1. T&Y-lehti
2. Vain muutos on pysyvää – muuttuvien hyvinvointivaltiomallien analyysiä

Vain muutos on pysyvää – muuttuvien hyvinvointivaltiomallien analyysiä

Raija Julkusta voi hyvällä syyllä pitää suomalaisen hyvinvointivaltiotutkimuksen ”grand old ladyna”, sillä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana hän on tullut julkisuudessa tutuksi monista hyvinvointivaltiota koskevista kirjoituksistaan tai – kuten hän itse tutkimuskohdettaan kuvaa – hyvinvointivaltion aikalaisdiagnoosistaan. Toki keskittyminen vain ”hyvinvointivaltio-Julkuseen” ei tee oikeutta hänen monipuoliselle työelämään ja/tai naistutkimukseen kohdistuvalle tutkimukselleen. Kyseessä on kuitenkin Julkusen kirjoittaman trilogian viimeinen teos, joka kohdistuu hyvinvointivaltion muutosprosesseihin 2010-luvun tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Tässä yhteydessä Julkunen tunnustautuu reformipolitiikan tutkijaksi, jonka ote on ”poliittiseen taloustieteeseen kallellaan olevan sosiaalitieteilijän”.

Julkusen teos on lukemisen arvoinen monessakin mielessä. Ensinnäkin yli 30 vuoden pituinen omakohtainen aikalaisdialogi antaa mahdollisuuden reflektoida historiallista kehitystä omien tulkintojen kautta ja liittää se hyvinvointivaltiotutkimuksen historialliseen kaareen. Kirjaan on liitetty omana lähdeluettelonaan Julkusen laaja-alainen kirjoittelu hyvinvointivaltioteemasta. Lieneekin selvää, että reformipolitiikan tutkijan syvällinen kokemus välittyy tekijän oman tarinan kautta lukijakunnan iloksi.

Erityisen arvokkaasti Julkusen omakohtainen kokemus välittyy kirjan alkuosan tarkastelussa hyvinvointivaltion käsitteen historiasta sekä sitä seuraavissa pohdinnoissa hyvinvointivaltiotutkimuksen paradigmoista, käsitteistä ja metodeista. Omalla persoonallisella kirjoitustyylillään Julkunen luo varsin viihdyttävän katsauksen hyvinvointivaltion käsitteeseen ja itse hyvinvointivaltion kehittymiseen sekä sen kohtaamiin kriiseihin 1970-luvulta nykypäivään.

Jos teoksen luku 2 on viihdyttävä analyysi siitä, miten kypsään hyvinvointivaltioon on päädytty, niin seuraavat kolme lukua käsittelevät sen uudistamista lähinnä reformitutkimuksen välinein ja keskittyen eurooppalaisiin hyvinvointivaltioihin erityisesti finanssi- ja eurokriisien pyörteissä. Näiltä osin Julkusen tarina kertoo eurooppalaisen hyvinvointivaltion sopeuttamisesta globaalitalouden ja vapaasti liikkuvan pääoman maailmaan erilaisia ”jäykkyyksiä” purkaen.

Tarinankerronnan keskiössä on kolmea erilaista kypsää hyvinvointivaltiomallia edustavan neljän maan – Britannia, Ruotsi, Alankomaat sekä Saksa – lähimenneisyyden uudistukset. Kieltämättä jokainen maakatsaus itsessään ansaitsee tulla luetuksi. Ne antavat mielenkiintoista perspektiiviä mm. Suomessa vellovalle työttömyyden aktivointimallikeskustelulle. Yhteys suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja sen reformointiin syntyy mielenkiintoisella tavalla Julkusen oman tarinan kautta sekä erinäisinä heijastumina tai kommentteina pitkin kirjassa kuvattavaa suurta hyvinvointivaltion muutostarinaa.

Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan havainnoijana ja sen analysoijana Julkunen on omimmillaan ja terävimmillään. Kyky havainnoida tapahtumia ja liittää ne olemassa olevan tutkimuskirjallisuuteen persoonallisella tyylillä on kieltämättä kirjan parasta antia, josta lainaus sivulta 322 on hyvä esimerkki: ”Kun Piersonin ”uusi politiikka” reilut viisitoista vuotta sitten kolahti minuun, se tuntui pukevan eleganteiksi sanoiksi sen, mitä 1990-luvun Suomessa on tapahtunut”. Julkunen keskittyy olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen. Tyylilleen uskollisena hän ei tilastoja itse kaivele vaan tulkitsee sujuvan suoraviivaisesti muiden esittämiä taulukoita katkosten ja paradigmamuutosten kehykseksi.

Julkusen kahlaama tutkimuskirjallisuus on laaja, kuten aikalaisdiagnoosia tekevältä odottaa sopii. Paul Piersonin (2001) lisäksi kirjallisuudesta kannattaa nostaa esiin Anton Hemerijckin (2013) teos, sillä Julkunen toteaa kirjan löytymisen saaneen hänet miettimään oman kirjan tarpeellisuutta. Koska suomenkielinen kirja tavoittaa varsin toisenlaisen lukijakunnan, Hemerijckin teosta hyödynnetään tässä yhteydessä lähinnä empiirisenä tietolähteenä. Tyylillisesti ja myös näkökulmaltaan Julkusen ja Hemerijckin kirjat ovat sen verran erilaiset, että rohkenen suositella molempien lukemista.

Talouden merkitys hyvinvointivaltiolle on ajan saatossa lisääntynyt

Yhtä kaikki niin Julkuselle kuin Hemerijckillekin yhteistä on vakuuttava lähdeluettelo ja tapa tuottaa runsaasti polveileva tekstiä. Hemerijckin hyvinvointivaltioanalyysi korostaa talouspolitiikan, työmarkkinoiden, verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhteisvaikutusta pyrkien tuomaan esiin hyvinvointivaltion tuottamien ns. sosiaalisten investointien merkitystä. Julkusen tavoin olen taipuvainen epäilemään sosiaalisten investointien käsitteen mielekkyyttä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tai laajemmin taloustieteen näkökulmasta. Joka tapauksessa talouden merkitys hyvinvointivaltioanalyysissä on ajan saatossa korostumistaan korostunut.

Yksi Julkusen teeseistä onkin, että hyvinvointivaltio on taloudellistunut: talouden hallinta ja hyvinvointivaltion rahoitettavuus dominoivat hyvinvointivaltion ”politiikan asialistaa”. Sinällään teesissä ei ole mitään uutta, sillä varsin yleisesti hyvinvointivaltion kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen rinnastetaan keynesiläisyyden kulta-aikaan. Julkunen korostaa, että hyvinvointivaltion kohtalo on sidoksissa taloustieteelliseen ajatteluun ja oppeihin.

Kirjassa korostuvat makrotaloustieteen opit ja koulukunnat, mikä on ymmärrettävää poliittisen taloustieteen näkökulmasta. Sen sijaan hyvinvointivaltion taloustieteellinen tutkimus loistaa poissaolollaan. Miksi näin? Oma tulkintani on, että aikalaisdiskurssissa makrotaloustiede korostuu talouspolitiikan näkökulmasta ja siten talouspolitiikan kontekstin muuttuminen keynesiläisyyden ja monetarismin kautta markkinaliberalismiin jättää kentän sangen avoimeksi vaihtoehtoisille opeille.

Yhteiskuntatieteilijät eivät tunne hyvinvointivaltion taloustieteellistä tutkimusta

Jostain syystä suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ei ole noteerattu muutosta, joka tapahtui taloustieteen sisällä jo 1970-luvulla. Perinteisesti taloustieteessä julkisen sektorin tehtäviksi on katsottu talouden vakaudesta huolehtiminen, resurssien tehokas kohdentaminen sekä uudelleenjako- eli tulonjakokysymykset. Keynesiläisyys ja monetarismi keskittyivät pitkälti talouden lyhyen aikavälin tasapainottamiseen eli vakautuspolitiikkaan. Makrotaloustieteen sisällä vakautuspolitiikan ongelmat yhdessä makrotalousteoreettisen painopisteen muuttuminen pidemmän aikavälin kysymyksiin siirsi suhdannepolitiikan kysymykset enemmän tai vähemmän syrjään, jolloin valtavirran ulkopuoliset näkökulmat alkoivat saada enemmän tilaa.

Tässä mielessä yhteiskuntatieleilijöiden on ollut helpohkoa samaistua jälkikeynesiläiseen ajatteluun, joka näyttää korostuvan Julkusenkin ajattelussa. Huomiotta jää taloustieteen sisäisen työnjaon muutoksen osalta resurssien kohdentumis- ja uudelleenjakokysymysten siirtyminen mikrotalousteorian tai spesifimmin modernin julkistalouden tutkimuksen piiriin. Tämä modernin julkistalouden pohjalta ponnistava hyvinvointivaltioanalyysi näyttää olevan suomalaisille yhteiskuntatieteilijöille vierasta.

Tästä hyvänä esimerkkinä voin esittää kirjassakin mainittu sosiaalipolitiikan päivät Jyväskylässä lokakuussa 2017. Julkusen itsensä lisäksi ensimmäisen päivän toinen pääluennoitsija oli brittiläinen Ian Gough, joka tarkasteli hyvinvointivaltion ja ympäristöpolitiikan suhdetta esitellen samalla uutta kirjaansa (Gough 2017). Ehkä mieleenpainuvin osa Goughin esitystä oli hänen penseää suhtautumistaan perustuloon hämmästellyt kommentaattori ja yleisö, jonka oli vaikea niellä Goughin (Tony Atkinsonia siteeraavaa) perustelua sen rahoitukseen liittyvistä ongelmista.

Sosiaalipolitiikan tutkijat makrotaloustieteen paradigmamuutoksen vankeina

En voi kuin hämmästellä, kuinka huonosti – aivan kuten Osmo Soininvaara aikoinaan – yhteiskunta- ja sosiaalipoliitikot ovat perillä Atkinsonin tutkimuksista, koskivatpa ne perus- tai osallistumistuloa, hyvinvointivaltiokysymyksiä, verotusta tai eriarvoisuutta. Siten oli sangen mieluisaa kuulla myös Julkusen mainitsevan esitelmässään Atkinsonin (2015) Inequality-kirjan. Joko yhden julkistalouden keskeisen uranuurtajan saavutukset olisivat leviämässä suomalaisten sosiaalipoliitikkojen joukossa? Maailmalla – ja mm. edellä mainitussa Hemerijckin kirjassa – Atkinson on varsin siteerattu tutkija.

Kirjan alkumetreillä Julkunen harmitteli vuonna 2001 julkaistun ”Suunnanmuutos”-kirjansa saamaa pen seää vastaanottoa ja erityisesti sen luonnehtimista pamfletiksi, vaikka hän pyrki vakavaan sosiaalipolitiikan teoriaperusteisiin tukeutuvaan analyysiin 1990-luvun alun Suomesta. Huolimatta ansiokkaasta analyysistä näin voi pahimmillaan käydä myös tarkasteltavan kirjan osalta. Liekö Julkuselle tullut kirjan toimittamisen osalta kiire, sillä hänen tulkintansa Atkinsonin em. kirjan osalta perustuvat tämän kuoleman jälkeisiin muistokirjoituksiin ja kustantajan verkkosivun tietoihin. Jollei Julkunen olisi avoimesti tunnustanut näin menetelleensä, lukija joutuisi väkisin miettimään, miten syvällisesti hän on muihin esiin nostamiinsa lähteisiin tutustunut.

Lisäksi Julkusen ajattelu on pahimmillaan absurdia: ”En tiedä, pitikö Anthony B. Atkinson, Oxfordin ja LSE:n taloustieteen professori, itseään jälkikeynesiläisenä” (s. 345). Haloo, nyt taitaa allekirjoittaneen ”boltsi seota”; miten ihmeessä jälkikeynesiläisyys olisi vakavasti otettavan taloustieteellisen hyvinvointivaltio- tai tulonjakoanalyysin kriteeri tai sitä määrittävä tekijä?

Edellä esitin sellaisen tulkinnan, että muu yhteiskuntatieteellinen hyvinvointivaltiotutkimus on jäänyt taloustieteen makrotaloudellisen paradigmamuutoksen vangiksi, ja makrotaloustieteen kehityksen myötä yhteiskuntatieteilijöiden joukossa ainoaksi ”vakavasti otettavaksi” tutkimussuunnaksi nousee jälkikeynesiläisyys. Toivottavasti Atkinsonin elämäntyö murtaa tämän tietämättömyyden verhon lopullisesti niin Julkusen kuin muiden suomalaisten yhteiskuntatieteilijöiden osalta.

Tästä kritiikistä huolimatta antoisia lukuhetkiä aikalaisdialogin runsassivuisessa maailmassa!

Julkaisu PDF-muodossa