri Böckerman edellisessä blogikirjoituksessaan kuvasi, on palkansaajien järjestäytymisaste Suomessa ollut alenemaan päin viime vuosina. Näin wanhemman ekonomistin näkökulmasta on hyvin vaikea ymmärtää niiden – ilmeisesti etupäässä nuoremman polven – palkansaajien ajatuksia, jotka jättäytyvät ammattiyhdistysliikkeen ulkopuolelle. Neuvotteluvoiman ja ay-jäsenyyden muiden etujen idea ei jostain syystä ole heille kirkastunut.

En sano tätä sen takia, että työskentelen ay-liikkeen rahoittamassa tutkimuslaitoksessa, vaan olen ottanut vastaan täältä saamani työtarjouksen muun muassa siksi, että olen vakuuttunut ay-liikkeen merkityksestä palkansaajien neuvotteluvoimalle ja hyvinvoinnille.

Päädyin tähän aihepiiriin aivan yllättävästä suunnasta. Panin merkille, kuinka Yhdysvalloissa kansa on saamassa tarpeekseen tuloerojen kasvusta ja palkansaajien tulojen heikosta kehityksestä, ja kuinka presidentti Barack Obama on tarjonnut tähän yhdeksi lääkkeeksi ammattiliittojen aseman vahvistamista. Myös demokraattien seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi hyvin todennäköisesti pyrkivä Hillary Clinton on ottanut esille ammattiliittojen aseman vahvistamisen mm. työlainsäädäntöä uudistamalla. Tämä artikkeli kertoo hyvin millaista kehitys Yhdysvalloissa on ollut, ja sen viimeinen kuvio havainnollistaa järjestäytymisasteen ja suurituloisimman 10 prosentin tulo-osuuden välistä käänteistä yhteyttä pitkällä aikavälillä.

Niinpä onkin kiinnostavaa katsoa, miten nämä asiat ovat Suomessa menneet. Ikävä kyllä meillä ei ole saatavissa yhtä pitkiä tilastollisia aikasarjoja kuin Yhdysvalloissa, mutta katsotaanpa mitä meillä on. Ohessa on kolme esimerkkikuviota.

Ensimmäisessä kuviossa funktionaalista (työn ja pääoman välistä) tulonjakoa kuvaava palkansaajakorvausten tulo-osuus seurasi järjestäytymisasteen nousua 1960-luvulta 1990-luvulle, jonka jälkeen molemmat kääntyivät laskuun, ensin mainittu huomattavasti jyrkemmin. Toisessa kuviossa järjestäytymisasteella ja rikkaimman yhden prosentin tulo-osuudella näyttäisi olleen käänteinen yhteys 1990-luvulle asti muttei oikein enää sen jälkeen. (Muita tuloeromittareita käytettäessä kuvio on hyvin samannäköinen.) Muutoksella on varmasti yhteys vuoden 1993 verouudistukseen, kuten mm. tässä artikkelissa todetaan. Kolmannessa kuviossa on hieman selvempi käänteinen yhteys työtaisteluissa menetettyjen työpäivien määrän (ay-liikkeen yhden painostuskeinon) ja tuloeroja mittaavan Gini-kertoimen välillä. (Jälleen muilla tuloeromittareilla kuvio on hyvin samannäköinen.)

Mielenkiintoista, eikö totta? Mutta ei, en nyt yritäkään selittää näitä havaintoja tarkemmin. Monenlaisia ajatuksia tulee tietysti mieleen. Ehkä jatkan pohdintaa toisella kerralla, tai joku muu ennen sitä.

Korostan vain, että kannattaa varoa tekemästä äkkinäisiä johtopäätöksiä palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoiman ja tulonjaon välisistä yhteyksistä. Ensinnäkään tässä ei ole tarkasteltu kaikkia neuvotteluvoimaan vaikuttavia tekijöitä. Ja mikä vielä tärkeämpää, on varmasti lukuisia muita asiaan vaikuttaneita tekijöitä, globalisaatiosta ja teknologisesta muutoksesta lähtien, siis muutoksia, jotka ovat samanaikaisesti vaikuttaneet sekä järjestäytymisasteeseen että tulonjakoon. Mutta myös se kannattaa (nykyajan nuorisonkin) muistaa, että taloustieteessä palkansaajajärjestöjen neuvotteluvoimalla on selkeästi merkitystä.