Yli sata vuotta globalisaation aalloilla – Suomen ulkomaankauppa ja kauppapolitiikka 1800-luvun lopulta nykypäivään
Artikkelissa tarkastellaan Suomen ulkomaankaupan ja kauppapolitiikan sopeutumista maailmantalouden muutoksiin vuodesta 1870 nykypäivään. Ulkomaankauppa on ollut suurta suhteessa kokonaistuotantoon, ja talouskasvua voi luonnehtia vientivetoiseksi. Uusien laskelmien avulla viennin kokonaistaloudellista merkitystä arvioidaan viennin bruttoarvon lisäksi viennin kotimaisen arvonlisäyksen suuruudella. Ne osoittavat, että viennin kotimainen arvonlisäys suhteessa bruttokansantuotteeseen oli ensimmäisen globalisaatiokauden lopussa (1913) 2010-luvun tasolla. Nyt saman suhteen saavuttamiseksi tarvitaan kuitenkin paljon suurempi bruttomääräinen vienti kuin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Artikkeli pohjautuu tutkimusraporttiin Haaparanta ym. (2017). Kiitämme tutkimusryhmän muita jäseniä, Pertti Haaparantaa, Saara Tammista, Katariina Nilsson Hakkalaa, Jussi Kiviluotoa ja Aarne Rissasta hedelmällisestä yhteistyöstä, Pekka Sinkon johtamaa ohjausryhmää hyödyllisistä kommenteista sekä Tiina Heinilää avusta raportin viimeistelyssä.
Maailmantalouden viimeisen puolentoista vuosisadan historian voi jakaa globaalistumisen näkökulmasta viiteen vaiheeseen: 1) ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt ensimmäisen globalisaation aika (1870–1913); 2) kahden maailmansodan ja 1930-luvun alun suuren laman leimaama antiglobalisaation, sulkeutumisen aika (1913–1950); 3) paluu globalisaatiouralle toisen maailmansodan jälkeen (1950–1990); 4) hyperglobalisaation aika (1990–2008) ja 5) finanssikriisin jälkeinen globalisaation seisahdus (2008–).
“Vientivetoisen talouskasvun strategia on ollut Suomen talouskehityksen perusdoktriini.”
Suomi on ollut mukana globalisaatiokehityksessä – yleensä valtavirran mukana, mutta joskus vastavirtaan kulkien. Vientivetoisen talouskasvun strategia on ollut Suomen talouskehityksen perusdoktriini, ja se on puolestaan edellyttänyt sopeutumista maailmantalouden muutoksiin. Globaalin talouden ja politiikan šokit – etenkin suuret talouskriisit ja maailmansodat – ovat aiheuttaneet katkoksia, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla omaksutulle avotalouslinjalle on aina palattu. Jo ensimmäisellä globalisaatiokaudella pääoman ja ihmisten liike oli suhteellisen vapaata, mutta näitä tekijöitä ei tarkastella tässä artikkelissa, jossa keskitytään ulkomaankauppaan ja etenkin vientiin.
Vapaakauppalinjalta valikoivaan protektionismiin
Autonomian aikana Suomella oli muusta keisarikunnasta erillinen, vapaakauppalinjaa edustanut tullitariffi. Venäläisillä tuotteilla oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vapaa pääsy Suomen markkinoille, mutta suomalaisilla tuotteilla ei ollut vastavuoroista vapautta Venäjän markkinoilla. Venäjä oli kyllä Suomen suurin yksittäinen kauppakumppani, mutta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa valtaosa (noin 70 %) Suomen ulkomaankaupasta suuntautui läntisille markkinoille, jota Suomen oma, melko lailla vapaakauppalinjainen tullipolitiikka koski.
Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä globalisaatiokautena (1870–1913) Suomi oli kansainvälisessä vertailussa keskimääräistä avoimempi talous, ja viennin arvon suhde bruttokansantuotteeseen oli kasvussa (kuvio 1).
Kuvio 1. Viennin arvo / BKT 1870–2015
Itsenäistyminen teki Suomesta suvereenin valtion – myös kauppapolitiikassaan, jonka peruslinja säilyi maan itsenäistyessä pääpiirteissään ennallaan. Toden teolla Suomen vapaakauppalinja joutui koetukselle 1930-luvun suuren laman ja tiukentuneen protektionismin oloissa. Kansainvälisessä vertailussa Suomi kuitenkin pidättäytyi ottamasta käyttöön tiukimpia protektionistisia toimia. Suomen asema pienenä avotaloutena ohjasi huomattavassa määrin talouspoliittista päätöksentekoa.
Suomen talous kasvoi 1930-luvulla paljolti viennin vetämänä; muutos viennin kokonaistaloudellisessa painossa (vienti/bkt) oli meillä ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan vähäisempi kuin kehittyneissä tai kehittyvissä talouksissa keskimäärin.
Toisen maailmansodan jälkeinen protektionismi vaikutti pitkään.
Toinen maailmansota merkitsi perustavaa käännettä Suomen taloudellisten ulkosuhteiden hallinnassa. Osana sotaponnistuksia koko ulkomaankauppa saatettiin säännöstelyn piiriin. Väliaikaisiksi ajatelluista protektionistisista toimenpiteistä tuli pitkäaikaisia talouspolitiikan välineitä, joista luopuminen osoittautui hankalaksi. Protektionismi kasvatti tuontia korvannutta kotimarkkinateollisuutta, joka pyrki vaikuttamaan rajasuojan säilyttämiseksi.
Hidas paluu vapaakauppalinjalle
Siinä missä muut vertailumaat Pohjolassa ja Länsi-Euroopassa vapauttivat ulkomaankauppaansa sodan jälkeen, Suomi ylläpiti sodan aikana pystytettyä ulkomaankaupan säännöstelyään ja tuontirajoituksiaan selvästi muita pidempään. 1940- ja 1950-luvuilla Suomesta tuli vienti/bkt-suhteella mitattua suljetumpi talous kuin 1920- ja 1930-luvuilla (kuvio 1). Muissa kehittyneissä talouksissa suunta oli ylöspäin; tosin Suomessa suhde pysyi edelleen verrokkimaiden keskiarvon yläpuolella.
Heti sodan jälkeen huomattava osa Suomen tuotanto- ja vientikapasiteettia jouduttiin sitomaan sotakorvaustoimituksiin Neuvostoliitolle. Tätä pakkovientiä seurasi tavanomaisen, joskin bilateraalisen järjestelmänsä osalta poikkeuksellisen idänkaupan vaihe, jota kesti Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Neuvostokaupan supistuminen 1980-luvun lopulla ja bilateraalikaupan loppu Neuvostoliiton hajotessa oli puolestaan yksi syy Suomen 1990-luvun alun laman syvyyteen – hieman samaan tapaan, muttei samassa määrin kuin keisarikunnan hajoaminen ja itsenäistyminen 1917.
Keskeisin Suomen talouden rakenteisiin ja ulkomaankaupan suuntautumiseen vaikuttanut ulkoinen tekijä oli Euroopan taloudellinen integraatio, joka lähti käyntiin 1950-luvulla. Länsimarkkinoiden vapauttaminen ja kasvu pakottivat Suomenkin irtautumaan sodanjälkeisestä protektionismista, ja 1960-luvulta eteenpäin Suomi asettui kiinteäksi osaksi Pohjoismaista viiteryhmäänsä. Vapaakaupparatkaisut 1960- ja 1970-luvulla veivät Suomea sekä taloudellisesti että institutionaalisesti lähemmäksi läntisen integraation ydintä, Euroopan yhteisöä (Aunesluoma 2011).
Kokoonsa ja tulotasoonsa suhteutettuna Suomi ei ole ollut viimeisten 50 vuoden aikana keskimääräistä avoimempi talous.
1960-luvulta lähtien Suomi on ollut yksi pohjoismaisista pienistä avotalouksista, joskin ulkomaankaupan suuruus suhteessa kokonaistuotantoon on ollut meillä yleensä alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa. Suomen avoimuus (ulkomaankauppa/bkt) on ollut myös viimeisen puolivuosisadan maailman keskiarvon yläpuolella, mutta kokoonsa ja tulotasoonsa suhteutettuna Suomi ei ole ollut keskimääräistä avoimempi talous.
Läntisten teollisuusmaiden kanssa 1960- ja 1970-luvuilla tehtyjen vapaakauppasopimusten jälkeen kaupan vapauttaminen oli viennin pääsektoreilla nopeaa, ja 1990-luvulle tultaessa suomalaiset yritykset kävivät ulkomaankauppaansa hyvin pitkälle samojen pelisääntöjen mukaan kuin muutkin. Vuonna 1994 voimaan tullut sopimus Euroopan talousalueesta ja seuraavana vuonna toteutunut jäsenyys Euroopan unionissa sinetöivät kolme vuosikymmentä aiemmin alkaneen vapaakauppaintegraation kauden.
Ulkomaankauppa ja kauppapolitiikka ovat olleet vain yksi ulottuvuus, jolla Suomen asema maailmantaloudessa on määrittynyt. Samoin kuin suuret kauppapoliittiset ratkaisut ja integraatiopäätökset, ovat rahajärjestelmäratkaisut liittyneet olennaisesti Suomen asemaan maailmantaloudessa. Ne ovat vaikuttaneet myös Suomen ulkomaankaupan kehitykseen. Pienenä ja vientirakenteeltaan suhteellisen yksipuolisena avotaloutena Suomi on ollut haavoittuvainen maailmantalouden šokeille, ja siksi valuuttakurssipolitiikka on ollut usein käytetty sopeutumiskeino kilpailukyvyn palauttamisessa ja kansantalouden ulkoisen epätasapainon korjaamisessa.
Integroituminen Eurooppaan on ollut tärkein ulkomaankaupan suuntautumiseen vaikuttanut tekijä ja poistanut devalvaatiot sen välineistöstä.
Ensimmäisen maailmansodan aallonpohjasta ja 1930-luvun lamasta noustiin ”pehmeän” markan avulla, ja toisen maailmansodan jälkeen suuret devalvaatiot toteutettiin vuosina 1957 ja 1967, osana ulkomaankaupan liberalisointia. Euroon liittyessään Suomi luopui omasta valuuttakurssipolitiikastaan, ja sen jälkeen viennin hintakilpailukyvyn parantajien on ollut rajoittuminen kotimaisiin, karvaaltakin maistuviin lääkkeisiin.
Viennin kasvu, kriisit ja rakennemuutos
Suomen taloudellista kasvua viimeisen 150 vuoden aikana voi luonnehtia vientivetoiseksi. Tavaraviennin volyymin vuotuinen trendikasvu on ollut kokonaistuotannon kasvua nopeampaa: vienti 3,9 prosenttia, bkt 3,2 prosenttia.1 Tähän puolentoista vuosisadan kasvukauteen mahtuu kolme suurta kriisiä: ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä vuosien 2007–2008 finanssikriisiä seurannut vientilama. Näihin verrattuna selvästi lievempiä vientišokkeja olivat 1930- ja 1990-lukujen lamat sekä 1970-luvun öljykriisi.
Kuvio 2. Tavaraviennin ja BKT:n volyymi 1870–2015
Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana vienti supistui jyrkästi. Vuosi 1918 oli koko ajanjakson pohjalukema maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan vuoksi.2 Suomen palattua vuonna 1919 Länsi-Euroopan markkinoille viennin kasvuvauhti oli jopa vuosia 1870–1913 nopeampi. 1930-luvun laman supistuksesta palautuminen oli sekin nopeaa muun muassa markan devalvoitumisen ansiosta (Heikkinen 2017).
Toinen maailmansota taas oli pitkäkestoinen sokki: nopeasta kasvusta huolimatta trendisuoralle palattiin vasta 1960-luvulla. Kasvukausi tosin katkesi hetkellisesti 1970-luvun öljykriisilamaan. 1990-luvun lamasta Suomi nousi nopeasti viennin vetämänä. Hyperglobalisaatiovuosien (1990–2008) vientimenestys oli 150 vuoden perspektiivissä poikkeuksellinen ilmiö: tavaravienti kasvoi peräti 5,7 prosentin vuosivauhtia, mikä oli ennätyksellistä myös bkt:n kasvuun (3,3 prosenttia vuodessa) verrattuna. Kasvuihme oli paljolti Nokian ansiota.
TAVARAVIENTI ROMAHTI FINANSSIKRIISIN JÄLKEEN PALJON ENEMMÄN KUIN 1930- JA 1990-LUVUN LAMOISSA.
Finanssikriisin jälkeisen taantuman aikana tavaraviennin romahdus (2009) oli paljon suurempi kuin 1930-luvun laman vuosina ja myös pitkäkestoisempi. Tuolloin seitsemän vuotta kriisin jälkeen (1936) tavaraviennin volyymi oli 35 prosenttia kriisiä edeltäneen tason (1929) yläpuolella. Viime taantumassa tavaravienti oli vastaavassa vaiheessa (2015) vielä 29 prosenttia lamaa edeltänyttä huippua (2008) pienempi.3
Suomen viennin koostumuksen muutos käy ilmi kuviosta 3. Pitkällä aikavälillä Suomea voi luonnehtia metsätuotteiden viejäksi, mutta toisen maailmansodan jälkeen metsäteollisuus ei enää dominoinut vientiä samassa määrin kuin 1900-luvun alkupuoliskolla, etenkin 1920–1930-luvuilla.
Kuvio 3. Suomen viennin toimialajakauma 1892–2015
Metalli- ja tekstiiliteollisuudet olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa olleet merkittävämpiä kuin sen jälkeen, vaikka niiden osuudet kokonaisviennistä eivät olleet kovinkaan suuret. Ne olivat nojanneet idänmarkkinoihin, joiden katoaminen Venäjän vallankumouksen jälkeen yksipuolisti Suomen tavaravientiä metsäsektorin tuotteiden suuntaan (Pihkala 1982). Myös palveluvienti oli etenkin 1900-luvun alussa ja ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjä-vetoista.4
1930-luvun laman yhteydessä paperiteollisuus ohitti sahatavarateollisuuden johtavana vientialana. Tämän jälkeen uudet vientialat, aikalaisten nimeämä ”uusvienti”, etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeen valtasivat alaa. Metalliteollisuuden vienti painottui aluksi idänkauppaan, mutta se levisi sitten myös länsimarkkinoille. Uusi tekstiiliteollisuus oli sekin riippuvainen idänkaupasta, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen näille tuotteille ei löytynyt markkinoita lännestä. Kemianteollisuudenkin viennin merkitys kasvoi (Pihkala 2001).
“2000-luvulla Suomen vientirakenne on ollut toimialoittain tarkasteltuna diversifioituneempi kuin koskaan aiemmin.”
Viimeisen parin vuosikymmenen tärkeimmät rakennemuutokset viennin toimialajakaumassa ovat sähköteknisen teollisuuden, etenkin Nokian, nousu 1990-luvulla ja palvelualojen kasvu 2000-luvulla. Finanssikriisin jälkeen suurin muutos on Nokian matkapuhelinviennin aiheuttama supistus sähköteknisen viennin osuudessa. Sitä on osittain paikannut palveluviennin kasvu.5 Perinteisen metsäteollisuuden osuus on taas painunut alle viidennekseen tällä vuosituhannella. 2000-luvulla Suomen vientirakenne on ollut toimialoittain tarkasteltuna diversifioituneempi kuin koskaan aiemmin.
Kotimainen arvonlisäys kuvaa viennin merkitystä paremmin kuin sen bruttoarvo
Viennin merkitystä on perinteisesti arvioitu suhteuttamalla viennin bruttoarvo bruttokansantuotteeseen. Tämä suhdeluku ei kuitenkaan kuvaa oikein viennin merkitystä kansantaloudessa. Viennin vaikutusta talouskasvuun, tai sen varsinaista hyötyä suomalaisten työntekijöiden ja yritysten viennistä saamien palkkatulojen ja toimintaylijäämän muodossa, voidaan arvioida paremmin viennin kotimaisen arvonlisäyksen kuin sen bruttoarvon perusteella. Tähän on kiinnitetty lisääntyvää huomiota viime aikoina, kun globaalien arvoketjujen hajautumisen vuoksi perinteiset tarkastelut ovat osoittautuneet riittämättömiksi (Ali-Yrkkö ym. 2016; Haaparanta ym. 2017).6
Nämä tuontipanoksista siivottua vien nin arvoa, eli kotimaahan jäävän arvonlisäystä, koskevat laskelmat on tähän mennessä ulotettu ajassa taaksepäin 1990-luvulle.7 Tässä artikkelissa punnitsemme viennin kokonaistaloudellista merkitystä kotimaisen arvonlisäyksen perusteella vuodesta 1913 lähtien. Näin kauas taaksepäin ulottuva tarkastelu on tietääksemme uutta myös kansainvälisessä tutkimuksessa.8
1900-luvun alkupuolella viennin kotimainen arvonlisäys ei vielä suuresti eronnut viennin bruttoarvosta, sillä tuodut raaka-aineet ja puolivalmisteet vientituotannossa vastasivat vain noin 10 prosenttia bruttoviennistä, kuten kuviosta 4 voi havaita.9 Maailmansotien välinen aika ei juuri eronnut ensimmäisen maailmansodan aatosta tässä suhteessa. Tulos vastaa nykyistä käsitystä ensimmäisen globalisaatiokauden (1870–1913) ulkomaankaupasta, jota on luonnehdittu ”suureksi erikoistumiseksi” (Findlay ja O’Rourke 2007). Globaalien arvoketjujen voidaan olettaa olleen yksinkertaisia, ja Suomenkin vienti nojasi pääasiassa kotimaiseen luonnonvaraan eli metsään.
Kuvio 4. Suomen viennin kotimainen arvonlisäys suhteessa viennin bruttoarvoon 1913–2015
Toisen maailmansodan jälkeen tuontipanosten merkitys vientituotannossa kasvoi. Tuotannon hajauttamista ja tuotannossa käytettävien panosten tuontia ulkomailta on varmaankin helpottanut kuljetuskustannuksien alentuminen (Kaukiainen 2006). Suomen kehityksessä selkein yksittäinen muutos viennin kotimainen arvonlisäys/bruttoarvo -suhteessa on kuitenkin 1970-luvulla, jolloin suhdeluku aleni ripeästi noin 10 prosenttiyksikön verran. Perusteellista tutkimusta muutoksesta ei vielä ole, mutta voimme tehdä joitain valistuneita arvauksia sen taustatekijöistä.
1970-luvulta lähtien viennin kotimaisen arvonlisäyksen suhde sen bruttoarvoon aleni nopeasti noin 10 prosenttiyksikköä.
Ripeä kehitys oli varmaankin seuraus yhtäältä aikakauden vapaakauppakehityksestä, kun tuontitullin vähentyminen helpotti tuontipanosten käyttöä. Toisaalta Suomen vienti oli yhä vähemmissä määrin metsätuotteista koostuvaa. Uudet vientialat käyttivät enemmän ulkomaisia panoksia tuotannossaan. Siksi arvonlisäyksen tarkastelu pienentää jossain määrin uusviennin taloudellista merkitystä bruttovientilukuihin verrattuna, ja metsäteollisuuden suhteellinen paino taas kasvaa. Se että vienti monipuolistui pois metsätuotteista, pitää paikkansa myös kotimaista arvonlisäystä tarkasteltaessa, ajoitus vain oli myöhempi kuin mitä viennin bruttoarvon perusteella on laskettu. Kotimaisen arvonlisäyksen osuudella mitattuna metalliteollisuus ohitti metsäteollisuuden päävientialana vasta 1990-luvulla, kun viennin bruttoarvossa ohitus tapahtui 1980-luvulla.
Vapaakaupan ja uusviennin ohella myös 1970-luvun öljykriisit vaikuttivat vientiteollisuuden tuontipanosten arvoon. Niiden hinnat nousivat, ja idänkaupan bilateraalisuuden vuoksi kasvoi myös vienti Neuvostoliittoon, jossa painottuivat paljon tuontipanoksia käyttävät vientialat (Forssell 1986). Tämä selittänee myös arvonlisäys/bruttoarvo -suhteen kasvua 1980-luvun loppupuolella: silloin tuontiöljyn hinta aleni ja idänkaupan merkitys väheni.
1990-luvun laman jälkeen suhdeluku laski hieman, mutta Nokialandian aikakaudella ulkomaankaupan arvoketjujen hajautuminen näkyi jo selkeästi. Yleisesti ottaen viennin kotimainen arvonlisäys/bruttoarvo -suhteen trendi kääntyi takaisin 1980-luvun alun lukemiin ja painui sitten sen ohi. Jo ennen finanssikriisiä viennin arvonlisäyksen arvo suhteessa bruttovientiin painui ennätyksellisen alas noin 60 prosenttiin. Alimmillaan suhdeluku oli vuonna 2012, 57,8 prosenttia, eli tuontipanokset käsittivät noin 42 prosenttia bruttoviennin arvosta.
Kuvio 5. Suomen viennin kotimaisen ja ulkomaisen arvonlisäyksen suhde bruttokansantuotteeseen 1913–2015
Toisin sanoen globaalien arvoketjujen aiheuttama tuotannon hajauttaminen eri maihin on johtanut tilanteeseen, jossa Suomen viennin kotimaisen arvonlisän suhde bkt:hen on itse asiassa samalla tasolla kuin vuonna 1913 (kuvio 5). Tuontipanosten osuus vientituotannossa oli tuolloin vielä pieni edellä mainituista syistä, eikä tilanne juuri muuttunut maailmansotien välisenä aikana (vuoden 1928 tietojen perusteella).
Viennin bruttoarvon kehitys yliarvioi viennin merkitystä.
Bruttovienti antaa viennin kotimaista arvonlisäystä vääristyneemmän kuvan viennin merkityksestä (suhde bkt:hen), mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan. Etenkin 1980-luvulta, mahdollisesti 1970-luvullakin, ja siitä eteenpäin bruttolukujen käyttö yliarvioi Suomen vientimenestystä. Suomen taloushistorioissahan todetaan Suomen vientivetoisuuden ohittaneen 1900-luvun alun tason juuri 1980-luvun aikoihin (esim. Hjerppe 1988) – viennin arvonlisäystä tarkastelemalla tämä taso ylittyi vasta 1990-luvulla Nokian vetämänä.
Bruttoviennin aikaansaamiseksi tarvittu ulkomainen arvonlisäys tuontipanosten muodossa on 2000-luvulla noussut historiallisen korkealle tasolle. Nokian ja viennin romahdus ei oikeastaan tätä yleisilmettä muuta. Viennin kotimainen arvonlisäys on finanssikriisin jälkeen pysytellyt samalla noin 23 prosentin tasolla suhteessa bkt:hen. Jää nähtäväksi, nouseeko se finanssikriisin viimeisten oireiden päättyessä vai jääkö Suomen tosiasiallisen vientivetoisuuden aste vuoden 1913 tasolle.
Mukana globalisaation muutoksessa
Viennin arvonlisäyksen perusteella tarkasteltuna Suomen viennin kokonaistaloudellinen merkitys oli siis jo ennen ensimmäistä maailmansotaa nykyisellä tasolla. Ero ensimmäisen globalisaation ja viime vuosikymmenten globalisaation välillä on kuitenkin siinä, että nykyään saman kotimaisen arvonlisäyksen saavuttamiseen tarvitaan huomattavasti suurempi bruttovienti kuin sata vuotta sitten. Suomen kansantalous on 2000-luvulla sidottu maailmantalouteen paljon moninaisemmin säikein kuin sata vuotta sitten. Viennin bruttoarvoon ja sen kotimaiseen arvonlisäykseen perustuvien laskemien vertailu kuvaakin myös globaalien arvoketjujen kehitystä ja globalisaation muutosta.
Globalisoituneessa maailmantaloudessa Suomen on pitänyt sopeutua pirstoutuneisiin arvoketjuihin ja tuontipanoksista riippuvaan viennin rakenteeseen.
Suurimman osan viimeisen 150 vuoden ajasta Suomi on osallistunut kansainväliseen työnjakoon ennen kaikkea viemällä tuotteita, jotka perustuvat kotimaisten raaka-aineiden ja välituotteiden jalostamiseen – eli pääasiassa metsätuotteita. Viime vuosikymmenten globalisaatio on muuttanut olosuhteita: viennin arvoketjut ovat pirstoutuneet ja monimutkaistuneet maailmanlaajuisiksi. Tähän muutoksen on myös Suomen vienti sopeutunut. Vienti ei ole enää metsäsektorin dominoima, kuten se oli suuren osan 1900-lukua. Monipuolistunut vientirakenne vaatii yhä tiiviimpää kiinnittymistä ulkomaisiin arvoketjuihin, mutta se on globalisoituneessa maailmantaloudessa ainoa tapa tuoda lisää vaurautta maahamme.
Juhana Aunesluoma
tutkimusjohtaja
HELSINGIN YLIOPISTO
juhana.aunesluoma at helsinki.fi
Sakari Heikkinen
taloushistorian emeritusprofessori
HELSINGIN YLIOPISTO
sakari.heikkinen at helsinki.fi
Kasperi Lavikainen
valt. kand.
HELSINGIN YLIOPISTO
kasperi.lavikainen at helsinki.fi
Viitteet
1 Päätevuosien mukaan laskien tavaraviennin keskimääräinen vuotuinen kasvu oli 3,6 prosenttia ja bkt:n 2,9 prosenttia. Tässä rajoitutaan tavaravientiin, koska palvelujen viennistä ei ole luotettavaa tilastoa ja volyymisarjoja koko ajanjaksolta.
2 Vuoden 1918 pohjalukemaan vaikutti myös ”valkoisen Senaatin” keväällä 1918 Saksan kanssa tekemä kauppasopimus, jonka vuoksi paluuta länsimarkkinoille ei ollut ennen Saksan häviötä.
3 Tullin tavaraviennin volyymi-indeksin mukaan.
4 Maakohtaisia tilastoja ei palveluista ole, mutta etenkin vuosien 1902–1913 kasvu johtui venäläisten huvila-asutuksesta Suomessa (Bärlund 1992). Suursodan mittava palveluvienti johtuu taas Venäjän linnoitustöistä ja sen siviiliväestön kulutuksesta Suomessa (Lappalainen 1997).
5 Viennin rakennemuutosta 2000-luvulla ovat Saara Tamminen ja Katariina Nilsson Hakkala analysoineet hyödykkeittäin (Haaparanta ym. 2017, luku 4).
6 Arvoketjujen hajautuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että tuotantoprosessin eri vaiheet eivät ole enää yhdessä tai kahdessa maassa niin kuin esimerkiksi 1930-luvulla, jolloin Suomi saattoi viedä Isoon-Britanniaan sanomalehtipaperia, joka jalostettiin siellä sanomalehdeksi. Esimerkiksi sähköteknisen tuotteen suunnittelutyö voitaisiin nykyisin tehdä Piilaaksossa, raaka-aineiden keruu eri kehitysmaissa, puolivalmisteiden kokoaminen Kiinassa ja jakelu sekä markkinointi taas Yhdysvalloissa ja muissa jälkiteollisissa maissa.
7 Esimerkiksi OECD:n TiVA -tietokanta ja Euroopan komission rahoittama WIOD-tietokanta (www.wiod.org/home).
8 Arvonlisäyslaskelmat on laatinut Kasperi Lavikainen, joka kiittää Saara Tammista ohjauksesta ja Jari Kauppilaa vuoden 1928 yksityiskohtaisten panos-tuotostaulujen jakamisesta.
9 Kuvion 4 luvut eroavat vuosien 1980, 1982, 1985 ja 1989 osalta raportissa julkaistuista (Haaparanta ym. 2017, kuvio 3.12). Olemme poistaneet markkinattomat hyödykkeet näiden vuosien bruttovientiluvuista, sillä ko. luokitus ei sisältynyt edeltävien vuosien vientitietoihin. Muutos ei vaikuta viennin arvonlisäykseen eikä kuvioon 5.
Kirjallisuus
Aunesluoma, J. (2011), Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodista EU-aikaan, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Ali-Yrkkö, J. & Rouvinen, P. & Sinko, P. & Tuhkuri, J. (2016), Suomi globaaleissa arvoketjuissa, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 11/2016.
Bärlund, R. (1992), Finland’s Balance of Payments 1890–1913, Bank of Finland Discussion Papers, 42/92.
Findlay, R. & O’Rourke, K. H. (2007), Power and Plenty. Trade, War, and the World Economy in the Second Millennium, Princeton, N.J.: Princeton University Press.
Forssell, O. (1986), Panos-tuotos-laskelmat Suomen Neuvostoliiton-viennistä, Etla Keskustelualoitteita 222.
Haaparanta, P. & Tamminen, S. & Heikkinen, S. & Aunesluoma, J. & Nilsson Hakkala, K. & Kiviluoto, J. & Lavikainen, K. & Rissanen, A. (2017), 100 vuotta pientä avotaloutta – Suomen ulkomaankaupan kehitys, merkitys ja näkymät, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 73/2017.
Heikkinen, S. (2017), 1930-luvun lama ja sen opetukset, Talous & Yhteiskunta, 45, 34–41.
Hjerppe, R. (1988), Suomen talous 1860–1985: kasvu ja rakennemuutos, Helsinki: Suomen Pankki.
Kaukiainen, Y. (2006), Foreign Trade and Transport, teoksessa Ojala, J. & Eloranta, J. & Jalava, J. (toim.): The Road to Prosperity: An Economic History of Finland, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 127–163.
Lappalainen, M. (1997), Suomen maksutase 1914–1939. Taloushistoriallinen katsaus ja tilastot, Suomen Pankin keskustelualoitteita 14/97.
Pihkala, E. (2001), Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen, Tietolipas 181, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pihkala, E. (1982), Kauppa sotienvälisellä kaudella, teoksessa Ahvenainen, J. & Pihkala, E. & Rasila, V. (toim.): Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, Helsinki: Tammi.
Subramanian, A. & Kessler, M. (2013), The Hyperglobalization of Trade and Its Future, Peterson Institute for International Economics Working Paper 13–6.
