1. T&Y-lehti
2. Richard R. Nelson olisi ansainnut Nobelin

Richard R. Nelson olisi ansainnut Nobelin

Richard R. Nelson oli Joseph Schumpeterin työtä jatkanut innovaatioiden ja teknologian tutkija. Nelsonin ajattelussa innovaatioiden synnylle keskeisiä olivat paitsi yritykset myös julkiset instituutiot, kuten koulutusjärjestelmä ja julkisen sektorin rahoitusorganisaatiot. Yhdessä nämä määrittivät talouden kyvyn luoda ja hyödyntää uutta tietoa. Nelson ei saanut työstään Nobelia, mutta aihetta olisi ollut.

Columbian yliopiston taloustieteen professori Richard R. Nelson kuului yksin ja yhdessä kollegansa Sidney G. Winterin kanssa pitkään taloustieteen Nobel-kandidaattien joukkoon. Palkintoa Nelsonille ei kuitenkaan suotu. Hän kuoli 95-vuotiaana tammikuun lopussa 2025. Se ilo hänelle onneksi suotiin, että hänen vävynsä, astrofyysikko Paul Pearlmutter, sai vuonna 2011 fysiikan Nobel-palkinnon yhdessä australialaisen Brian Schmidtin ja yhdysvaltalaisen Adam Riessin kanssa.

Pearlmutter tutki kollegojensa kanssa supernovia, jotka avasivat portteja pimeään energiaan ja mustiin aukkoihin. Nelson puolestaan ansioitui teknologian muutoksen ympärille rakennetun ”mustan laatikon” avaajana. Ajatuksellisesti Nelson ja Pearlmuller olivat lähempänä toisiaan kuin äkkiä ajattelisi.

Nelson väitteli tohtoriksi Yalen yliopistossa vuonna 1956 ja siirtyi pian tämän jälkeen tutkijaksi Rand Corporation -tutkimuslaitokseen, missä hän paneutui tutkimus- ja kehittämistyön ja teknologian muutoksen välisiin suhteisiin. Nuorista taloustieteilijöistä koostuneeseen tutkijaryhmään kuuluivat myös Kenneth Arrow, Burton Klein, Edmund Phelps sekä Sidney Winter, josta tuli Nelsonin pitkäaikainen yhteistyökumppani.

Tästä joukosta Nobel-palkinnon saivat Arrow, Klein ja Phelps. Nelson ja Phelps julkaisivat vuonna 1966 taloustieteen valtavirran ykköslehdessä American Economic Review’ssä artikkelin Investment in Humans, Technological Diffusion, and Economic Growth. Artikkelin huomiot koulutuksen ja inhimillisen pääoman vaikutuksista talouskasvuun olivat varhaisimpia askeleita endogeenisen kasvuteorian suuntaan.

1960-luvun alussa Nelson toimi presidentti John F. Kennedyn hallinnossa talouspoliittisena neuvonantajana. Vuonna 1968 hänet nimitettiin taloustieteen professoriksi Yaleen. Kotikaupungissaan New Yorkissa sijaitsevan Columbian yliopiston taloustieteen professori hänestä tuli vuonna 1986. Hän kirjoitti, luennoi ja ohjasi opiskelijoita sekä avusti kollegoitaan lähes viimeisiin elonpäiviinsä asti. Vaikka Nobel-palkinto jäi saamatta, hän sai useita muita huomionosoituksia vuosien varrella.¹

Perusta evolutionääriselle taloustieteelle

Nelson kuului tärkeimpiin Joseph Schumpeterin tuotannosta ammentaneisiin ja hänen työtään jatkaneisiin innovaatioiden ja teknologian tutkijoihin. Schumpeter-kytkentöjen perusteella Nelsonin edustamaa ja kehittämää tutkimussuuntausta on kutsuttu evolutionääriseksi tai uusschumpeterilaiseksi taloustieteeksi ja joskus myös luovan tuhon mikrotaloudelliseksi teoriaksi. Puhdasoppisesta koulukunnasta ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Taloustieteilijöiden lisäksi tutkimussuuntauksen kehittämiseen on osallistunut myös esimerkiksi sosiologeja, aluetieteilijöitä, koulutustutkijoita ja historioitsijoita.

Nelsonin tunnetuin ja viitatuin saavutus taloutta, teknologiaa ja innovaatioita koskevaan tutkimukseen, keskusteluun ja tutkimustiedon hyödyntämiseen on ollut vuonna 1982 ilmestynyt, Sidney Winterin kanssa kirjoitettu kirja An Evolutionary Theory of Economic Change. Tätä oli edeltänyt heidän Research Policy -lehdessä vuonna 1977 ilmestynyt pitkä artikkelinsa In Search of a Useful Theory of Innovation.

Niihin aikoihin, kun Nelson ja Winter kehittivät omia lähestymistapojaan ja teorioitaan, uusklassisessa kasvututkimuksessa elettiin vielä Robert Solow‘n kasvumalliin perustuvien tuotantofunktioiden aikaa. Tuotantofunktioihin perustuvilla tutkimuksilla kyettiin osoittamaan, että pitkällä aikavälillä tärkein pysyvä kasvun lähde on teknologinen kehitys. Sen sijaan mallin avulla ei saatu tietoja siitä, miksi ja millä tavalla teknologiset innovaatiot muuntautuvat taloudelliseksi kasvuksi, eikä siitä, millaisin toimenpitein yritykset itse ja valtio voivat kehitykseen vaikuttaa. Teknologia jäi mystiseksi mustaksi laatikoksi.

Kasvututkimukset antoivat perusteluja tutkimus- ja kehittämispanosten lisäämiselle. Niillä oli tätä kautta suuri vaikutus myös siihen, että tieteen ja teknologian edistämiseen tähtäävän politiikan asema alkoi vahvistua kaikissa teollistuneissa maissa, myös Suomessa.

Uusklassinen taloustiede etsi vastauksia siihen, miten rationaalinen investointi kasvun parametreihin tuottaa pysyvää pitkän aikavälin kasvua. Evolutionäärinen taloustiede sen sijaan on kysynyt, miten ja miksi innovaatiot syntyvät, leviävät ja muuttavat talouden rakennetta historiallisissa ja monimuotoisissa institutionaalisissa konteksteissa.

Nelson ja Winter korvasivat täydelliseen kilpailuun ja informaatioon sekä rationaaliseen optimointiin perustuvan uusklassisen talousteorian evoluutiometaforalla, jonka perusainekset ovat peräisin Schumpeterilta.² Talouden muutos on heille jatkuva monimuotoinen ja monitoimijainen dynaaminen prosessi. Muutosta luovat ja ylläpitävät ideat ja innovaatiot. Ne syntyvät kokeiluista, oppimisesta, yrityksistä ja erehdyksistä sekä hyvin usein myös sattumista. Muutokseen liittyy myös polkuriippuvuuksia, jotka rajaavat tulevaisuuden mahdollisuuksia ja niiden hyödyntämistä.

Nelsonille ja Winterille luova tuho ei ole kuitenkaan vain markkina­prosessi, vaan sekin on institutionaalisesti ehdollistunut. Rahoitus, koulutus ja sääntely vaikuttavat siihen, miten kivuliaasti tai kivuttomasti tuho etenee.

Valintaympäristö, jonka voi kääntää myös markkinaympäristöksi, valikoi menestyjät. Schumperilainen luova tuho on tärkeä valintaympäristön toimintamekanismi. Nelsonille ja Winterille luova tuho ei ole kuitenkaan vain markkinaprosessi, vaan sekin on institutionaalisesti ehdollistunut. Rahoitus, koulutus ja sääntely vaikuttavat siihen, miten kivuliaasti tai kivuttomasti tuho etenee.

Uransa alkuvaiheessa Schumpeterilla oli muutoksen keskiössä sankariyrittäjä, poikkeuksellisen etevä innovaatioiden synnyttäjä ja niiden taloudellisesti menestyksellinen hyödyntäjä. Näiden tilalle tulivat myöhemmin suuryritykset ja näiden isot, keskitetyt tutkimuslaitokset. Schumpeter alkoi nähdä tässä merkkejä jopa koko kapitalistisen talousjärjestelmän haurastumisesta, ellei suorastaan luhistumisesta³.

Nelson ja Winter eivät kiistä yrittäjien ja yritysten tärkeää roolia, mutta painottavat muutosprosessien yhteiskunnallista luonnetta. Yhdessä instituutiot määrittävät talouden kyvyn luoda, levittää ja hyödyntää uutta tietoa. Tämä on Nelsonin ja Winterin mukaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen ydin. Keskeisiä instituutioita ovat koulujärjestelmä, yliopistot ja tutkimuslaitokset, yritykset, julkinen sektori ja sen rahoitusorganisaatiot, patenttijärjestelmä ja näiden osasten välinen vuorovaikutus.

Innovaatiojärjestelmät rakentuvat yhteistyölle

Tästä ei ole ollut pitkä matka käsitteeseen kansallinen innovaatiojärjestelmä, jonka keskeisiin kehittäjiin Nelson kuului 1980-luvulla yhdessä johtavien eurooppalaisten innovaatiotutkijoiden, Sussexin yliopiston professorin Christopher Freemanin ja Aalborgin yliopiston professorin Bengt-Åke Lundvallin kanssa. OECD:n aktiivisella myötävaikutuksella kansallisesta innovaatiojärjestelmästä tuli 1990-luvun alussa tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa kehystävä ajattelutapa ensin kehittyneimmissä ja vähitellen myös kehittyvissä maissa⁴. Suomi otti innovaatiojärjestelmä-ajattelun käyttöön ensimmäisten valtioiden joukossa.⁵

Vuonna 1993 ilmestynyt Nelsonin toimittama kirja National Innovation Systems: A Comparative Analysis on alansa klassikko. Kirja on analyysi viidentoista maan innovaatiojärjestelmistä. (Suomi ei kuulunut näiden maiden joukkoon.)

Toimittamaansa kirjaan kirjoittamissaan jälkisanoissa Nelson korostaa, että kansalliset innovaatiojärjestelmät eivät ole yksittäisten toimijoiden summia vaan verkostoja, joiden tuloksellisuus riippuu siitä, miten hyvin ne kykenevät ohjaamaan innovaatiotoimintaa, rakentamaan kykyjä ja oppimista, muovaamaan yritysten ja muiden toimijoiden käyttäytymistä sekä edistämään ideoiden ja tiedon leviämistä. Innovaatiojärjestelmät eivät myöskään ole vain kansallisia, vaan kasvavassa määrin sidoksissa toimijoihin ja kehitykseen kansallisten rajojensa ulkopuolella.

Nelsonin evolutionäärinen ajattelu tulee selkeästi esiin siinä, miten hän painottaa innovaatiojärjestelmien erilaisuutta, historiallisuutta ja kontekstisidonnaisuutta. Järjestelmät ovat historian muovaamia ja vahvasti polkuriippuvaisia. Hän hylkäsi ajatuksen yhdestä universaalista parhaasta ”edelläkävijän” mallista, jota jäljessä tulevat voisivat kopioida. Tätä neuvoa monikaan maa ei ole malttanut noudattaa. Edelläkävijöiden ”hyvien käytäntöjen” kopiointi (benchmarking) on ollut vallitseva politiikan tekemisen käytäntö⁶.

Valtio ei ole Nelsonille markkinapuutteiden ja -häiriöiden korjaaja, kuten uusklassisessa taloustieteessä on ajateltu ja ajatellaan paljolti edelleenkin, vaan se on paljon enemmän. Valtio on olennaisen tärkeä innovaatioiden, teknologisen muutoksen sekä taloudellis-yhteiskunnallisen kehityksen mahdollistaja. Se on aktiivinen, strateginen ja pitkäjänteinen toimija, joka rahoittaa tutkimusta, luo kysyntää uusille teknologioille, vähentää epävarmuutta ja rakentaa koulutuksen ja perustutkimuksen avulla pitkän aikavälin kapasiteettia. Nelson hyväksyi mielellään senkin, että valtio ohjaa teknologian muutosta yhteiskunnallisten tavoitteiden suuntaan.

University College Londonin professorin Mariana Mazzucaton⁷ mukaan valtio on rohkea, yrittäjähenkinen toimija, joka aktiivisesti ohjaa innovaatioita kohti yhteiskunnallisia tavoitteita ja ottaa merkittäviä riskejä. Nelson ei kuitenkaan tavoitellut vahvaa valtiota. Hänelle riitti, että valtio on tärkeä mutta maltillinen innovaatiojärjestelmän orkesterin johtaja, joka mahdollistaa monimuotoisen pitkäjänteisen teknologisen kehityksen.

Ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin

“If we can land a man on the moon, why can’t we solve the problems of the ghetto?”

Näin alkaa Nelsonin vuonna 1977 julkaistu kirja The Moon and the Ghetto. Kirjassa hän etsi vastausta kysymykseen, miksi yhteiskunta, joka kykenee valloittamaan kuun, ei onnistu ratkaisemaan syviä yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä, koulutuksen epätasa-arvoa, sairauksia, ympäristön saastumista ja syrjintää.

Nelson haastoi kirjallaan vallitsevaa teknokraattista käsitystä siitä, että yhteiskunnalliset ongelmat voitaisiin ratkaista samalla rationaalisuuteen perustuvalla logiikalla kuin teknologiset haasteet. Toisin kuin vaativatkin teknologiset haasteet, yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole kuitenkaan yksiselitteisiä tai helposti rajattavia. Niiden ratkaiseminen vaatii normatiivisia valintoja, monitieteistä ymmärrystä ja kiinteää yhteistyötä useiden toimijoiden kesken.

1960-luvulta alkaen politiikassa on niin Yhdysvalloissa kuin muissakin kehittyneissä teollisuusmaissa keskitytty lähinnä tieteen, teknologian ja teollisuuden edistämiseen teknologiapohjaisten innovaatioiden avulla. The Moon and the Ghetto pyrki ja onnistuikin laajentamaan politiikan näkökulmaa sosiaalisiin ja institutionaalisiin innovaatioi­hin, inklusiivisuuteen ja yhteiskuntavastuuseen.

Nämä ovat sittemmin olleet vahvasti esillä uusimmissa missio- ja haastelähtöisyyttä sekä transformatiivisuutta painottavissa tutkimus- ja innovaatiopolitiikan lähestymistavoissa. Myös Nelsonin kirja vuodelta 1977 on löydetty uudelleen. Viittauksia siihen löytyy edelleen niin tutkimusartikkeleista kuin uusimmista OECD:n ja EU:n raporteistakin.

Vuonna 2010 Research Policy -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Technology Policy and Global Warming David Mowery, Richard Nelson ja Ben Martin tarkastelivat, millaista politiikkaa tarvitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja miksi perinteiset tutkimus- ja innovaatiopolitiikan mallit eivät riitä vastaamaan tämän haasteen monimutkaisuuteen. Samat kysymykset ovat esillä vuonna 2012 ilmestyneessä artikkelissa Public R&D and Social Change: What lessons from mission R&D programs?, kirjoittajana Nelsonin rinnalla David Mowery ja Michael Foray.

Mittavia amerikkalaisia teknologiaohjelmia, Manhattan-projektia ja Apollo-ohjelmia, on usein tarjottu esimerkeiksi tai malleiksi myös uudelle missiolähtöiselle politiikalle. Nelsonin ja hänen kirjoittajakumppaniensa mielestä ne kuitenkin soveltuvat huonosti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Ne olivat hierarkkisesti johdettuja ja keskitetysti valtion rahoittamia kapea-alaisia teknisiä projekteja, joissa ei tarvinnut ottaa huomioon markkinoita, käyttäjiä, kuluttajia eikä ristiriitaisia poliittisia ja taloudellisia intressejä.

Nykyiset yhteiskunnalliset haasteet, kuten ilmastonmuutos, terveys, turvallisuus ja energia, ovat monimutkaisia, hajanaisia ja usealle sektorille ulottuvia. Ne vaativat samanaikaisesti innovaatioita, sääntelyä, investointeja sekä käyttäytymis- ja järjestelmämuutoksia. Markkinat ja yksityiset investoinnit ovat tärkeitä, mutta jäävät rajallisiksi ilman julkista ohjausta, koordinaatiota ja riskinottoa.

Valtion roolinkaan vahvistaminen ei välttämättä ole oikotie onneen. Nelson muisti muistuttaa, että julkisen politiikan universaaleja ominaisuuksia ovat hajautuneisuus, ristiriitaisuus ja lyhytjänteisyys.

Valtion roolinkaan vahvistaminen ei välttämättä ole oikotie onneen. Nelson muisti muistuttaa, että julkisen politiikan universaaleja ominaisuuksia ovat hajautuneisuus, ristiriitaisuus ja lyhytjänteisyys. Markkinoilla on omat vikansa ja puutteensa, ja niin on valtiollakin.

Yliopistojen tärkein tehtävä on tuottaa uutta ja avointa tietoa

Omassa maassaan Nelson tunnettaneen laajimmin amerikkalaisia yliopistoja koskevista tutkimusartikkeleistaan, joista suuri osa on yhteisartikkeleita yhdysvaltalaisten kollegoiden ja jatko-opiskelijoiden kanssa⁸. Tärkeimpiä aihepiirejä ovat yliopistot ja niiden rooli Yhdysvaltojen teknologisessa ja taloudellisessa kehityksessä sekä yliopistojen tekijänoikeudet.

Nelsonille yliopistojen tärkein tehtävä oli tuottaa ja vaalia uutta, avointa tieteellistä tietoa. Se muodostaa perustan pitkän aikavälin taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. Hän korosti toistuvasti, että yliopistojen ydintehtävä on perustutkimus. Se on tutkimusta, jota ei ohjaa välitön sovellettavuus, mutta joka on välttämätön tulevien innovaatioiden lähde. Koulutus puolestaan on olennainen osa tiedon leviämistä ja samalla keskeinen mekanismi, jolla tutkimus kytkeytyy talouteen ja yhteiskuntaan.

Yhdysvalloissa vuonna 1980 säädetty Bayh-Dole-laki antoi yliopistoille oikeuden patentoida julkisella rahoituksella syntyneitä keksintöjä ja lisensoida niitä yksityisille toimijoille. Tavoitteena oli lisätä yliopistojen tutkimustulosten kaupallista hyödyntämistä, vauhdittaa teknologian siirtoa sekä edistää kilpailukykyä ja talouskasvua. Suomessa vuonna 2006 annettua korkeakoulukeksintölakia ei kopioitu Bayh-Dole-laista, mutta paljon siitä on otettu mallia.

Empiirisillä tutkimuksillaan Nelson on kollegoineen osoittanut, että yritykset käyttävät yliopisto- ja muuta julkista tutkimusta ennen kaikkea oman tutkimus- ja kehittämistyönsä suuntaamiseen ja täydentämiseen, uusien tutkimuspolkujen tunnistamiseen ja yksittäisten teknisten ongelmien ratkaisemiseen. Sen sijaan politiikkakeskusteluissa usein korostetut mekanismit, kuten patentit ja lisensointi, ovat yritysten näkökulmasta vähemmän tärkeitä tiedonlähteitä. Tärkeimpinä yliopistojen tiedon- ja innovaatioideoiden lähteinä yritykset pitävät tieteellisiä julkaisuja, epämuodollisia yhteyksiä ja asiantuntijoiden liikkuvuutta yliopistojen ja yritysten välillä.

Nelsonin mukaan Bayh-Dole-laki on voinut parantaa tulosten kaupallistamista joillakin aloilla, kuten biolääketieteessä. Patenttien nostaminen yliopistojen tärkeäksi instrumentiksi on kuitenkin monella tavalla ongelmallista. Patentointi viivyttää tutkimustulosten julkaisua ja rajoittaa tiedon leviämistä ja voi suosia ”patentoitavaa” tutkimusta tieteellisesti riskialttiimman perustutkimuksen kustannuksella. Lisäksi neuvottelut sopimuksista ja teknologiansiirtoyksiköiden ylläpito kasvattavat yliopistojen menoja. Vain hyvin harvoissa Yhdysvaltojen yliopistoissa patenttien lisensoinneista saadut tulot ovat ylittäneet menot.

Nelson puolusti johdonmukaisesti yliopistojen monimuotoisten roolien tunnistamista ja hyväksymistä sekä avoimen tieteen institutionaalisten edellytysten turvaamista.

Nelson puolusti johdonmukaisesti yliopistojen monimuotoisten roolien tunnistamista ja hyväksymistä sekä avoimen tieteen institutionaalisten edellytysten turvaamista. Presidentti Trumpin hallinto aloitti vuoden 2025 alussa painostuksen ja uhkailut yliopistojen autonomiaa ja akateemista vapautta kohtaan Nelsonin omasta yliopistosta, Columbian yliopistosta. Trumpin hallinto katkaisi osan liittovaltion rahoituksesta ja vaati yliopistolta hallinnollisia muutoksia kampuksella järjestettyjen mielenosoitusten ja väitetyn ”antisemitistisen ilmapiirin” takia.

Millainen politiikka tukee innovaatioita?

Vuoden 2026 taloustieteen nobelisteista taloushistorioitsija Joel Mokyr (2016) tarkastelee pitkän aikavälin talouskasvua ennen kaikkea historiallisten innovaatioiden ja teknologisen muutoksen kautta. Hänen analyysinsä keskiössä ovat valistuksen perintö, avoin tiedeyhteisö sekä kasvua tukevat arvot ja instituutiot. Mokyr ei esitä politiikkasuosituksia, mutta hänen työnsä viesti on selvä: kestävän kasvun edellytykset syntyvät laajoista institutionaalisista ja kulttuurisista rakenteista, eivät yksittäisistä politiikkatoimista.

Kahden muun schumpeteriläiseen perinteeseen nojaavan nobelistin, Philippe Aghionin ja Peter Howittin⁹, lähestymistavassa politiikka nähdään kasvumallin parametreina, joita oikein säätämällä voidaan edistää pitkän aikavälin taloudellista kasvua. Keskeisiä innovaatiotoimintaan sekä teknologiseen ja teolliseen kehittämiseen liittyviä elementtejä ovat kilpailun vahvistaminen, sääntelyn vähentäminen, yrittäjyyttä ja innovaatiotoimintaa tukevien verokannusteiden lisääminen sekä valikoivuus suorien innovaatiotukien jakamisessa.

Nelsonilla ja Winterillä tutkimus- ja innovaatiopolitiikan keskeisenä tehtävänä on innovaatiojärjestelmän monipuolinen institutionaalinen vahvistaminen sekä julkisten ja yksityisten toimijoiden yhteistyön kehittäminen. Lyhyen aikavälin tehokkuuden ja valintamyllyjen pyörittämisen sijaan huomio on järjestelmän kyvyssä oppia, sopeutua ja uudistua. Etusijalle asetetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten vakaa perusrahoitus, pidemmät rahoitushorisontit ja tutkimustoiminnan irrottaminen liiallisesta projektikohtaisesta ohjauksesta. Yritystuissa paino on oppimisessa, yhteistyössä ja riskien jakamisessa.

Suomen ”pitkänä linjana” innovaatiojärjestelmän kehittämisessä on ollut avaintoimijoiden, eli yritysten, yliopistojen, VTT:n, Suomen Akatemian ja Business Finlandin, määrällinen kasvattaminen ja näiden välisen yhteistyön syventäminen. Tässä on voitu nähdä Nelsonin ja Winterin vaikutusta. Muutoin tutkimus- ja innovaatiopolitiikkamme on jo useamman vuoden ajan kulkenut pikemminkin Aghionin ja Howittin kuin Nelsonin viitoittamaan suuntaan.

Yhtäläisyyksiäkin löytyy. Niin Nelson kuin Aghion ovat sillä kannalla, että valtio ei ainoastaan voi, vaan tietyissä tilanteissa sen tulee ohjata teknologian muutosta. Tässä asiassa Aghion vaikuttaisi olevan jopa Nelsonia aktiivisempi ja konkreettisempi. Ilmastonmuutoksen hillinnän yhteydessä Aghion käyttää käsitettä suunnattu teknologian muutos, ja tarvittavissa toimenpiteissä hän viittaa Yhdysvalloissa hyviä tuloksia tuottaneisiin DARPA- ja ARPA-ohjelmiin. Ohjauksen tarvetta Aghion näkee myös tekoälyn kehittämisessä ja käyttöönotossa sekä turvaverkkojen rakentamisessa luovan tuhon uhreille.

Tunsin Richard Nelsonin, mutta en kuulunut hänen lähipiiriinsä. Viimeiseksi tapaamisekseni Nelsonin kanssa jäi syksyllä 2017 Ateenassa pidetty GLOBELICS-konferenssi¹⁰, jonka avajaisluennon hän piti aiheesta On the Organization and Governance of Economic Activity.

Nelsonin jättämiin perintöihin haluan lopuksi lisätä vielä yhden: Nelsonin mielestä yhteiskunnallisesti tärkeiden valintojen ja päätösten tekemisessä tarvitaan järjen lisäksi myös aimo annos sosiaalista mieltä.