Hutkijan ja tutkijan ero

17.3.2015 Labore-blogit Reija Lilja

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi 9.3.2015 Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Tilastokeskuksen tutkijoiden laatiman raportin ”Työelämän muutoksen vaikutukset naisten ja miesten työmarkkina-asemaan ja samapalkkaisuuteen”. Tutkimuksen tuloksia uutisoitiin laajasti tiedotusvälineissä. Talouselämä–lehden uutisointi sai heti yhden lukijakommentin työ- ja palkkatutkijaksi itseään kutsuvalta Pauli Sumaselta. Kommentti alkoi: ”Kukaan tuon tutkimuksen tekijöistä ei ole koskaan tehnyt tasa-arvoista palkkaerotutkimusta, tuskin ovat kuulletkaan siitä, miten se tehdään.”

Tämä on vahva väite. Jotta se pitäisi paikkaansa, se edellyttäisi, että Sumanen on lukenut hankkeessa mukana olleiden tutkijoiden kaikki tutkimusjulkaisut. Tätä on vaikea uskoa, kun tietää, kuinka suuren määrän erilaisia palkkatutkimuksia olen itse julkaissut lähes 40-vuotisen tutkijanurani aikana. Se, mistä Sumanen olettaa, ettemme ole kuulletkaan tasa-arvoisesta palkkaerotutkimuksesta, on minulle mysteeri.

STM:n hankkeen tulosten ”harhat”

Sumasen mukaan ”Tilastokeskuksen palkka-aineisto on niin kehnoa, ettei siinä ole tehtyjä työtunteja mukana”. Hän ei kuitenkaan kritiikissään esittänyt minkäänlaista arvioita siitä, missä määrin tällainen ”harha” olisi vaikuttanut tämän hankkeen johtopäätöksiin. Empiirisissä tutkimuksissa on aika tavallista tehdä herkkyysanalyysejä tilastoaineistoon liittyvien – tutkijan mielestä keskeisten – rajausten vaikutuksista tuloksiin. Tällaisten analyysien teko ei ole kuitenkaan niin suoraviivaista kuin mitä Sumasen kommenteista voisi kuvitella. Ne vaativat tutkimusasetelman ja menetelmien ymmärtämistä.

Otan seuraavaksi esimerkiksi STM:n hankkeesta tutkimusosuuden, jossa tarkastelimme ammattirakenteen muutosten vaikutuksia sukupuolten välisiin palkkaeroihin. Tässä yhtenä palkkakäsitteenä on käytetty säännöllisen työajan tuntiansioita. Miten Sumasen huoli siitä, että osalla palkansaajista on tässä käsitteessä mukana palkattomiin ylitöihin liittyvä ”harha”, vaikuttaa tekemiimme johtopäätöksiin? En ota tässä vaiheessa kantaa siihen, miten aiheellinen tämä huoli on.

Olemme tutkimuksessamme käyttäneet Tilastokeskuksen harmonisoitua palkkarakenneaineistoa vuosilta 1995–2008. Hankkeen tavoitteena on ollut selvittää, miten ammattirakenteen muutos on vaikuttanut sukupuolten välisiin eroihin säännöllisen työajan tuntiansiossa. Tämän tehdäksemme olemme laskeneet naisten ja miesten säännöllisen työajan tuntiansioiden kehityksen vuoteen 1995 kiinnitetyn ammattijakauman (1-numerotaso) mukaan ja verranneet näitä lukuja kunkin vuoden toteutuneisiin lukuihin. Esimerkiksi vuonna 2008 toteutunut sukupuolten välisten tuntiansioiden ero oli 0,3 prosenttiyksikköä korkeampi kuin se olisi ollut, jos naiset ja miehet olisivat jakautuneet ammatteihin niin kuin he tekivät vuonna 1995. Siten ammattirakenteen muutos on tarkasteluajanjaksollamme jonkin verran lisännyt sukupuolten välisiä palkkaeroja.

Miten se, ettemme työssämme ole huomioineet palkattomia ylitöitä, vaikuttaa edellä esitettyyn johtopäätökseen? Tutkimuksessamme vertaamme kaikkien yksityisen sektorin palkansaajanaisten ja -miesten säännöllisen työajan tuntiansioiden eroja kahden vertailuvuoden avulla. Jos tarkastellaan edellä olleita kahta vuotta, vertaamme vuoden 1995 ammattirakenteen mukaisia tuloksia vuonna 2008 toteutuneisiin lukuihin samana vuonna. Tarkastelumme lähtökohtana on siis tämän eron tutkiminen. Molempina vertailuvuosina olemme Sumasen kritiikin mukaan tehneet virheen jättämällä huomiotta palkattomat ylityöt. Jos palkattomien ylitöiden osuus ansioiden muodostumisessa ei tarkastelujaksollamme ole muuttunut, niiden huomiotta jättäminen ei vaikuta tekemiimme johtopäätöksiin. Sama ”harha” vaikuttaa molempiin laskelmiin ja siten näiden kahden laskelman eroa tutkittaessa ”harhat” kumoavat toisensa.

Sumasen esittämä ”harha” voisi vaikuttaa tuloksiimme ainoastaan siinä tapauksessa, että laskelmien kohteena olevina vuosina naisten ja miesten palkattomien ylitöiden osuudet ovat tarkasteluajanjaksolla muuttuneet. Työolotutkimuksen mukaan vuonna 1997 (vuotta 1995 lähinnä oleva tieto) 33 prosenttia naisista ja 35 prosenttia miehistä tekivät ylitöitä, joista eivät saaneet korvausta. Miehet tekivät siis vuonna 1997 naisia useammin palkattomia ylitöitä. Vuonna 2008 naisten ja miesten tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi: suurempi osa naisista (30 prosenttia) kuin miehistä (28 prosenttia) teki palkattomia ylitöitä. Nämä luvut eivät toki kuvaa tehtyjen palkattomien ylityötuntien määrää, mutta ne antavat kuvaa ilmiön kehityssuunnasta. Palkattomat ylityöt eivät ole pelkästään miesten ongelma, vaan yhä suurempi osa naisista – myös naisten miehiä nopeammin kohonneen koulutuksen vuoksi – on joutunut tekemään palkattomia ylitöitä.

Palataan vielä mahdolliseen ”harhaan” tutkimustuloksissamme. On perusteltua tarkemman tiedon puuttuessa olettaa, että palkattomat ylityötunnit ovat tutkimusajanjaksollamme kehittyneet samansuuntaisesti kuin naisten ja miesten edellä kuvatut osuudet. Jos näin on käynyt, Sumasen ”harhan” korjaaminen todennäköisesi korottaisi arvioitamme siitä, miten paljon ammattirakenteen muutos vaikutti sukupuolten väliseen eroon keskituntiansioissa.

On ehkä syytä selventää, miksi emme tällaista herkkyysanalyysiä tehneet varsinaisessa tutkimuksessamme. Syy on yksinkertainen: palkattomien ylityötuntien problematiikka ei ole mielestämme sellainen oleellinen ongelma hankkeemme tutkimuskysymyksiin vastaamisessa, jota pitäisi erikseen arvioida. Palkkarakenneaineistossa ylitöiden sisältymistä säännöllisen työajan ansioihin on myös toimihenkilöiden osalta problematisoitu. Niistä menee muun muassa EK:n jäsenyrityksien toimihenkilöiden palkkatilastotietojen keruussa yrityksille säännölliseltä työajalta maksetun kiinteään kuukausipalkan osalta seuraavan kaltainen ohjeistus: ”kuukausipalkkaan mahdollisesti sisältyvää kiinteää ylityökorvausta ei ilmoiteta tässä kohdassa”.

Sukupuolten välisen palkkaeron mittaamisesta

Sukupuolten välisen palkkauksellisen tasa-arvon tarkastelu on paljon moniulotteisempaa kuin yhden ainoan keskiarvoluvun määrittämistä. Menemättä tässä ajatuksenjuoksussa nyt sen pidemmälle totean, etten jaa Sumasen käsitystä siitä, että säännöllisen työajan tuntiansio olisi heikko pohja sukupuolten välisten palkkaerojen vertailuun. Sumasen yhden totuuden malli ja kontribuutio, miten työpanoksen vakiointi tulisi keskituntiansioiden laskemisessa toteuttaa, ei vakuuta ammattitutkijaa. Palaan tähän vähän myöhemmin.

Palkkarakenneaineistossa palkansaajille aidosti maksetut säännöllisen työajan tuntiansiot perustuvat palkansaajien ja työnantajien välisiin sopimuksiin. Ne toimivat mittatikkuna sille, miten työmarkkinat eri hetkinä arvottavat palkansaajanaisten ja -miesten erilaisia tehtäviä. Tämä on mielestäni hyvin perusteltu lähtökohta, kun sukupuolten välistä palkkauksellista tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla eri ajankohtina arvioidaan.

Mikä on ollut Sumasen ratkaisu esille tuomiinsa tilastoaineistojen ja sukupuolten välisten palkkaerojen mittausten puutteisiin? Hän on käyttänyt erilaisista aggregaattitason tilastoaineistoista keräämiään tietoja ja tehnyt näiden pohjalta laskelmia naisten ja miesten keskituntipalkoista. Tilastoanalyysejä työkseen tekeville on selvää, että tällaiset aggregaattitason laskelmat eivät kuvaa nais- ja miespalkansaajille aidosti maksettujen keskituntiansioiden eroja muuten kuin ehkä vahingossa.

Edellä esitetyn väitteen valaisemiseksi olen laatinut taulukkoon 1 helposti ymmärrettävän esimerkkilaskelman. Väärinkäsityksen välttämiseksi korostan, että laskelma on esimerkki eri laskentatapojen eroista eikä sen tavoitteena ole kuvata toteutuneita lukuja. Siinä – yksinkertaistuksen vuoksi – palkansaajapopulaatio sisältää 3 naista ja 3 miestä, joille kullekin voidaan laskea heille maksettu keskituntiansio.

Näistä yksilötason tiedosta laskettuna saamme naisten ja miesten keskituntiansioiden suhteeksi 0,81. Jos Sumasen tapaan laskemme koko populaatiota koskevan palkkasumman ja tehtyjen työtuntien perusteella keskituntiansiot, saamme vastaavaksi suhteeksi 0,86. Ero näiden laskelmien välillä on 0,5 prosenttiyksikköä. Tällaista eroa kutsutaan tilastotieteessä Lordin paradoksiksi.

Taulukko 1. Esimerkkilaskelma sukupuolten välisten keskituntiansioiden erojen määräytymisestä

Naiset
Nainen 1	10000,00	1100,00	9,09
Nainen 2	20000,00	1300,00	15,38
Nainen 3	30000,00	1600,00	18,75
Naisten keskiarvo	20000,00	1333,33	14,41
Naisten summa	60000,00	4000,00	15,00
Miehet
Mies 1	21000,00	1700,00	12,35
Mies 2	28000,00	1600,00	17,50
Mies 3	35000,00	1500,00	23,33
Miesten keskiarvo	28000,00	1600,00	17,73
Miesten summa	84000,00	4800,00	17,50
Sukupuolten väliset erot keskituntiansioissa
Yksilötason keskituntiansioiden perusteella laskettuna			0,81
Aggregaattitason palkkasummien ja vuosityötuntien osamäärän perusteella laskettuna			0,86

Sumasen laskelmissa aggregaattiaineistojen avulla luodaan yllä olevan esimerkin mukaan laskennallinen, ”keskimääräinen” nainen ja mies, joiden tuntipalkkoja verrataan toisiinsa. Tämä laskennallinen luku ei huomioi sitä, että yksilötasolla kerätyistä aidoista tuntipalkoista laskettuun keskiarvoon vaikuttaa myös näiden tuntipalkkojen jakauman muoto (Lordin paradoksi). Itse asiassa aggregaattiaineistosta johdettu keskimääräinen tuntipalkka voi perustua hyvin monenlaisiin yksilötason tuntipalkkojen jakaumiin eikä se voi siten tarjota yksiselitteistä vertailupohjaa yksilötason keskimääräisille tuntipalkoille eikä niistä lasketuille sukupuolten välisille palkkaeroille.

”Todistaessaan” naisten euron ”oikean” määrän Sumanen korjaa laskemaansa aggregaattitason tuntipalkkaa erilaisilla omintakeisilla korjauskertoimilla, joiden perusteeksi näyttää riittävän Sumasen sana. En mene uppoamaan tähän suohon tämän enempää.

Sumasen epämääräisten laskelmien tuottama naisten ja miesten tuntipalkkojen ero ei todista mitään siitä, että palkkarakenneaineiston säännöllisen työajan tuntipalkat tuottaisivat virheellisen kuvan sukupuolten välisistä palkkaeroista. Jos uskoo työtuntien mittaamiseen liittyviin vakaviin ongelmiin, pitäisi tämä todentaa aivan toisenlaisilla analyyseillä kuin mitä Sumanen on tehnyt. Yksi perussääntö tutkimuksen teossa on, että vertailtaessa käytetään vertailukelpoisia lukuja. Jos tutkija ei tee näin, muiden tutkijoiden kiinnostus keskustella tulosten erilaisuudesta lakkaa heti alkumetreillä.

Sukupuolten välisen palkkaeron tutkimisesta

Tuoreimmassa kansainvälisessä – ja kotimaisessa – tutkimuksessa sukupuolten välisten palkkaerojen arviointia ei ole rajoitettu pelkästään palkkajakaumalla yhden pisteen, palkkojen keskiarvon kohdalle, vaan arviointia on ulotettu palkkajakauman muihinkin pisteisiin. Tällaiset tarkastelut paljastavat – mitä keskimääräiseen palkkaeroon keskittyvät tarkastelut eivät tee – että sukupuolten väliset palkkaerot vaihtelevat selvästi palkkajakauman eri pisteissä. Ne ovat tyypillisesti pienimmät matalapalkkaisten ja isoimmat korkeapalkkaisten palkansaajien joukossa.

Naisten ja miesten välinen palkkaerojen tilastollinen analyysi ei – vastoin Sumasen missiota – pyöri vain yhden keskiarvoluvun ympärillä. Keskimääräisten palkkaerojen tarkastelu on vain yksi ulottuvuus sukupuolten välisten palkkaerojen analysoinnissa. Ajatus yhdestä ainoasta oikeasta täydellisestä mittarista, joka tyhjentävästi kertoisi koko totuuden sukupuolten välisistä palkkaeroista, ei saa tutkimusmaailmasta minkäänlaista tukea. Tällaisesta lähtökohdasta tapahtuva kiistely on alan tutkimuskirjallisuutta hyvin tuntevalle ammattitutkijalle täysin turhanpäiväistä ajanhukkaa.

Miten ammattitutkija toimisi Sumasen tilanteessa, jos hän kokisi, että olemassa oleva sukupuolten välisten palkkaerojen tutkimus tuottaa virheellistä tietoa? Hän selvittäisi, mitä tästä hänelle itselleen tärkeästä aiheesta on kirjoitettu kansainvälisessä ja kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa. Oma kysymyksenasettelu asetettaisiin olemassa olevan tiedon viitekehykseen. Jos oman tutkimustehtävän toteuttamisen kannalta oleellisia yksilötason tilastoja ei olisi valmiina tarjolla, tutkija laatisi suunnitelman omat, tiukat kriteerit täyttävän tutkimusaineiston keruuseen (tavanomaista tutkijan arkea) ja tekisi analyysinsä keräämänsä tiedon pohjalta.

Tutkimukset eivät etene sillä, jos jää paikalleen valittamaan siitä, ettei oman tutkimusasetelmansa kannalta tarpeellisia tietoja ole valmiina tarjolla. Aineistojen keruu on kallista, ja niiden kerääminen edellyttää usein ulkopuolista rahoitusta. Mitä parempi tutkimussuunnitelma ja mitä tärkeämpi tutkimuskysymys, sitä todennäköisemmin tutkimuksen toteuttamiselle löytyy myös rahoitus. Jos tutkimuksen tuottamat uudet tulokset kyseenalaistavat nykyiset käsitystavat, saavat ne ansaitsemaansa huomiota niin tiedeyhteisössä kuin päätöksentekijöiden keskuudessa.