1. Julkaisuhaku
2. Kuvitteellinen kuilu kasvatustieteen ja taloustieteen välillä

Kuvitteellinen kuilu kasvatustieteen ja taloustieteen välillä

Tutkimusnäyttö ei poista politiikasta arvovalintoja, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia. Vastakkainasettelu kasvatustieteen ja taloustieteen välillä kaventaa keskustelua, sillä vastuullinen päätöksenteko tarvitsee sekä kontekstin ymmärrystä että empiiristä vaikutustietoa.

 

Kuvitteellinen kuilu kasvatustieteen ja taloustieteen välillä

Koulutussosiologi Jaakko Kauko väittää tuoreessa kirjoituksessaan, että tietopohjainen päätöksenteko on harha ja että tutkimustietoon vetoamalla peitetään poliittisia arvovalintoja. Kritiikissä on tärkeä ydin: tutkimusnäyttö ei yksin määrää politiikkaa, eikä mittaaminen ole koskaan täysin arvoneutraalia.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että evidenssin kerääminen olisi harhaa tai tarpeetonta.

Kaukon argumentaatiossa sekoittuvat kaksi eri asiaa. On totta, että poliitikot voivat käyttää tutkimusta valikoivasti perustellakseen jo tehtyjä päätöksiä. Mutta tästä ei seuraa, että tutkimustiedon systemaattinen hyödyntäminen päätöksenteossa olisi itsessään virheellinen tavoite. Se, että tietoa voidaan käyttää huonosti, ei tee tiedosta tarpeetonta.

Syistä ja kontekstista

Kauko kirjoittaa:

“Taloustieteen näkökulmasta vain tietty kausaliteettien analyysi antaa mahdollisuuden tehdä päätelmiä.”

Tämä on valitettava karikatyyri.

Empiirinen taloustiede käyttää rutiininomaisesti laadullisia ja kuvailevia aineistoja, sekä tarkastelee mekanismeja ja kontekstia — sitä tekevät niin Esther Duflo, Raj Chetty kuin koulutusekonomistit Eric Hanushek ja Ludger Wößmann. Donald Rubinin ja Paul Hollandin klassinen muotoilu kausaalipäättelystä (“no causation without manipulation”) on ennen muuta varoitus siitä, että kausaalisia väitteitä ei tule esittää siellä, missä koeasetelmaa ei voi edes periaatteessa kuvitella.

Kausaalinen identifikaatio ei korvaa kontekstuaalista ymmärrystä, vaan täydentää sitä. Pelkkä kontekstin tuntemus, ilman kykyä tunnistaa vaikutuksia, ei auta politiikkatoimien valinnassa. Ei myöskään pelkkä kausaalianalyysi ilman kontekstin ymmärrystä. Kukaan ei ole tietääkseni ehdottamassa, että kontekstuaalinen ymmärrys korvattaisiin pelkillä mittausluvuilla. Mittaaminen on myös olennainen osa sitä kokonaisuutta, jonka pohjalta tilanteesta ja kontekstista saadaan tietoa ja päätöksiä tehdään. 

Suomalainen keskustelu kaipaa parempaa sisältöä

Keskustelu kansallisista kokeista on hyvä esimerkki. Niiden kannattajia ei motivoi vain tehokkuusajattelu, vaan myös yhdenvertaisuus. Ilman vertailukelpoista tietoa on vaikea tietää, missä oppimistulokset heikkenevät, mitkä käytännöt toimivat ja missä oppilaat jäävät jälkeen. Juuri tiedon puute voi ylläpitää eriarvoisuutta.

Empiirinen koulutussosiologinen tutkimus kertoo, että standardoidut kansalliset kokeet voivat tukea tasa-arvoa. Esimerkiksi Van de Werfhorstin ja Mijsin (2010) sekä Bolin ym. (2014) tulokset kertovat, että standardoitu arviointi vähentää koulutuksellista eriarvoisuutta. Ajatus ei siis ole, että mittaaminen olisi yhdenvertaisuuden vastakohta, vaan että hyvin suunniteltu mittaaminen voi olla yksi sen edellytyksistä. 

Olen Kaukon kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin sama tutkimusnäyttö voi tukea useita erilaisia poliittisia ratkaisuja. Toiseksi myös mittausvalinnat sisältävät arvovalintoja, joista pitää keskustella avoimesti.

Mutta tästä seuraa tarve paremmalle evidenssille, ei vähemmälle evidenssille. Tutkimustiedon tuottamisen on oltava avointa, mittausvalinnat on perusteltava ja niiden taustalla olevista arvoista on käytävä julkista keskustelua. Politiikkavalinnoissa ei pidä myöskään luopua arvovalinnoista, eikä tietopohjaisuudesta, vaan tehdä molemmista läpinäkyvämpiä.

Kasvatustieteen monet kasvot

Erityisen surullisena pidän Kaukon rakentamaa vastakkainasettelua ”valtavirtaisen kasvatustieteen” ja taloustieteen välille. Taloustieteilijöiden käyttämät empiiriset menetelmät ja syy-seuraussuhteiden tunnistamiseen tarkoitetut tutkimusasetelmat ovat pitkälti samoja kuin ne, joita käytetään kasvatustieteen empiirisessä valtavirtatutkimuksessa. Esimerkiksi Harvard Graduate School of Educationin CEPR-keskuksen tai Stanfordin CEPA-keskuksen tutkimusta tarkastelemalla huomaa, että kansainvälisen koulutuspolitiikan huippututkimuksessa hyödynnetään laajasti samoja kvantitatiivisia menetelmiä, kausaalipäättelyn työkaluja ja vaikutusarvioinnin tutkimusasetelmia kuin soveltavassa taloustieteessä tai empiirisessä sosiologiassa.

Kasvatustieteen ja taloustieteen välillä ei pitäisi olla Kaukon kuvaamaa vastakkainasettelua, koska kasvatustiede on hyvin laaja monitieteinen kokonaisuus. Koulutussosiologia, kasvatuspsykologia, kasvatusfilosofia, koulutushistoria ja monet muut tutkimusalat tarkastelevat kasvatuksen laajaa kenttää erilaisten yhteiskuntatieteellisten (sosiologia, taloustiede) tai muiden ihmistieteellisten (psykologia, historia) tieteenalojen menetelmillä. 

Vastakkainasettelu kasvatustieteen ja empiirisen vaikutustutkimuksen välillä ei siksi kuvaa hyvin alan kansainvälistä tutkimuskenttää. 

Lopuksi

Lopulta kysymys ei ole siitä, korvataanko kasvatuksellinen ymmärrys mittaamisella tai politiikkatutkimuksella. Kysymys on siitä, pyritäänkö yhteiskunnallisia päätöksiä tekemään mahdollisimman hyvän tiedon varassa vai ilman sitä. Tutkimusnäyttö ei vapauta arvovalinnoista, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia. Juuri siksi tietopohjaisuus ei ole harha, vaan välttämätön – joskin aina epätäydellinen – edellytys vastuulliselle päätöksenteolle.

Viitteet

Van de Werfhorst, H. G., & Mijs, J. J. (2010). Achievement inequality and the institutional structure of educational systems: A comparative perspective. Annual review of sociology, 36(1), 407-428. 

Bol, T., Witschge, J., Van de Werfhorst, H. G., & Dronkers, J. (2014). Curricular tracking and central examinations: Counterbalancing the impact of social background on student achievement in 36 countries. Social Forces, 92(4), 1545-1572.