1. T&Y-lehti
2. Kotitalouksien hyvinvointia ei voi mitata pelkän bkt:n avulla

Kotitalouksien hyvinvointia ei voi mitata pelkän bkt:n avulla

Kotitalouksien materiaalista hyvinvointia ei voi tyydyttävästi mitata pelkän bruttokansantuotteen avulla. Etenkin vauraissa yhteiskunnissa tuotannollisten mittareiden lisäksi on syytä huomioida esimerkiksi se, miten kotitalouksien todellisuudessa saamat tulot, varallisuus ja kulutus jakautuvat. Näin voitaisiin analysoida aiempaa paremmin esimerkiksi sitä, ketkä ovat rikkaita tai köyhiä sekä tuloissa, varallisuudessa että ihannetilanteessa kulutuksessa mitattuna. Uusien mittarien kehittäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista.

Bruttokansantuotetta (bkt) ja sen lähimittaria, bruttokansantuloa (bktl), on pitkään käytetty hyvinvoinnin kuvaajina. Niiden rajoitukset kuitenkin tunnistettiin jo varhain. Taloustieteilijä ja myöhemmin nobelisti Simon Kuznets totesi vuonna 1934 esittäessään Yhdysvaltain kongressille ensimmäisiä kansantulolaskelmia, ettei kansakunnan hyvinvointia voi päätellä pelkästään kansantulosta¹. Vastaavasti Yhdysvaltain oikeusministeri Robert F. Kennedy muistutti vuonna 1968, ettei bkt mittaa elämän keskeisiä arvoja, kuten ihmissuhteiden laatua². Nämä havainnot ovat edelleen ajankohtaisia: taloudellinen tuotanto ja inhimillinen hyvinvointi eivät ole sama asia.

Bkt:n vahvuus on sen yksinkertaisuudessa. Se tiivistää monimutkaisen talouden yhdeksi luvuksi, jota on helppo seurata ja tulkita. Usein bkt:n kasvusta puhuttaessa viitataan kuitenkin epäsuorasti hyvinvoinnin kasvuun. Tämä yhteys ei ole yksiselitteinen. Bkt mittaa kotimaassa syntyvää arvonlisää, mutta ei kerro, kenelle tulot lopulta päätyvät tai miten ne jakautuvat.

Viime vuosikymmeninä talouden rakenteet ovat muuttuneet merkittävästi globalisaation, digitalisaation ja rahoitusvarallisuuden kasvun myötä. Monikansalliset yritykset voivat siirtää toimintojaan ja tulojaan maasta toiseen, ja erityisesti aineettoman pääoman merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena bkt ei aina kuvaa tarkasti sitä taloudellista hyvinvointia, joka tosiasiassa jää kotimaahan.

Samalla vauraissa yhteiskunnissa huomio on siirtynyt absoluuttisesta köyhyydestä eriarvoisuuteen. Yhä useammin hyvinvoinnin kannalta keskeistä ei ole pelkästään talouden koko, vaan se, miten resurssit jakautuvat. Kokonaistuotannon kasvu voi kätkeä alleen kasvavia eroja, jolloin bkt:n nousu ei välttämättä tarkoita koetun hyvinvoinnin paranemista.

Tämän vuoksi materiaalista hyvinvointia on tarkasteltava laajemmin.³ Keskeisiä ulottuvuuksia ovat tulot, kulutus ja varallisuus, jotka täydentävät toisiaan. Lisäksi on tärkeää analysoida, miten nämä jakautuvat eri väestöryhmien kesken. Vasta tällainen moniulotteinen ja jakautumisen huomioiva tarkastelu antaa realistisemman kuvan elintasosta.

Bkt säilyy hyödyllisenä taloudellisen aktiivisuuden mittarina. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin indikaattoreita, jotka kuvaavat kotitalouksien todellista taloudellista asemaa.

Bkt säilyy hyödyllisenä taloudellisen aktiivisuuden mittarina. Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin indikaattoreita, jotka kuvaavat kotitalouksien todellista taloudellista asemaa. Näin talouden mittaaminen siirtyy lähemmäs sitä, mikä on olennaista: ihmisten arkea, mahdollisuuksia ja materiaalista hyvinvointia.

Finanssikriisistä kotitalouksien jakaumien mittaamiseen

Vuoden 2008 finanssikriisi oli käännekohta, joka teki näkyväksi talouden rakenteissa jo pitkään kyteneet muutokset. Sitä edeltänyt aika oli kansainvälisen integraation ja talouskasvun leimaamaa, mutta kriisi paljasti järjestelmän haavoittuvuudet. Samalla eriarvoisuuden merkitys korostui ja varallisuuden rooli taloudessa nousi keskiöön. Taustalla vaikutti erityisesti rahoitusvarallisuuden nopea kasvu, jota vauhdittivat pitkälle jo 1980-luvulla vapautetut rahoitusmarkkinat. Kriisin jälkeen keskuspankit turvautuivat poikkeuksellisen voimakkaisiin rahapoliittisiin toimiin, joilla oli suoria vaikutuksia varallisuusarvoihin.

Velka on keskeinen osa tätä kehitystä. Se mahdollistaa vaurastumisen, mutta toimii myös riskin välittäjänä: varallisuusarvojen laskiessa velka voi syventää taloudellisia vaikeuksia ja levittää kriisejä laajemmalle.⁴ Näin varallisuus ja velka yhdessä muodostavat mekanismin, joka voi sekä tukea kasvua että lisätä epävakautta.

Finanssikriisi muutti myös talouspolitiikan ajattelua. Keskuspankit tunnistivat entistä selvemmin, että rahapolitiikalla on vaikutuksia sekä tulojen että varallisuuden jakautumiseen. Samalla yhteiskunnallinen keskustelu eriarvoisuudesta voimistui. Kriisi paljasti merkittäviä puutteita taloustilastoissa. Näiden korjaamiseksi G20-maat käynnistivät vuonna 2009 Data Gaps Initiative -ohjelman, jonka tavoitteena on parantaa talouden riskien ja rakenteiden mittaamista. Työtä on jatkettu useassa vaiheessa, ja sen myötä on kehitetty muun muassa varjopankkitoiminnan tilastointia. Keskeisenä teemana on ollut myös kotitalouksien tulojen, kulutuksen, säästämisen ja varallisuuden jakaumien mittaaminen kansantalouden tilinpidon yhteydessä.⁵

Euroopassa kehitystä on lisäksi edistänyt GDP and Beyond -aloite, joka sai vauhtia finanssikriisin jälkeen. Sen taustalla vaikuttivat suositukset, joissa korostettiin hyvinvoinnin moniulotteista mittaamista ja kestävän kehityksen huomioimista. Tämän työn seurauksena on panostettu erityisesti kotitalouslähtöisten mittareiden kehittämiseen sekä kotitalouksien jakaumatilien tuottamiseen. Kokonaisuutena kehitys kuvastaa siirtymää kohti aiempaa tarkempaa ja realistisempaa talouden analyysiä. Pelkkä kokonaistalouden tarkastelu ei enää riitä, vaan rinnalle tarvitaan tietoa siitä, miten taloudelliset resurssit jakautuvat kotitalouksien välillä.

Tulon, kulutuksen ja varallisuuden kehikko

On tärkeää huomata, että bkt perustuu laajempaan kansantalouden tilinpidon kehikkoon. Tämä järjestelmä määrittelee myös keskeiset taloudelliset käsitteet ja mittarit, kuten käytettävissä olevan tulon, kulutuksen, säästämisen ja nettovarallisuuden. Juuri näihin käsitteisiin myös kotitalouksia kuvaavat tilastot perustuvat.

Kotitalouksien näkökulmasta keskeinen mittari on käytettävissä oleva tulo, joka saadaan, kun kotitaloussektorin ensituloon (kansantuloon) lisätään tulonsiirrot ja vähennetään verot. Se kuvaa paremmin kotitalouksien todellisia taloudellisia resursseja kuin bkt. Vastaavasti kulutusmenot ja säästäminen täydentävät kuvaa siitä, miten nämä resurssit käytetään. Varallisuus puolestaan kertoo taloudellisista puskureista.

Vaikka nämä käsitteet ovat vakiintuneita, niiden mittaaminen kotitaloustasolla on monimutkaista. Tietoa kerätään pääasiassa kyselytutkimuksilla, kuten tuloja kuvaavalla EU-SILC- (European Union Statistics on Income and Living Conditions), varallisuutta kartoittavalla HFCS- (Household Finance and Consumption Survey) sekä kulutusta mittaavalla HBS (Household Budget Survey) -tutkimuksilla. Näiden aineistojen vahvuus on yksityiskohtaisuus, mutta heikkoutena on hitaus: tulokset valmistuvat tyypillisesti yli vuoden viiveellä. Nämä tutkimukset perustuvat kansallisiin tulo-, kulutus- ja varallisuustutkimuksiin.

Ajantasaisuus on keskeinen haaste, erityisesti poliittisen päätöksenteon näkö­kulmasta. Makro­tason tilastot valmistuvat nopeasti, mutta ne kuvaavat keskiarvoja tai vaihtoehtoisesti kokonaissummia.

Joissakin maissa, kuten Suomessa, rekisteriaineistot nopeuttavat erityisesti tulojen ja varallisuuden tilastointia. Silti ajantasaisuus on edelleen keskeinen haaste, erityisesti poliittisen päätöksenteon näkökulmasta. Makrotason tilastot puolestaan valmistuvat nopeasti, mutta ne kuvaavat keskiarvoja tai vaihtoehtoisesti kokonaissummia. Tällöin yksittäiset suuret tulot tai varallisuuserät voivat ”vääristää” tai muuttaa merkittävästi kokonaiskuvaa, eikä jakaumista saada tarkkaa tietoa.

Ratkaisuksi tähän on kehitetty niin sanottuja kotitalouksien jakaumatilejä, joissa kansantalouden tilinpidon tiedot yhdistetään jakaumatietoon. Tavoitteena on tuottaa ajantasaisempaa ja kattavampaa tietoa siitä, miten tulot, kulutus ja varallisuus jakautuvat eri kotitalouksien välillä. Tämä kehitys vie talouden mittaamista lähemmäs arjen todellisuutta ja parantaa mahdollisuuksia ymmärtää hyvinvoinnin eroja.

Tulojen ja kulutuksen jakaumatilit

Vuonna 2011 OECD perusti yhdessä Euroopan komission kanssa asiantuntijaryhmän Expert Group on Disparities in National Accounts Framework (EG DNA). Ryhmän tavoitteena oli kehittää menetelmiä, joilla kansantalouden tilinpidon kotitaloussektorin käytettävissä oleva tulo, sen osatekijät, kulutusmenot ja säästäminen voidaan hajottaa eri kotitalousryhmille. Myöhemmin Euroopan komissio perusti oman työryhmänsä, mutta yhteistyö OECD:n kanssa on jatkunut tiiviinä. Taustalla on osin instituutioiden erilainen rooli: OECD keskittyy menetelmien kehittämiseen ja suosituksiin, kun taas komissio voi sääntelyn avulla kerätä tilastoaineistoja ja edistää niiden tuotantoa.

Koeluonteisten jakaumatilien⁶ laskennassa lähtökohtana on, että maat tuottavat luvut itse. Kansallisesti tuotetut arviot ovat yleensä laadukkaampia kuin muualla tehdyt arviot, koska käytettävissä on yksityiskohtaisempia ja kattavampia aineistoja. Mikäli maa ei tuota lukuja itse, Euroopan komissio laatii ne omien aineistojensa pohjalta. Tällöin keskeisinä lähteinä ovat kansantalouden tilinpidon sektoritilit ja EU-SILC-aineisto, mutta tulokset ovat usein karkeampia kuin kansallisissa laskelmissa.

Perusidea on sama kuin kansantalouden tilinpidossa: eri lähdeaineistoista johdetaan kokonaisuutta kuvaavat luvut. Ihanteellisessa tilanteessa hajontatiedot syntyisivät jo tilinpitoa laadittaessa, jolloin eri aineistot sovitettaisiin yhteen samassa prosessissa. Kansantalouden tilinpidon vahvuus on sen suljettu rakenne, jossa eri tietolähteet joutuvat keskenään vertailuun ja lopputulos perustuu kokonaisuuden kannalta uskottavimpaan arvioon.

Suomessa mittaus­virheet ovat olemattomia, sillä aineistot perustuvat rekisteriaineistoon, ja näin ollen kotitalous ei voi olla raportoimatta tai aliarvioida kysyttyä arvoa.

Käytännössä hajontaluvut estimoidaan usein jälkikäteen mikroaineistojen avulla. Tulojen osalta keskeinen lähde on EU-SILC, jota pyritään sovittamaan yhteen kansantalouden tilinpidon käsitteiden kanssa. Tässä vaiheessa tunnistetaan aineistojen välisiä eroja, jotka johtuvat esimerkiksi käsitteellisistä eroista tai siitä, että tarkasteltavat populaatiot eivät täysin vastaa toisiaan. Erot korjataan mahdollisuuksien mukaan, ja jäljelle jäävät poikkeamat – usein mikroaineiston estimaatio- ja mittausvirheistä johtuvat – jaetaan suhteellisesti eri erille. Suomessa mittausvirheet ovat olemattomia, sillä aineistot perustuvat rekisteriaineistoon, ja näin ollen kotitalous ei voi olla raportoimatta tai aliarvioida kysyttyä arvoa. Näin Suomen tapauksessa erot ovat lähinnä estimaatiovirheitä, jotka heijastelevat eroja otoksen ja kokonaispopulaation välillä. Tämä koskee Suomessa yleisesti tulo- ja varallisuustutkimuksia, mutta kulutustutkimuksissa, jotka joudutaan aineiston luonteen vuoksi kysymään suoraan kotitalouksilta, myös mittausvirheitä esiintyy.⁷

Käytettävissä olevan tulon käsite on varsin yhtenäinen, mikä helpottaa tulosten tulkintaa. Eroja kuitenkin syntyy. Esimerkiksi korkotulot sisältyvät tuloihin, mutta pankkien palvelumaksut (FISIM) kirjataan kansantalouden tilinpidossa kulutukseksi. Lisäksi osa eroista on puhtaasti käsitteellisiä: esimerkiksi myyntivoitot luetaan mikrotilastoissa tuloiksi, mutta kansantalouden tilinpidossa varallisuusarvojen muutoksiksi. On myös ilmiöitä, kuten kotitalouksien väliset tulonsiirrot, jotka näkyvät mikrotasolla mutta nettoutuvat makrotasolla.

Säästäminen on tulkinnallisesti haastavampi suure, koska se määritellään tulojen ja kulutuksen erotuksena. Tällöin virheet – jotka pohjautuvat sekä kansantalouden tilinpidon että mikroaineistojen virheille, jota ei ole saatu prosessissa korjattua – kasaantuvat säästämiseen. Jakaumatileissä kotitalouksien välisten tulonsiirtojen kattavuus vaikuttaa lisäksi tuloksiin. Siksi on mielekkäämpää tarkastella hajotettujen säästämislukujen ja laajemminkin kotitalouksien säästämisen ajallista kehitystä kuin säästämislukujen absoluuttisia tasoja.⁸

Varallisuuden jakaumatilit

Vuonna 2016 Euroopan keskuspankkijärjestelmä perusti asiantuntijaryhmän Expert Group on Distributional Financial Accounts (EG DFA) kehittämään koeluontoisia kotitalouksien varallisuuden jakaumatilejä.⁹ Nimestään huolimatta työ kattaa rahoitusvarojen lisäksi myös reaalivarallisuuden. Lähestymistapa poikkeaa jossain määrin OECD:n ja Euroopan komission käyttämästä mallista, erityisesti menetelmien toteutustavan osalta.

EKP:n johdolla on kehitetty yksi yhtenäinen, niin sanottu geneerinen menetelmä, jota sovelletaan kaikkiin maihin. Ratkaisun puolesta puhuu ennen kaikkea se, että varallisuusaineistoja on vähemmän ja niiden laatu vaihtelee huomattavasti maittain. Yhteinen menetelmä parantaa myös maiden välistä vertailtavuutta ja mahdollistaa tulosten nopean tuottamisen politiikkakäyttöön. Käytännössä EKP tuottaa laskelmat keskitetysti, mutta tekee tiivistä yhteistyötä kansallisten viranomaisten kanssa. Menetelmää mukautetaan usein maakohtaisesti, ja lopulliset tulokset hyväksytään yhdessä. Kun menetelmä vakiintuu, vastuu siirtyy usein kansalliselle tasolle, vaikka EKP tuottaa edelleen joidenkin maiden, kuten Suomen, laskelmia.

Keskeinen tietolähde on kotitalouksien varallisuutta kuvaava HFCS-tutkimus. Se on tuotokseltaan harmonisoitu, eli raportoitavat muuttujat ovat kaikille maille yhtäläisiä. Aineiston keruutavat kuitenkin vaihtelevat kyselyistä rekistereihin, mikä vaikuttaa laatuun ja kattavuuteen. Joissakin maissa sekä estimaatio- että mittausvirheet ovat merkittävä ongelma, kun taas monissa maissa otoksen edustavuus ja erityisesti rekisteriaineistoon perustuvissa maissa mittausvirheet aiheuttavat vähemmän ongelmia.

Laskenta etenee samankaltaisesti kuin tulojen jakaumatileissä. Ensin mikroaineiston varallisuuserät linkitetään kansantalouden tilinpidon kotitaloussektorin vastaaviin eriin. Tämän jälkeen tunnistetaan erot ja niiden syyt. Osa eroista johtuu käsitteellisistä määritelmistä, ja ne korjataan mahdollisuuksien mukaan. Esimerkiksi yksityisten ammatinharjoittajien tuotannollinen omaisuus eli ”reaaliyritysomaisuus” on käsitelty kansantalouden tilinpidosta poikkeavalla tavalla, sillä kansantalouden tilinpidossa tämä lukeutuu yksittäisiin tase-eriin. Lisäksi tehdään korjauksia kotitalouspopulaation vastaavuuden parantamiseksi.

Yksi keskeisimmistä korjauksista koskee varakkaimpien kotitalouksien huomioimista. Varallisuus on erittäin keskittynyttä, ja sen jakauma muistuttaa Pareto-jakaumaa: se on niin sanotusti paksuhäntäinen (heavy-tailed) eli siinä on muutamia erittäin suuria ja valtava määrä pieniä arvoja. Tämä poikkeaa normaalijakaumasta, jossa arvot ovat keskittyneet keskiarvon ympärille. Monet tulokomponentit noudattavat normaalijakaumaa. Kyselyaineistot alipeittävät usein kaikkein varakkaimmat kotitaloudet, joten aineistoa täydennetään lisäämällä niin sanottuja synteettisiä havaintoja jakauman yläpäähän. Näiden estimoinnissa hyödynnetään sekä Pareto-jakauman muotoa että varakkaiden listoja, joita kokoaa muun muassa talouslehti Forbes. Kun käsitteelliset korjaukset on tehty, jäljelle jäävät erot jaetaan suhteellisesti eri varallisuuserien suhteen.¹⁰

Varallisuuskäsite perustuu pääosin kansantalouden tilinpidon määritelmiin, mutta mittaamisen epävarmuuden vuoksi joitakin eriä jätetään pois. Esimerkiksi käteinen raha ei sisälly laskelmiin, koska siitä ei ole luotettavaa tietoa. Tämä voi kuitenkin johtaa varallisuuserojen yliarviointiin, sillä käteinen on pienituloisille suhteellisesti tärkeämpää. Myöskään vahinkovakuutusvastuita ei yleensä sisällytetä. Lisäksi joissakin tapauksissa HFCS:n estimaatiot on tulkittu luotettavammiksi tai uskottavammiksi kuin kansantalouden tilinpidon taseiden estimaatiot. Tällaisissa tapauksissa on käytetty HFCS-totaaleja (tai aikasarjassa tasoja) kansantalouden tilinpidon sijaan. Suomen osalta näin on tehty asuntovarallisuudessa.

Varallisuuden jakaumatileissä eläkkeitä ei lueta kotitalouksien varallisuudeksi, koska järjestelmät eroavat maittain ja niiden arvottaminen on vaikeaa.

Eläkevarallisuuden käsittely on erityisen haastavaa. Varallisuuden jakaumatileissä eläkkeitä ei lueta kotitalouk­sien varallisuudeksi, koska järjestelmät eroavat maittain ja niiden arvottaminen on vaikeaa. Esimerkiksi Suomessa työeläkkeet luokitellaan ehdollisiksi etuuksiksi, eivätkä ne ole suoraan kotitalouksien varallisuutta, kun taas joissakin maissa eläkevarat ovat kotitalouksien hallinnassa. Tämä vaikeuttaa kansainvälistä vertailua.¹¹

Kyselyaineistot, kuten HFCS, kattavat käytännössä vain maksuperusteiset lisäeläkkeet. Etuusperusteisten järjestelmien arvottaminen vaatisi monimutkaisia laskelmia, eivätkä kotitaloudet tyypillisesti pysty määrittämään niiden nykyarvoa. Lisäksi tilannetta vaikeuttaa se, että valtaosassa maissa eläkkeet kattavat vain työssä olevien vielä kerrytettävät eläkkeet, eivät jo maksussa olevia eläkkeitä, mikä vaikeuttaa vertailua. Suomessa tilanne on erilainen. Lisäksi eläkkeiden ja henkivakuutusten välinen rajanveto on usein epäselvä, mikä aiheuttaa lisähaasteita sekä estimoinnille että vertailulle.

Lukuisia laskelmia, mihin luottaa?

Eriarvoisuutta voidaan mitata monin eri tavoin, ja käytössä on useita toisiaan täydentäviä mittareita. Keskeisiä lähteitä ovat kotitaloustutkimukset, jakaumatilit sekä akateemiset hankkeet, kuten Distributional National Accounts (DINA). Lisäksi esimerkiksi sveitsiläinen investointipankki UBS julkaisee vuosittain Global Wealth Report -raportin, joka keskittyy eri maiden varallisuuden jakautumiseen.

Eri lähteet voivat antaa keskenään erilaisen kuvan eriarvoisuudesta, mikä johtuu niiden erilaisista lähtökohdista. Kansantalouden tilinpidon makrotason luvut ovat yleensä parhaat arviot tulojen ja varallisuuden kokonaismääristä. Ne perustuvat laajoihin aineistoihin ja tilastollisesti tasapainotettuun kehikkoon.

Kotitaloustutkimusten tehtävänä on sitä vastoin kuvata, miten tulot, kulutus ja varallisuus jakautuvat kotitalouksien välillä. Niiden vahvuus on yksityiskohtaisessa jakaumatiedossa, mutta ne eivät tavoita täydellisesti koko väestöä. Erityisesti kaikkein varakkaimmat kotitaloudet jäävät usein aineistojen ulkopuolelle, mikä voi johtaa eriarvoisuuden, erityisesti varallisuuserojen, aliarvioimiseen. Lisäksi tuloksiin vaikuttavat mittausvirheet: kaikkia tuloja tai varoja ei ilmoiteta tai ne ilmoitetaan todellista pienempinä. Rekisteripohjaisissa maissa, kuten Suomessa, tämä ongelma on pienempi kuin maissa, joiden aineistot perustuvat kyselytutkimuksille.

Jakaumatilien vahvuus on yhdistää nämä kaksi lähestymistapaa. Ne tuottavat makrotalouden kokonaislukuihin yhteensopivaa ja suhteellisen ajantasaista tietoa siitä, miten tulot, kulutus ja varallisuus jakautuvat. Lisäksi ne pyrkivät kattamaan koko väestön, myös kaikkein varakkaimmat.

Kiinnostus jakaumatileihin kasvoi erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Tällöin myös ranskalais­ekonomisti Thomas Pikettyn tutkimukset nostivat eriarvoisuuden laajemman huomion kohteeksi. DINA-lähestymistavassa koko kansantalouden tulot jaetaan yli 20-vuotiaille henkilöille, ei siis pelkästään kotitalouksien suoraan hallussa olevia tuloja. Lisäksi tulot virallisissa lähteissä kohdennetaan normaalisti kotitalousyksikölle, jossa kotitalouksen koko on otettu huomioon. Sinänsä DINA-lähestymistapa voi tarjota näkökulman taloudelliseen valtaan, mutta se tekee tuloksien tulkitsemisen vaikeammaksi perinteisiin kotitalousmittareihin verrattuna.

DINA-laskelmissa käytetään käsitteitä, kuten kansantulo ennen ja jälkeen verojen, joista jälkimmäinen ei vastaa suoraan kansantalouden tilinpidon standardeja. Varallisuuden osalta DINA-projektissa henkilöille jaetaan kotitalouksien ja kolmannen sektorin varallisuus, joten varallisuuden osalta mittauksen kohde ei ole symmetrinen tulojen kanssa. Sinänsä syy kolmannen sektorin sisällyttämiseen voi hyvin olla se, että kansainvälisissä projekteissa kattavien kotitalouksien varallisuustaseiden löytäminen kaikille maille voi olla vaikeaa. Lisäksi tulosten tulkintaa mutkistaa edellä mainittu yksikkö, jolle varallisuus jaetaan.

Myös kansainväliset raportit, kuten UBS:n Global Wealth Report, tarjoavat arvokasta tietoa erityisesti maista, joissa virallisia tilastoja varallisuudesta (esim. Ruotsi) ei ole saatavilla. Näissä tarkastelu kohdistuu yli 20-vuotiaisiin henkilöihin, ja varallisuus määritellään pitkälti kansantalouden tilinpidon mukaisena kotitalouksien nettovarallisuutena.

Eri mittarit täydentävät toisiaan, mutta niiden tulkinta edellyttää ymmärrystä käytetyistä käsitteistä ja menetelmistä.

Eri mittarit täydentävät toisiaan, mutta niiden tulkinta edellyttää ymmärrystä käytetyistä käsitteistä ja menetelmistä. Vain näin voidaan muodostaa realistinen kuva eriarvoisuuden tasosta ja kehityksestä.

Tilastointia pitää kehittää jatkuvasti

Hajontatiedon ja moniulotteisen tarkastelun merkitys on kasvanut selvästi viime vuosina. Aiemmin huomio keskittyi pääosin tuloihin ja kulutukseen, mutta viimeisten noin viidentoista vuoden aikana kotitalouksien varallisuutta koskevat tutkimukset ovat vakiinnuttaneet asemansa taloudellisessa analyysissä. Samalla on kehitetty tulon, kulutuksen ja varallisuuden jakaumatilejä, jotka ovat yhdenmukaisia kansantalouden tilinpidon kanssa.

Kulutusta ja tulonjakoa koskevat mikrotilastot ovat olleet käytössä jo pitkään, ja niiden tuotanto perustuu Euroopan unionin sääntelyyn. Sen sijaan kotitalouksien varallisuustutkimusta (HFCS) koskevat velvoitteet perustuvat Euroopan keskuspankkijärjestelmän suuntaviivoihin, jotka jatkossa edellyttävät tutkimuksen toteuttamista kaikissa euroalueen maissa. Suuntaviivat säädettiin vuonna 2025. Aiemmin tutkimus perustui pitkälti vapaaehtoisuuteen.

Kansantalouden tilinpitoa ohjaavaa maailmanlaajuista System of National Accounts -käsikirjaa uudistetaan parhaillaan. Uudistuksessa tulojen, kulutuksen ja varallisuuden jakaumatilit on tuotu osaksi tilinpidon kehikkoa. Tämä on merkittävä muutos, sillä käsikirja toimii keskeisenä kansainvälisenä viitekehyksenä ja ohjaa tilastotuotantoa lähes kaikissa maissa. Vastaava kehitys etenee myös Euroopassa, missä ratkaisut sisällytetään European System of Accounts 2030 -kehikkoon sekä Euroopan keskuspankin uudistettaviin rahoitustilinpidon suuntaviivoihin.

Tietoon perustuvassa päätöksenteossa siirrytään yhä enemmän hajotetun tilastotiedon käyttöön. Kehitystä selittää kolme keskeistä tekijää. Ensinnäkin globalisaatio, talouden monimutkaistuminen ja eriarvoisuuden kasvu edellyttävät aiempaa tarkempia mittareita. Toiseksi ideaalitilanteessa taloutta tarkasteltaisiin suoraan mikroaineistojen avulla. Mikro- ja makrotason aineistot ovatkin lähentymässä toisiaan, vaikka mikroaineistojen käyttöä rajoittavat edelleen saatavuus, käytettävyys ja ajantasaisuus – kotitalousaineistot saadaan usein käyttöön yli vuoden viiveellä. Kolmanneksi aineistojen kehittäminen on jatkuva prosessi, jota ohjaavat sekä talouden muutokset että tarve entistä tarkempaan ilmiöiden ymmärtämiseen.

On väistämätöntä, että kotitalouksien hajontaa kuvaavat tilastojärjestelmät vakiintuvat lähivuosina viralliseen tilastotuotantoon. Tällä hetkellä painopiste on jo kehitettyjen menetelmien käyttöönotossa, mutta samalla aineistojen kattavuutta ja laatua parannetaan. Esimerkiksi varallisuustilastoissa pyritään ottamaan aiempaa paremmin huomioon puuttuvia eriä, kuten eläkkeet ja käteinen raha.

Keskeinen kehityssuunta on myös mahdollisuus tarkastella kansantalouden tilinpidon puitteissa samanaikaisesti tuloja ja varallisuutta – tulevaisuudessa mahdollisesti myös kulutusta. Tämä mahdollistaisi aiempaa tarkemman analyysin siitä, ketkä ovat samanaikaisesti tulo- ja varallisuusrikkaita tai -köyhiä, ja auttaisi ymmärtämään paremmin taloudellista syrjäytymistä¹². Menetelmät ovat kuitenkin vielä kehitysvaiheessa, eikä niitä ole toistaiseksi sisällytetty tilinpidon standardeihin.

Uusien mittareiden kehitys tuo mukanaan myös haasteita. Eri hankkeissa käytetyt käsitteet voivat poiketa toisistaan, mikä vaikeuttaa tulosten vertailua. Esimerkiksi kansainvälisten instituutioiden jakaumatilit kuvaavat kotitalouksien resursseja, kun taas DINA-lähestymistapa jakaa koko talouden tuloja ja sekä kotitalouksien että kolmannen sektorin varoja yli 20-vuotiaille henkilöille. Nämä näkökulmat voivat hyvin täydentää toisiaan, mutta se edellyttää huolellista tulkintaa.

Lisäksi on tärkeää ymmärtää aineistojen kattavuuserot. Kotitaloustutkimukset kuvaavat usein väestön enemmistöä, kun taas jakaumatilit pyrkivät kattamaan koko väestön. Politiikan kannalta molemmat näkökulmat ovat tärkeitä, vaikka käytännössä keskeistä on usein enemmistön tilanne.

Tulojen ja varallisuuden käsitteet sisältävät myös tulkinnallisia kysymyksiä. Tulojen osalta rahatulot on yleensä hyvin määritelty, mutta esimerkiksi myyntivoittojen tai julkisten palveluiden huomiointi vaihtelee. Varallisuuden kohdalla erot ovat vielä suurempia: eri varallisuuserillä on erilainen merkitys kotitalouksien arjessa, ja esimerkiksi eläkkeitä ei yleensä lueta varallisuuteen, vaikka ne ovat keskeinen osa taloudellista turvaa.

Näiden kysymysten tarkempi huomioiminen on tärkeää erityisesti maiden välisten erojen ymmärtämiseksi. Työ näiden teemojen parissa jatkuu kansainvälisissä asian­tuntijaryhmissä vielä pitkään.

Artikkelissa esitetyt mielipiteet ja käsitykset ovat kirjoittajan omia eivätkä vastaa Euroopan keskuspankin näkemystä.