Kenet meillä on varaa hoitaa?
Kuinka paljon lisäelinvuosi saa maksaa, kun uudet lääkkeet ovat yhä kalliimpia? Missä ja miten käytettynä rahalla tuotetaan ihmisille eniten terveyttä? Niin kauan kuin priorisointi ei ole läpinäkyvää ja perustu tietoon, hoito uhkaa toteutua sattumanvaraisesti.
TERVEYDENHUOLLOSSA ON aina rajallisesti rahaa ja työntekijöitä. Tapoja auttaa potilasta ja parantaa väestön terveyttä tulee sen sijaan jatkuvasti lisää. Tieto karttuu, hoidot kehittyvät, uudet lääkkeet ovat yhä kalliimpia ja ihmisten vaatimustasokin kasvaa.
Kun kaikkeen ei ole varaa, on tehtävä valintoja: missä ja miten rajallisilla resursseilla saataisiin mahdollisimman paljon hyvää?
Suomalaisessa terveydenhuoltokeskustelussa on vallalla erikoinen kaksinaisajattelu, sanoo Aapo Tahkola, joka työskentelee vaikuttavuusylilääkärinä Keski-Suomen hyvinvointialueella ja THL:ssä.
”Useimmat jo allekirjoittavat sen, että tekemistä on enemmän kuin resursseja. Yhtä aikaa kuitenkin eletään monella tapaa siinä illuusiossa, että kaikki uudet hoidot, seulonnat ja seurannat voidaan toteuttaa ideaalin mukaisesti.”
Tämä näkyy esimerkiksi hoitosuosituksissa, joista ovat tyypillisesti vetovastuussa erikoisalansa parhaat asiantuntijat. Sisältöasiantuntemus on huippuluokkaa, mutta kokonaiskuva jää herkästi huomiotta. Samoin vaihtoehtoiskustannukset: jos toimitaan näin, mitä jää samaan aikaan tekemättä toisaalla?
Käypä hoito -suositusten tulisi Tahkolan mielestä kyetä nykyistä paremmin arvottamaan asioita yli potilasryhmä- ja erikoisalarajojen.
”Nyt asioita pohditaan liian siiloutuneesti”, hän sanoo.
Esimerkiksi muutama vuosi sitten julkaistun suosituksen mukaan maksafibroosiseulontaan tulisi ohjata kaikki korkean riskin potilaat – joita on Suomessa yhteensä 400 000. Se maksaisi kymmeniä miljoonia euroja ja veisi merkittävästi tuhansien ammattilaisten työaikaa.
Sellaisesta ei selvitä ilman lisäresursseja tai sitä, että jotain muuta jätetään tekemättä. Ongelma on tuttu muuallakin.
Yhdysvaltalaistutkijoiden tekemässä simulaatiossa selvisi, että noudattaakseen kaikkia pitkäaikaissairauksien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon liittyviä suosituksia potilaidensa auttamiseksi lääkärien täytyisi pystyä työskentelemään 27 tuntia vuorokaudessa.
Brittitutkijat taas laskivat, että koko maan kaikki lääkärit ja hoitajat eivät riittäisi toteuttamaan edes pelkästään elintapaohjaukseen liittyviä kansallisen terveysinstituutin NICE:n suosituksia.
PRIORISOINNISTA TULEE yleensä ensimmäiseksi mieleen tehohoitopaikkojen jako tai kalliit lääkkeet. Kuitenkin yli puolet kaikista sotekuluista menee henkilöstön palkkoihin.
”Tätä kalleinta resurssia pitäisi käyttää mahdollisimman viisaasti. Uusien lääkkeiden hintoja syynätään tarkkaan, mutta aikaa myydään liian halvalla”, Tahkola sanoo.
Hänen mielestään kansallisia hoitosuosituksia valmistellessa pitäisi aina tehdä kustannusvaikutusten arviointi, johon lasketaan myös ammattilaisten aika. Nykytilanteessa hoitosuositukset toteutuvat liian sattumanvaraisesti.
Esimerkiksi vanhat tottumukset, vahvat potilasyhdistykset ja osin markkinavoimatkin ohjaavat liiaksi sitä, mitkä asiat hoidetaan hyvin.
”Esimerkiksi vanhat tottumukset, vahvat potilasyhdistykset ja osin markkinavoimatkin ohjaavat liiaksi sitä, mitkä asiat hoidetaan hyvin. Samaan aikaan toiset asiat, jopa samoissa potilasryhmissä, saatetaan hoitaa huonosti.”
Yksi taustasyy on sekin, ettei hoidon tuloksia ole seurattu johdonmukaisesti.
Käytetyn rahan ja hoitosuoritteiden laskeminen ei vielä kerro, onko hoito todella ollut tehokasta ja onko potilaiden vointi kohentunut.
Tähän tarpeeseen vastaavat nyt osaltaan kansalliset laaturekisterit, joita Tahkola on ollut mukana kehittämässä THL:ssä. Niihin kerätään tilastotietoa potilaiden saamasta hoidosta ja sen tuloksista.
Rekistereistä on jo esimerkiksi paljastunut, että kakkostyypin diabetespotilaiden verensokeria hoidetaan Suomessa todella hyvin, mutta samojen potilaiden kolesterolin hoito on ollut Tahkolan mukaan ”jotakin surkean ja umpisurkean välillä”.
Kun ongelma on tuotu esiin ja siihen on tartuttu, tulokset ovat jo parantuneet selvästi. Näin estetään sydäninfarkteja ja aivohalvauksia, mikä on tietysti tärkeää potilaiden kannalta, mutta auttaa myös hillitsemään kustannusten kasvua.
Toinen esimerkki on kohonneen verenpaineen hoito. Se ei ole muodikasta, siihen ei liity jänniä uusia lääkkeitä eikä vahvoja potilasyhdistyksiä. Se kuitenkin koskee niin isoa joukkoa ja hoitotasapaino on nyt niin huono, että parannuksilla olisi mittava vaikutus.
Omalla alueellaan Keski-Suomessa Tahkola on ollut rakentamassa järjestelmällistä vaikuttavuustyötä ja vertaiskehittämistä jo kymmenisen vuotta. Nyt monella muullakin alueella on samansuuntaista toimintaa.
Perusideana on koota kunkin alueen ja yksikön ammattilaiset hoitotulosten äärelle ja pohtia yhdessä, mitä olisi tärkeintä parantaa ja miten se onnistuu.
Tahkola puhuu mielellään ”positiivisesta” priorisoinnista. Tavoite ei ole niinkään rajoittaa hoitoja, vaan tunnistaa, mitä ainakin kannattaa tehdä hyvin.
”Hienointa tässä on se, kuinka paljon voidaan tehdä ilman rahan tai resurssien lisäämistä, vain suuntaamalla ajankäyttöä ja ammattilaisten huomiota viisaammin.”
TERVEYDENHUOLLON ARJESSA päätöksiä tehdään joka tapauksessa koko ajan. Lääkärit priorisoivat niin potilastyössä kuin yksiköiden hallinnossakin.
Hyötyykö potilas riittävästi, jotta kallis ja haittojakin aiheuttava hoito kannattaa antaa? Maksetaanko harvinaiseen sairauteen lääkkeet? Jos sairaalaan ostetaan uusia laitteita, mistä raha on pois? Millä kriteereillä potilas lähetetään magneettikuvaukseen?
Ratkaisujen tueksi tarvitaan lisää tietoa.
Tutkimusjohtaja Eila Kankaanpää Itä-Suomen yliopistosta johtaa strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa Proshade-hanketta, jossa kehitetään taloudellisen ja vaikuttavuustiedon käyttöä terveydenhuollon päätöksenteossa.
Hänestäkin hoitosuosituksissa olisi hyvä arvioida, mitkä toimet ovat vaikuttavimpia ja myös kustannusnäkökulmasta perusteltuja. Esimerkiksi Ruotsissa suosituksissa on portaita: mitä ainakin pitää tehdä, mitä kenties kakkosvaihtoehtona, mitä voi soveltaa vain kokeellisessa mielessä.
”Kun asiaa olisi mietitty ja tietoa siilattu valmiiksi, ammattilaiset eivät jäisi työssään niin yksin”, Kankaanpää sanoo.
Proshade-hankkeessa on käynyt ilmi, että moni lääkäri toivoisi enemmän palautetta ja vertailutietoa siitä, ottaako vaikka laboratoriokokeita tai määrääkö lähetteitä samaan tapaan kuin kollegat.
Taloudellinen tieto pitäisikin Kankaanpään mielestä ottaa vahvemmin mukaan johtamiseen ja yhteiseen keskusteluun työpaikoilla.
Yksi puoli priorisointia on hukan välttäminen. Proshade-hankkeessa puhutaan ”resurssiviisaasta terveydenhuollosta”. Rajallisia resursseja ei pidä haaskata sellaiseen hoitoon, josta on hyötyä vain vähän tai ei ollenkaan.
Samaan aikaan kun joitain vaivoja alihoidetaan, meilläkin on edelleen ylihoitoa: turhia antibioottikuureja tai kuvantamisia, jopa leikkauksia, joista ei ole suuremmin hyötyä.
Vähähyötyisten hoitojen kustannukset ovat Suomessa todennäköisesti satoja miljoonia euroja, arvioi Proshade-tutkimuskonsortion viimevuotinen selvitys. Jos mukaan lasketaan esimerkiksi toimimattomien potilastietojärjestelmien ja heikon koordinaation tai hallinnon vuoksi hukatut resurssit, summa voi olla jo miljardiluokkaa.
Näyttöön perustumaton uusi hoito voidaan jättää hyväksymättä, mutta jo käytössä olevien, vähähyötyisiksi osoittautuneiden hoitojen karsiminen on vaikeampaa. Siihen ei ole ollut rutiineja.
Yksi keino levittää tietoa ovat hankkeessa tuotetut Vältä viisaasti -suositukset. Kankaanpää tietää, että joissakin hoitoyksiköissä on jo otettu tavaksi käydä niitä läpi yksi kerrallaan. Se voisi olla kevyt tapa vähitellen muuttaa toimintakulttuuria ja helpottaa luopumista.
Yksittäinen hoito on harvoin kategorisesti hyödytön. Se voi auttaa tietyissä tapauksissa, laajemmassa käytössä ei. Silloin sitä ei tarvitse poistaa valikoimasta, vaan käyttää harkitummin.
Ymmärrystä vaaditaan kaikilta osapuolilta. Sekä lääkärit että potilaat saattavat nimittäin yliarvioida hoidoista saatavaa hyötyä. Yksi inhimillisen ajattelun vinoumista on, että aina on parempi tehdä edes jotain kuin jättää tekemättä.
Korvatulehdukseen halutaan antibiootit, vaikka kivunhoito riittäisi ja tulehdus paranisi ajan myötä.
Tottumuskin vaikuttaa.
”Jos on aiemmin tottunut saamaan polvivaivaansa kortisonipiikin, vaikka se ei olisikaan vaikuttavaa hoitoa, niin kyllä sitä odotetaan, kun polvi on taas kipeä”, Kankaanpää kuvaa.Potilas haluaa siis kokea saavansa hoitoa, ja akuutissa tilanteessa lääkärillä on paine yrittää auttaa. Siksikin olisi hyvä, että vaihtoehtoja olisi jo punnittu toisaalla.
PRIORISOINNISTA ON keskusteltu 2000-luvulla paljon. On perätty yhteisiä, yleisesti hyväksyttyjä periaatteita, jotta päätökset olisivat läpinäkyvämpiä.
Tällä hetkellä lääkäreillä on apunaan sosiaali- ja terveysministeriön määrittelemät erikoissairaanhoidon kiireettömän hoidon perusteet.
Kansallisella tasolla priorisointia tekee myös palveluvalikoimaneuvosto Palko. Se antaa suosituksia siitä, mitä hoitoja, lääkkeitä tai tutkimuksia ylipäätään tarjotaan julkisin varoin.
Jos vaikkapa uusi syöpälääke on vain hiukan tehokkaampi kuin vanha mutta maksaa tuplasti enemmän, neuvosto pohtii, otetaanko sellainen valikoimaan. Puntarissa ovat niin hyödyt, haitat kuin hinta.
Palkon on mietittävä ratkaisuissaan koko väestön tarpeita, etiikkaa ja resurssien oikeudenmukaista jakoa. Maksetaanko kymmeniä tai satoja tuhansia euroja lisää taudin vähäisestä jarruttamisesta, kun se on samalla pois jostain muusta?
Mittarina käytetään usein laatupainotettua elinvuotta (QALY), eli sitä, miten paljon tervettä lisäaikaa hoito tuo. Usein lasketaan, kuinka paljon uuden hoidon avulla saatu laatupainotettu lisäelinvuosi maksaa vanhaan hoitoon verrattuna.
Käytännössä mittarilla on rajansa. Vaikkapa kroonisesti sairaiden tai moniongelmaisten potilaiden hoidossa yksittäisen hoidon vaikuttavuusluvusta on vain vähän apua. Lisäajan arvo ja laatu on myös yksilöllinen, tapauskohtainenkin asia.
Eivätkä hoitopäätökset ole pelkkää matematiikkaa.
Kustannusvaikuttavuus on yhdenlainen peruste. Toinen on vaikkapa solidaarisuus, jota esimerkiksi Ruotsissa painotetaan.
”Jos elämän lotossa käy huonosti ja sinulle sattuu vakava harvinainen sairaus, niin siellä ajatellaan, että kallis hoito on ihan reilua maksaa yhteisesti”, Kankaanpää kuvaa.
Solidaarisuusperiaate ei myöskään anna henkilöön liittyvien tekijöiden kuten työn tai lasten lukumäärän vaikuttaa hoidon saamiseen. Tämä kuuluu suomalaislääkärienkin ammattietiikkaan.
Pienellä budjetilla toimiva Palko ei veny kaikkeen. Sen suositukset kattavat vain osan terveydenhuollon kokonaisuutta.
Lisäksi vaikuttavuuslaskenta auttaa vain valitsemaan tietyn sairauden eri hoitomuotojen välillä. Sellaista tutkimustietoa on vähän, joka auttaisi vertailemaan niin sanotusti omenoita ja appelsiineja – ja terveydenhuollon korissa on aika monta eri hedelmää.
Miten rahat jaetaan järjestelmän sisällä eri portaille, sairaus- ja potilasryhmille? Millä perusteilla valtio jakaa rahaa hyvinvointialueille?
Ylätason priorisoinnissa kustannusvertailu muuttuu paljon mutkikkaammaksi.
MITÄ YLIPÄÄTÄÄN olemme valmiita maksamaan terveydestä? Kuinka paljon kansalaisen lisäelinvuosi saa maksaa? Tuleeko jossain katto vastaan? Suomessa mitään selkeää rajaa ei ole toistaiseksi määritelty.
Tänä syksynä Proshade-hanke ryhtyy selvittämään, miten kynnysarvon voisi laskea ja voisiko sellainen ylipäätään toimia meillä priorisoinnin ohjenuorana.
Jyväskylän yliopiston terveystaloustieteen professori ja Laboren johtava tutkija Petri Böckerman huomauttaa, että juuri tämä iso kysymys on jäänyt suomalaisessa keskustelussa pitkälti käsittelemättä. Kustannusvaikuttavuuden jalkoihin on siten jäänyt olennainen käsite: yhteiskunnan maksuhalukkuus.
”Voidaan tehdä vaikka kuinka paljon kustannusvaikuttavuuslaskentaa, mutta jos meillä ei ole mitään käsitystä yhteiskunnan maksuhalukkuudesta, laskelmat jäävät ilmaan. Eri yksiköissä tehdään erilaisia päätöksiä ja käytännössä hoidetaan potilaita eri tavalla.”
Ei tarkka kustannuskattokaan tosin aukoton ratkaisu ole. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa kustannusvaikuttavuudelle on julkilausuttu raja, joka uusien lääkkeiden tai hoitojen tulee täyttää päästäkseen palveluvalikoimaan. Kriteeristä on kuitenkin jo poikettu esimerkiksi joidenkin potilasryhmien painostuksesta. Jos hoidon saaminen riippuu lobbausvoimasta, eihän sekään tasavertaista ole.
On myös toinen perusasia, joka Böckermanin mielestä usein unohtuu. Poliitikkojen puheissa ja soten taustapapereissa on tapana lupailla samassa lauseessa tehokkuutta ja tasa-arvoa.
”Taloustieteessä kuitenkin yleisesti päätellään, että tehokkuuden ja tasa-arvon välillä joudutaan aina tekemään jonkinlainen kompromissi”, Böckerman sanoo.
Jos tehoja haetaan, monet leikkauksethan voisi keskittää yhteen ainoaan sairaalaan koko maassa. Mutta olisiko reilua, että osa potilaista joutuisi matkustamaan satoja kilometrejä hoitoon?
”On aina yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys, missä määrin halutaan painottaa tehokkuutta ja missä määrin tasa-arvoa.”
ERIARVOISUUS ON suomalaisen terveydenhuollon kipukohta. Alueelliset ja sosiaaliryhmien väliset hyvinvointierot ovat meillä eurooppalaisittain isot.
Terveyserojen kaventaminen oli keskeinen tavoite, kun vastuu palvelujen järjestämisestä siirtyi sote-uudistuksessa kunnilta 21 hyvinvointialueelle. Hoitoonpääsyn piti nopeutua ja yhdenvertaisuuden parantua.
Alku ei hyvältä näytä: palvelut uhkaavat ainakin lyhyellä aikavälillä pikemminkin heiketä. Budjettipaineessa kärvistelevät alueet hakevat nyt säästöjä karsimalla terveysasemia, vuodepaikkoja ja vanhusten hoivaa.
Perusterveydenhuollossa on valmiiksi heikommat resurssit kuin erikoissairaanhoidossa. Kuilu on vuosien ajan vain kasvanut. Se tapahtuu ikään kuin puolivahingossa.
Suomessa kuten muuallakin Euroopassa ennaltaehkäisyn osuus terveysmenoista on viime vuosikymmeninä kutistunut.
Sairaudet on pakko hoitaa, lääkkeet kallistuvat ja tehohoidostakin on paha tinkiä. Siispä tingitään kiireettömämmistä asioista. Suomessa kuten muuallakin Euroopassa ennaltaehkäisyn osuus terveysmenoista on viime vuosikymmeninä kutistunut.
Eila Kankaanpäällä on se käsitys, että erikoissairaanhoitoon, perusterveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin jaetaan rahaa monin paikoin vanhojen budjettien pohjalta ja nostetaan prosenttiperusteisesti. Se tarkoittaa, että valmiiksi iso erikoissairaanhoito saa uudessakin systeemissä aina vain enemmän rahaa.
Hyvinvointialueilla keskitytään listaamaan suljettavia terveysasemia sen sijaan että katsottaisiin kokonaisuutta.
”Uudistus olisi tarvinnut vahvemman tilaajaorganisaation, jotta resursseja oikeasti olisi saatu siirtymään toimintojen välillä.”
TYÖSSÄKÄYVIEN PERUSTERVEYDEN hoitaa pitkälti työterveyshuolto. Monilla se sisältää lakisääteisten, työhön liittyvien palvelujen lisäksi muutakin sairaanhoitoa.
Eniten perusterveydenhuollon kriisistä kärsivätkin työmarkkinoiden ulkopuolella olevat ja ikääntyneet, jotka ovat julkisten palvelujen varassa. Heillä myös on keskimäärin heikompi terveys kuin työssä käyvillä.
Eikö juuri heihin kannattaisi panostaa, jos halutaan saada rahoilla mahdollisimman paljon terveyttä? Näin taloustieteen rajahyötyajattelun perusteella voisi ajatella, Petri Böckerman sanoo.
”Ongelma vain on, että mediaaniäänestäjällä on heikot kannustimet valita politiikkoja, jotka laittavat enemmän resursseja julkiseen perusterveydenhuoltoon, koska he ovat itse työterveyshuollon piirissä.”
Vaikeudesta puuttua rakenteisiin kertoo sekin, että viidentoista vuoden sote-sorvaamisen jälkeen työterveyshuollon sairaanhoito, merkittävä osa julkisin varoin tuetusta terveydenhuollosta, jäi yhä uudistuksen ulkopuolelle.
Terveydenhuollon professori Kristiina Patja Helsingin yliopistosta korostaa, että priorisointi on aina arvopohjaista valintaa.
Me olemme ajatelleet, että on tosi tärkeää, että keskiluokkainen ihminen pääsee näyttämään yskäänsä nopeasti. Se on valinta.
”Me olemme ajatelleet, että on tosi tärkeää, että keskiluokkainen ihminen pääsee näyttämään yskäänsä nopeasti. Se on valinta. On myös priorisoitu niin, että meillä on eri pelisäännöt yksityisellä ja julkisella. Sekin on arvovalinta. Sitä ei vain haluta sanoa ääneen.”
Patjan mielestä päättäjiltä puuttuu visio ja rohkeus. Sen sijaan, että ”mikromanageerataan” hoitoonpääsyn määräaikaa edestakaisin, tarvittaisiin laajaa näkemystä. Mitä koko 24 miljardin euron sotebudjetilla halutaan tarjota väestölle? Miten torjutaan tappavia kansantauteja, päihdeongelmia, stressiä?
”Ja mikä on se palvelulupaus, jonka annamme kaikille suomalaisille? Onhan se absurdia, että minulle se on, että ajan saa aina. Äidilleni, joka on jo ikäihminen, takaisinsoitto toimii ehkä huomenna ja ajan saa kolmen kuukauden päästä.”
Terveydenhuollon monikanavarahoitus on Patjan mielestä tasavertaisuuden kannalta valtava ongelma. Palveluita voi kyllä tuottaa monella tavalla, yksityisellä tai julkisella, mutta verorahoilla kustannetuissa palveluissa pitäisi päteä samojen sääntöjen.
”Työhönsä sitoutuneet ammattilaisetkin haluaisivat avointa priorisointia. He joutuvat tekemään kohtuuttomia päätöksiä, jotka aiheuttavat valtavaa eettistä stressiä.”
Patja perää systeemistä ajattelua: kun palvelut tuotetaan tasavertaisesti, se hyödyttää lopulta kaikkia.
Esimerkiksi päihderiippuvuus aiheuttaa paljon erikoissairaanhoidon kustannuksia. Koska päihdehuolto on retuperällä, ihmiset päätyvät päivystykseen. Päivystys kuormittuu, mikä on pois vaikkapa kiireettömästä kirurgiasta ja sisätaudeilta.
”Eikö meidän kannattaisi hoitaa se päihdeporukka eri tavalla ja vähentää painetta päivystyksestä? Jollekin vähän enemmän antaminen ei ole aina pois muilta.”
NÄITÄ YHTEYKSIÄ voi olla vaikea osoittaa numeroilla.
Terveystaloustiede ei anna paljonkaan selkeitä ja yleispäteviä vastauksia siihen, miten satsaukset ennaltaehkäisyyn tai peruspalveluihin maksavat itsensä takaisin.
Arkijärki toki sanoo, että jos ihmiset pääsevät ajoissa hoitoon, ongelmat eivät ehdi mutkistua. Lyhyellä aikavälillä tulos voi joskus näyttää ihan toiseltakin. Onhan perustaso myös portinvartija: mitä useampi sinne pääsee, sitä useampi saa myös lähetteen eteenpäin.
Ehkäiseviä palvelujakin on moneen lähtöön.
Ei ole esimerkiksi järkeä seuloa joka sairautta kaikilta kansalaisilta varmuuden vuoksi. Sen sijaan rokotusohjelmat, sydäntautien riskiryhmien hyvä hoito tai keinot tupakoinnin ja alkoholin käytön vähentämiseen ovat tutkitusti kustannustehokasta toimintaa.
Tutkijat ovat esimerkiksi arvioineet, että jos Suomessa otettaisiin laajasti käyttöön alkoholinkäytön mini-interventio lääkärin vastaanotolla, se vähentäisi terveydenhuollon suoria kustannuksia yli kuudella miljoonalla eurolla.
Arviot ovat arvioita, ja politiikan aikajänne lyhyt. Se tekee terveyden edistämisen priorisoinnista hankalaa.
”Investoinnit poikivat vasta mahdollisesti vuosikymmenien kuluttua parempana terveydentilana. Siitä ei ole odotettavissa suuria pikavoittoja, ainakaan seuraavan vaalikauden aikana”, Petri Böckerman sanoo.
Toisaalta pikavoittoja ei välttämättä ole luvassa digitalisaatiostakaan, johon investoidaan nyt alalla kuin alalla.
Vuosien varrella soten säästötavoitteista paljon on laskettu digin varaan, mutta varmaa ei ole, missä ja millä aikavälillä digitalisaatio aidosti parantaa tuottavuutta. Toistaiseksi näyttöä terveydenhuollon digipalvelujen vaikuttavuudesta on vähän ja tulokset ovat ristiriitaisia. Hyvä sovellus tehostaa työtä, käytettävyydeltään kehno toimii päinvastoin.
Lisää tietoa saataneen lähivuosina. Sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti juuri tutkimushankkeen aiheesta osana laajaa terveydenhuollon digitalisaatio-ohjelmaa.
Sitran viime vuonna julkaisema selvitys laski, että terveysdataa paremmin hyödyntämällä voisi säästää 770 miljoonaa euroa ja vapauttaa tuhansien hoitajien ja lääkärien aikaa. Myös tekoäly voisi sen mukaan tehostaa esimerkiksi riskiryhmien tunnistusta ja hoitokirjauksia.
Hurjasti kehittyvä tekoäly onkin oma villi korttinsa. Asiantuntijat ovat varsin varovaisia ennustamaan, mihin kaikkeen se lähivuosina oikeasti taipuu.
TURUN YLIOPISTON terveystaloustieteen professori ja THL:n tutkimusprofessori Mika Kortelainen puhuu mielellään vähän eri asiasta kuin varsinaisesta priorisoinnista. Siitä puhuvat kuitenkin kaikki muutkin, hän arvaa.
Priorisointia pitää tietysti tehdä kaikissa järjestelmissä ja tehdäänkin – toivon mukaan yhä avoimemmin, systemaattisemmin ja tutkimustietoon perustuen. Mutta se, mitä valitaan, riippuu viime kädessä toisesta asiasta, rahoitusjärjestelmästä.
Nyt terveydenhuollon järjestämisestä vastaavat hyvinvointialueet ja päätöksiä tekevät aluevaltuustot, mutta rahoitus tulee enimmäkseen valtiolta ja pieneltä osin asiakasmaksuista.
”Minua vähän hämää, että priorisoinnissa puhutaan paljon aika marginaalisistakin asioista. Jos taas rahoitusjärjestelmä on huonosti suunniteltu, helposti menee miljardi sinne, miljardi tänne. Kun siis puhutaan isoista parannuksista tehokkuuteen tai tuottavuuteen, sitä ei missään nimessä voi jättää huomiotta”, Kortelainen sanoo.
Hänestä iso ongelma on, että nykyisessä rahoitusmallissa hyvinvointialueilta puuttuvat kannustimet järjestää palvelut tehokkaasti tai panostaa ennaltaehkäisevään hoitoon. Kannustavampi tapa olisi alueiden oma verotusoikeus.
Aiemmassa järjestelmässä kunnilla oli kannuste miettiä, mihin eurot on järkevin laittaa, jotta veroprosentti pysyisi kurissa. Nyt sellainen puuttuu.
”Pikemminkin kaikki raha, mitä valtiolta tulee, kannattaa käyttää. Lisäksi alueilla on kannustin sanoa, että rahat eivät riitä, me tarvitaan lisää.”
Tätä kautta rahoitus kytkeytyy myös priorisointiin: järjestelmä ajaa alueita lyhytnäköisiin säästöpäätöksiin, priorisoimaan tavalla, joka ei pitkällä aikavälillä johda hyvään.
Verotusoikeuden sijasta on mahdollista yrittää luoda muita ohjausmekanismeja, kuten rahoituksen sitomista osittain hoidon vaikuttavuuteen. Käytännössä sekään ei ole helppoa. Kannustinmallit jäävät helposti kapea-alaisiksi. Mitä mitattaisiin, ja millaisia vääristymiä siitä syntyisi?
Tuloksellisia esimerkkejä kannustinrahoitusmalleista ei oikein löydy muualtakaan maailmasta. Erityisen haastavaa niitä on suunnitella sosiaalipalveluihin kuten lastensuojeluun.
Ja mitä tahansa tutkimukset sanovatkin tehokkaimmista ja vaikuttavimmista tavoista suunnata rahat, poliitikot päättävät mitä päättävät.
Petri Böckerman suhtautuu vähän epäillen siihen, toimisiko hyvinvointialueiden verotusoikeuskaan. Saisiko se aluepäättäjät satsaamaan terveyden edistämiseen, jonka hyödyt ovat kaukana tulevaisuudessa?
”En tiedä, miten pitkäjänteisesti suomalaiset poliitikot toimivat.”
