”Ainahan se on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu”

Labore-blogi Heikki Taimio

Kaikkien tunteman laulun sanat eivät päde valtion velkaan. Vaatimus, että valtion on maksettava velkansa takaisin, perustuu valtiontalouden ja yksityistalouden virheelliseen rinnastukseen. Vaikka yksityishenkilön ja kotitalouden on tähdättävä velkansa kuolettamiseen, voi valtio ylläpitää velkaansa periaatteessa loputtomiin, kunhan sen taakka ei paisu sietämättömäksi. Aihetta käsitellään tänään 30.3. Helsingin Sanomien julkaisemassa Vieraskynässä, jonka ovat laatineet Jaakko Kiander ja allekirjoittanut.

Sillä välin kun meidän kirjoituksemme odotteli HS:ssa julkaisuvuoroaan, ilmestyi ETLAn Suhdanne 2009:1, joka sisältää toimitusjohtaja Sixten Korkmanin artikkelin ”Velka ja elvytys” (ei ainakaan vielä luettavissa ETLAn sivuilla) samasta aihepiiristä. Vieraskynän formaatista johtuen jouduimme tiivistämään, yksinkertaistamaan ja jopa kärjistämään sanomaamme, mihin Korkmanin pitemmässä artikkelissa ei ollut niinkään tarvetta.

Nykyään kansantaloustieteen opiskelijat joutuvat jo viimeistään toisena lukuvuonna opettelemaan, elleivät peräti matemaattisesti johtamaan valtion velkaantumiskaavan Δb = d + (r-g)b, missä b = velkasuhde eli velan suhde bruttokansantuotteeseen, Δb = velkasuhteen muutos, d = perusalijäämä (= valtion rahoitusalijäämä – nettokorkomenot) suhteessa bruttokansantuotteeseen, r = reaalikorko ja g = bkt:n volyymin muutos. Säästän nyt blogin lukijat tämän kaavan johtamiselta ja totean, että se kertoo mm., milloin velkasuhde vakiintuu eli Δb = 0, jolloin (r-g)b = -d. Siis jos korkotaso ylittää bkt:n kasvuvauhdin, niin valtion on aikaansaatava perusYLIjäämä (= negatiivinen alijäämä). Siihen tarvitaan veronkorotuksia ja/tai leikkauslistoja. Korkmanin artikkeli nojautuu pitkälti tähän asetelmaan, mutta Vieraskynässä ei menty aivan näin pitkälle.

Toisin kuin Vieraskynä, Korkman väittää, että valtion lisävelkaantuminen lähivuosina aiheuttaa erittäin suuria vaikeuksia vastaiselle finanssipolitiikalle. Vaikka velkasuhde onnistuttaisiinkin vakauttamaan, ei sen tasoa voida Korkmanin mukaan pitää tyydyttävänä. Hänen mielestään ei voida aina huonoina aikoina ottaa lisää velkaa maksamatta sitä koskaan pois. ”Tällöin velkaantuneisuus kasvaisi ajan myötä liikkumatilaa vakavasti rajoittavalle tasolle.”

Samantyyppinen ajatuskulku saattaa juolahtaa monen muunkin mieleen, mutta siihen sisältyy useita kompastuskiviä. Ensinnäkin yo. velkaantumiskaava kertoo sen, että vaikka velkaa sinänsä ei maksettaisikaan pois, velkasuhde voi alentua (Δb < 0), jos d < (g-r)b. Valtiontalouden alijäämän, talouskasvun ja korkotason on oltava sopivassa suhteessa toisiinsa. Erityisesti jos talouskasvu on nopeampaa kuin reaalikorko, voi velkasuhde alentua, vaikka valtiontaloudella on perusalijäämä.

Toiseksi me emme Vieraskynässä puhu siitä, että aina huonoina aikoina otettu velka pitää jättää kuolettamatta. Väitämme vain, että harvemmin esiintyvissä suurissa kriiseissä kuten nyt kertyvää massiivista velkaa ei kannata lähteä maksamaan pois. Normaali, nykyistä huomattavasti lievempi suhdannevaihtelu on asia erikseen.

Kolmanneksi historiassa ja eri maissa korkeaksi kivunnut velkasuhde on yleensä alentunut keskimäärin nopean talouskasvun ja alhaisen reaalikoron ansiosta. Vakaviin talouskriiseihin on törmätty harvakseltaan. Jos uskotaan, että talouskehityksen luonne on näiltä osin peruuttamattomasti muuttunut niin, että suurkriisit seuraavat toisiaan vähän väliä, on paikallaan esittää syvä huolestuminen valtion velkaantumisesta Korkmanin tapaan. Niin kauan kuin meillä ei kuitenkaan ole perusteita tehdä tällaista oletusta, ei ole syytä paniikkijarrutukseen. Korkman itsekin myöntää, että voimakas verojen kiristäminen ja/tai menojen leikkaaminen tuottaisi suuria ongelmia.

Neljänneksi on valaisevaa katsoa, mitä tapahtui 1990-luvun Suuren Laman jälkeen. Valtion velkasuhde saavutti huippunsa, 53,4 %, vuonna 1996. Velkaa oli tuolloin 53 miljardia euroa. Vuoteen 2008 mennessä velkaa ei lyhennetty lainkaan – sitä oli edelleen 53,5 miljardia euroa. Velkasuhde oli kuitenkin pudonnut lähes puoleen, 28,8 prosenttiin. Tässä välillä velan euromäärä jopa tilapäisesti kohosi selvästi samalla kun velkasuhteen aleneminen jatkui lähes keskeytyksettä.

Viidenneksi velkasuhteen alentamiseen ei tarvittu veronkorotuksia, vaan veronkevennysten ja bkt:n kasvun ansiosta veroaste putosi useita prosenttiyksiköitä. Liioin eivät valtion menot supistuneet. Vaikka ne jäädytettiinkin 1990-luvun lopulla, kääntyivät ne jälleen voimakkaaseen kasvuun seuraavalla vuosikymmenellä. Kaiken kaikkiaan valtiontalouden ylijäämät suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat olleet melko pieniä vahvankin talouskasvun oloissa. Toisaalta valtion omaisuutta on myyty ja sillä lyhennetty bruttovelkaa ajoittain.

Pitää myös muistaa, että – kuten Vieraskynässä huomautimme – meillä on huomattavat työeläkerahastot, joiden ansiosta koko julkisella sektorilla ei ole nettovelkaa lainkaan. Valtiolla on lisäksi yhä muuta omaisuutta sijoitettuna lainoihin, osakkeisiin, metsiin, kiinteistöihin ja muihin kohteisiin.

Lähivuosina saattaa hyvinkin käydä niin, ettei Suomen talouskasvu enää yllä samanlaisiin lukuihin kuin 1990-luvun alun laman jälkeen (keskimäärin 3,8 % vuosina 1993–2007). Toipuminen ja velkasuhteen pienentäminen veisi näin ollen enemmän aikaa. Sen nopeus ja mahdollisuudet samanaikaisiin menolisäyksiin hyvinvointivaltion kehittämiseksi riippuvat sekä kansainvälisestä taloudesta että siitä, millaista talouspolitiikkaa meillä harjoitetaan. Finanssipolitiikan tarpeettomalla kiristämisellä näitä mahdollisuuksia saatetaan heikentää merkittävästi.