Eläkeraportti jäi likilaskuiseksi
Suomen eläkejärjestelmän kehittämistä valmisteleva laajahko asiantuntijatyöryhmä on saanut valmiiksi lähes 300-sivuisen raporttinsa ”Suomen eläkejärjestelmän sopeutuminen eliniän pitenemiseen”. Keskityn ohessa arvioimaan lähinnä vain sitä, miten tässä raportissa arvioidaan työurien keskimääräistä pitenemistä. Tässä kirjoituksessa ei siten tarkastella sitä, kuinka suuria eroja eri sosiaaliryhmien eliniän odotteissa ja niiden tekemän työn fyysisessä kuormituksessa yhä on.
Tarkastellessaan työurien pitenemistä eläkeryhmän raportti on sisäisesti ristiriitainen jopa siinä määrin, että koko raportin uskottavuus kyseenalaistuu. Raportti on selvästi kirjoitettu ”antaa kaikkien kukkien kukkia” -hengessä. Toisaalta tuodaan esiin, että ikääntyneiden työllisyysasteet ovat nousseet viime vuosina voimakkaasti ja että tämä ilmiö olisi yhteydessä väestökohorttien koulutustason nousuun ja työelämän muutoksiin. Myös se myönnetään, että 25-vuotiaan eläkkeellesiirtymisiän odote on noussut vuoteen 2012 mennessä jo vajaat kaksi vuotta eli vuoden 2005 eläkeuudistuksen yhteydessä tehtyä arviota nopeammin. Itse asiassa tämä odote, jonka pitäisi nousta vuoteen 2025 mennessä 62,4 vuoteen, olisi noussut vuonna 2012 jo 60,9 vuoteen 2004 vuoden lähtötasolta, joka oli 59,1 vuotta.
Raportin alkuluvussa työryhmän ”politbyroo” kuitenkin arvioi, että 25-vuotiaiden eläkkeellesiirtymisen odote nousee vuoteen 2025 mennessä vain 61,5 vuoteen, kun se oli vuonna 2012 jo 60,9 vuotta. Tämä odote nousisi jatkossa keskimäärin vain 0,05 vuotta vuosittain, kun se nousi pelkästään vuodesta 2011 vuoteen 2012 puoli vuotta eli lähes sen määrän, jonka sen katsotaan nousevan seuraavien 13 vuoden aikana yhteensä.
Työkyvyttömyyseläkkeiden vähenemisen vaikutus arvioidaan jatkossa marginaaliseksi, vaikka työryhmä tunnustaa, että niiden alkavuuden väheneminen pidensi eläkkeelle siirtymisen odotetta vuosina 2009–2012 runsaat puoli vuotta. Raportin työryhmän ennuste edellyttää, etteivät esimerkiksi eläkeikään tulevien ikäluokkien koulutustasojen nousu, fyysisesti rasittavan työn merkityksen pieneneminen ja se, että työnantajat ja muu työyhteisö alkavat ilmeisesti pikku hiljaa tottua yli 60-vuotiaisiinkin työntekijöihin, vaikuttaisi työuriin. Mihin nämä arviot perustuvat?
Edellä esitetyn johtopäätöksen tueksi eläkeryhmä korostaa, että lähes kaikki työurien pidentyminen vuosina 2004–2011 on johtunut työttömyyseläkeläisten siirtymisestä työttömiksi työnhakijoiksi (eläkeputken lisäpäiville) kuten Uusitalo ja Nivalainen (2013) ovat arvioineet.
Vuoden 2005 eläkeuudistuksessa yksilöllinen varhaiseläke lakkautettiin. Samalla 65 vuoden vanhuuseläkeiästä ja alle 65-vuotiaana alkaneisiin vanhuuseläkkeisiin sovellutuista varhennusvähennyksistä luovuttiin. Tilalle tuli ikävuosien 63 ja 68 väliin rajoittuva joustava eläkeikä 4,5 prosentin kannustinkarttumineen niille, jotka jatkavat työssä yli 63-vuotiaina. Eläketyöryhmän raportin mukaan vuoden 2005 eläkeuudistuksen ja sen jälkeen toteutettujen toimien kuten työttömyysputken alarajan korottamisen yhteisvaikutus työurien keskimääräiseen pidentymiseen jää enimmillään vuoteen. Vanhuuseläkkeen ehtojen muutoksella ei ole arvioitu olleen juuri mitään vaikutusta siihen ikään, jolla siirrytään vanhuuseläkkeelle. Työryhmän näkemys eläkkeelle siirtymisen vähäisestä myöhentymisestä tarkoittaa myös sitä, ettei vanhuuseläkealkavuuden katsota juuri muuttuvan nykyisestä.
Perusteluissa nojaudutaan pitkälti Uusitalon ja Nivalaisen ekonometriseen tutkimukseen. Tutkijat ovat arvioineet eläkeuudistusten vaikutuksia koeasetelmassa, jossa uudistuksen kohteena oleville on etsitty niin sanottu kaltaistettu verrokkiryhmä, jota uudistukset eivät koske. Näiden kahden ryhmän eläkkeelle siirtymisen myöhentymisessä havaitut erot kuvaavat eläkeuudistusten vaikutusta. Tällainen tutkimusasetelma on tuttu lääketieteen tutkimuksista, joissa kohderyhmälle annetaan vaikuttavaa lääkettä ja verrokkiryhmälle lumelääkettä. Vuoden 2005 eläkeuudistuksen ja varsinkin siihen sisältyvien vanhuuseläkkeen ehtojen muutoksen vaikutuksiin tämä menetelmä sopii kuitenkin huonosti. Ensinnäkin mitään luontevaa verrokkiryhmää ei ole, koskeehan eläkeuudistus kaikkia. Toiseksi kaikille ei ole annettu ”samaa lääkettä”. Toiset ovat saaneet itse päättää työssäolostaan, mutta useat ovat joutuneet nauttimaan työnantajan antamaa lääkettä eli heidät on siirretty työttömyysputkeen tai heille on sanottu, että eläkkeelle on lähdettävä viimeistään 63-vuotiaana. Tämän lisäksi ”annettu lääke” tehoaa eri kohortteihin eri tavalla. Niinpä uudet eläkeikään tulevat kohortit ovat vielä pitkään aikaisempia kohortteja koulutetumpia. Myös työolot muuttuvat, mikä vaikuttaa heidän eläkkeelle siirtymiseensä.
Uusitalon ja Nivalaisen tutkimuksen vain vuoteen 2011 ulottuva tarkastelujakso tuntuu liian lyhyeltä, koska itse havainnot syntyvät rekisteröidyistä eläkkeelle siirtymisistä eivätkä esimerkiksi työssä jatkamisesta. Vuonna 2005 suurin osa 63 vuoden vanhuuseläkeiän alarajaa lähestyvistä oli jo eläkkeellä tai työttömyysputkessa. Niinpä merkittävä osa sellaisista, jotka päättivät jatkaa työskentelyä vielä yli 63-vuotiaanakin, eivät kuitenkaan ehtineet rekisteröityä eläkeläisiksi tutkimuksen tarkastelujaksolla.
Mitä työllisyystilastot kertovat eläkkeelle siirtymisestä? Oletetaan, että 64-vuotias henkilö on työelämässä ja siirtyy eläkkeelle 66 vuoden iässä. Työllisyystilastot, jotka ovat rekisteröineet hänet työlliseksi, ovat saaneet selville, ettei kyseinen henkilö ole korkeasta iästään huolimatta mennyt eläkkeelle. Tämä tieto tulee ennen eläkkeelle menopäätöstä, johon laskelmat eläkkeelle siirtymisen odotteista perustuvat. Voidaan sanoa, että ikääntyneiden työllisyyttä kuvaavat tiedot ennakoivat työurien pituudessa tapahtuvia muutoksia.
Eläkeryhmän raportissa korostetaan, ettei keskimääräinen ikä, jolla vanhuuseläkkeelle siirrytään, ole muuttunut vuoden 2004 jälkeen ja ettei vuoden 2005 eläkeuudistus ole siihen juuri vaikuttanut. Ikääntyneiden työllisyysasteissa tapahtuneet muutokset viittaavat kuitenkin siihen, että vanhuuseläkkeelle siirtymisessä olisi tapahtumassa myöhentymistä. Vuoden 2004 kolmannelta neljännekseltä vuoden 2013 kolmannelle neljännekselle 55–64-vuotiaiden työllisyysaste nousi 51,2 prosentista 59,2 prosenttiin. 65–68-vuotiaiden osalta vastaava muutos oli 4,9 prosentista 9,5 prosenttiin. Samaan aikaan 25–54-vuotiaiden työllisyysaste oli jopa hieman alentunut. Kannisto (2013) on tarkastellut ikääntyneiden työssäoloa vuosina 2007–2011. Ei-eläkkeellä olevien 63–68-vuotiaiden työllisten osuus kaikista työeläkelakien piirissä olevista oli noussut pelkästään tämän neljän vuoden jakson aikana 5,7 prosentista 7,6 prosenttiin. Vastaava muutos 65–68-vuotiaiden osuuksissa oli 1,6 prosentista 2,7 prosenttiin. Mielestäni tämäkin indikoi selvää muutosta.
Voi olla, että työryhmän arvioihin, joiden mukaan vanhuuseläkeikä ei juuri myöhenny, on vaikuttanut myös teoreettinen analyysi yli 62-vuotiaana työskentelyn kannustavuudesta. Eläketyöryhmän käyttämissä asiantuntija-arvioissa ei työssä jatkamista 63 vuoden jälkeen ylipäätänsä pidetä järkevänä nykyisessä järjestelmässä. Aikoinaan Börsch-Supan (2005) ja sittemmin Uusitalo ja Nivalainen (2013) ovat tarkastelleet yli 63-vuotiaiden työssä jatkamista arvioimalla, riittääkö eläkkeiden 4,5 prosentin kannustinkarttuma korvaamaan työssäoloajan implikoiman eläkkeen menetyksen. Eikö työn rasituksilla tai vapaa-ajan iloilla ja ennen kaikkea sillä ansiotyöstä saatavalla palkalla, jonka vaihtuu eläkkeeseen, ole mitään merkitystä? Käsittääkseni kyse on työntarjontapäätöksestä, joka monessa mielessä rinnastuu esimerkiksi työmarkkinatuella olevan nuoren päätökseen olla kotona tai mennä töihin. Tähän liittyviä mahdollisia kannustinloukkuja pohdittaessa otetaan aina huomioon myös ansiotyöstä saatava palkka. Toisaalta jotkut hyvässä asemassa olevat saattavat jatkaa ansiotyötä eläkkeelle siirtymisen jälkeen jopa saman työnantajan palveluksessa. Börsch-Supanin (2005) tapa arvioida eläkkeelle siirtymisen kannustimia sopii juuri näihin tapauksiin.