Menoleikkaus vai verokorotus?
Francesco Giavazzi ja Marco Pagano julkaisivat vuonna 1990 artikkelin, josta aukeni uusi väylä finanssipolitiikan ja suhdanteiden tutkimukseen. Yksinkertaistaen kysymys kuuluu: mitä tapahtuu, kun finanssipolitiikkaa kiristetään? Perinteisestä näkökulmasta katsoen julkisten menojen leikkaus pienentää kokonaiskysyntää. Verojen korotus saattaa esimerkiksi alentaa yritysten kannattavuutta ja vääristää työn tarjontapäätöstä ja suhteellisia hintoja. Giavazzi ja Pagano esittivät, että perinteinen näkökulma ei aina päde. Sen sijaan finanssipolitiikan kiristys tietyissä tilanteissa parantaa yksityisen sektorin luottamusta tulevaisuuteen, jolloin yksityinen kulutus kasvaa. Parhaassa tapauksessa julkisen alijäämän pienentäminen olisi peräti elvyttävää talouspolitiikkaa – tällöin kyseessä olisi “ekspansiivinen finanssipoliittinen kontraktio”. Giavazzin ja Paganon tutkimustulokset eivät antaneet kovinkaan painavaa evidenssiä suuntaan tai toiseen, mutta paperi viritti vilkkaan keskustelun finanssipolitiikan tehokkuudesta.
Giavazzin ja Paganon tutkimuksessa sekä muissakin asiaa pohtineissa empiirisissä tutkimuksissa on lukuisia ongelmakohtia. Suurin ongelma lienee se, kuinka finanssipoliittinen kontraktio määritellään. Julkinen valta kun tekee koko ajan erilaisia asioita, jotka vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Lisäksi tänään tehdyn kontraktion vaikutukset ulottuvat eiliseen (odotusten kautta), tähän päivään ja tulevaisuuteen. Vaikutuksia, varsinkin odotuksiin perustuvia, on vaikea jakaa eri osatekijöihin.
Finanssi- ja velkakriisistä johtuen Giavazzin ja Paganon problematiikka on noussut jälleen ajankohtaiseksi. Muun muassa IMF (2010) on julkaissut suhteellisen seikkaperäisen tutkimuksen aiheesta. Luettelen seuraavassa lyhyesti artikkelin johtopäätökset:
- Tilastollinen analyysi ei tue lyhyen aikavälin talouskasvun ja kireän finanssipolitiikan yhteyttä, ainakaan aukottomasti.
- Keskuspankin rahapolitiikka ja valuuttakurssin sopeutumisura ovat keskeisessä asemassa finanssipolitiikan tehokkuuden suhteen.
- Menojen leikkaukset ovat tyypillisesti tehokkaampia talouskasvun suhteen kuin verojen korotukset.
- Velkaantuneissa maissa finanssipoliittiset leikkaukset eivät aiheuta yhtä suuria kustannuksia kuin matalan velan maissa. Sama vastakkaisena pätee ekspansiiviseen talouspolitiikkaan.
- Julkisen talouden vajeen pienentäminen näyttää olevan hyödyllistä pitkällä aikavälillä, koska matalampi (velkakirjojen) korko mahdollistaa tulevat veroleikkaukset.
- Finanssipolitiikan uskottavuus alentaa alijäämän pienentämisen kustannuksia.
Toinen tuore artikkeli aihepiiristä on Goldman Sachsin tutkimusosaston paperi (Carlson ym. 2011). Sen sanoma on seuraavanlainen:
- Lähtökohtaisesti velkaantuneiden länsimaiden on kohennettava julkista talouttaan. Hullusti voi käydä, jos toimi on liian nopea ja jyrkkä. Toisaalta liian hidas sopeutus saattaa jäädä tehottomaksi.
- Hallittu korjausliike on todennäköisempää silloin, kun alijäämä on suuri ja korjausliike kohdistuu julkisiin menoihin (verotuksen sijaan).
- Korjausliike tulee joka tapauksessa alentamaan talouskasvua riippumatta siitä, nostetaanko veroja vai vähennetään menoja. Ennen kaikkea näin, jos rahapolitiikkaa ei samanaikaisesti voida keventää.
- Optimaalisten sopeutustoimien voimakkuus riippuu valuuttakurssijärjestelmästä, maan koosta ja talouden avoimuudesta.
Edellä mainitut johtopäätökset eivät sinänsä ole uusia. Itse asiassa tulokset vahvistavat aiempia tuloksia. Tämän lisäksi tutkimusmenetelmissä on mielestäni tiettyjä teknisiä ongelmia. Ensinnä finanssipoliittisen kontraktion määrittely sekä ajoituksen että kvantitatiivisten vaikutuksen suhteen on hyvin vaikeaa. Toiseksi tutkimukset on tehty aika karkealla tasolla. Esimerkiksi verotuksen kohdalla ei ole eroteltu kulutusveroja, tuloveroja tai muita verojen komponentteja. Samoin julkisten menojen kohdalla tarkasteluissa pitäisi erottaa ”tehokas” ja ”tehoton” toiminta toisistaan. Ongelmista huolimatta tutkimustulokset ovat mielenkiintoisia ja myös hyödyllisiä.
Mitä Suomen tulisi tehdä, jotta alijäämäinen budjetti ja kestävyysvaje saataisiin tasapainoon? Tutkimustiedon valossa tulisi aluksi leikata julkisia menoja ja vasta sen jälkeen lähteä verokorotusten tielle. Yksi tapa olisi julkisen sektorin tuottavuuden parantaminen toimintoja uudelleen järjestämällä. Aiheesta on puhuttu kymmeniä vuosia eikä valitettavasti toivottuja positiivisia tuloksia ole oikein kunnolla saatu. Lisäksi julkisen sektorin järkeistäminen on prosessi, joka saattaa kestää useita vuosia1; se ei siis ole niinkään suhdannepoliittinen väline. Toinen tapa tuottavuuden parantamiseen voisi olla julkisen sektorin pienentäminen (esimerkiksi irtisanomiset). Potkujen antaminen tai määrärahojen leikkaaminen on kuitenkin poliittisesti vaikeaa. Joka tapauksessa tulevaisuudessa tulemme vääjäämättä näkemään veronkorotuksia ja toivottavasti myös menojen leikkauksia.
Asian ydin on se, että menojen leikkaukset ovat parempi suhdannepoliittinen väline valtiontalouden tasapainottamiseen kuin verojen kiristykset. Valitettavasti tie parempaan saattaa kuitenkin olla kivinen, eikä helppoja ratkaisuja ole tiedossa; poliitikot joutuvat valitsemaan ruton ja koleran väliltä. Toivottavasti kansa ymmärtää tulevat vaikeat päätökset eikä kuuntele liian herkällä korvalla populistien horinoita.
1 Soininvaara, O. (2009), Julkisen sektorin tuottavuus – Samalla rahalla enemmän, Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö 1.
Lähdeviittaukset
Carlson, S. & Hatzius, J. & Stehn, S.J. & Wilson, D. (2011), The Speed Limit of Fiscal Con-solidation, Global Economics Paper No. 207.
Giavazzi, F. & Pagano, M. (1990), Can Severe Fiscal Contractions Be Expansionary? Tales of Two Small European Countries, NBER Macroeconomics Annual 1990, 5, 75-122.
IMF (2010), Will It Hurt? Macroeconomic Effects of Fiscal Consolidation, World Economic Outlook, October.