1. T&Y-lehti
2. Koneen Säätiö ei kysele rahoituspäätöksilleen poliitikkojen hyväksyntää, Kalle Korhonen sanoo

Koneen Säätiö ei kysele rahoituspäätöksilleen poliitikkojen hyväksyntää, Kalle Korhonen sanoo

Kalle Korhonen aloitti tutkijanuransa tutkimalla monikielisyyttä antiikin ajan Sisiliassa. Nyt hän valvoo Koneen Säätiöstä lähteviä rahavirtoja, puhuu moniarvoisuuden puolesta ja ihmettelee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ihmistieteitä.

Vielä 1990-luvulla antiikintutkijat ajattelivat yleisesti, että ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina kieli Sisiliassa vaihtui nopeasti kreikasta latinaksi ja että saaren asukkaat olivat pääosin yksikielisiä, joko kreikan- tai latinankielisiä. Nuori väitöskirjatutkija Kalle Korhonen epäili vallitsevaa käsitystä. Miksi keskellä Välimeren merireittejä sijainneessa Sisiliassa olisi vallinnut tällainen monokulttuuri?

Helsingin yliopistossa vaikutti tuolloin epigrafiikkaan eli piirtokirjoitusten tutkimukseen ja onomastiikkaan eli nimistöntutkimukseen keskittynyt tutkijayhteisö, jonka piiriin oli vähitellen päässyt myös Korhonen. Joukossa vaikutti maailmanlaajuisesti tunnustettuja huippututkijoita, kuten Heikki Solin, Olli Salomies ja Mika Kajava. Heidän siipiensä alla Korhonen pääsi jo tutkijauransa alkumetreillä tekemään sekä kenttätyötä esimerkiksi Keski- ja Etelä-Italiassa että julkaisemaan vastalöytyneitä tekstejä tai aiemmin löydettyjä tekstejä aiempaa paremmin toimitettuna.

Sisilian toiseksi suurimman kaupungin Catanian museossa Korhonen alkoi tutkia vanhaa kirjoituskokoelmaa. Tutkimus vahvisti hänen oletuksensa. Latina oli kyllä roomalaisen vallan pääkieli, mutta kreikka oli arvostettu kirjallisen sivistyksen kieli, jota käytettiin eliitistä orjiin. Etenkin puheessa on luultavasti käytetty myös monia muita kieliä.

”Emme näe sellaista kulttuurin esineellistämistä kuin nykyään, eli että tietystä kulttuuripiiristä kotoisin olevat ihmiset leimataan tietynlaisiksi. Ennakkoluuloja on kuitenkin varmaan ollut tuolloinkin”, Korhonen sanoo.

Jos jo muinaiset sisilialaiset osasivat elää monikielisessä ja monimuotoisessa yhteiskunnassa, sen pitäisi onnistua myös 2020-luvun Suomessa, hän ajattelee. Tällaisen moniarvoisen maailman puolesta hän tekee nykyään töitä Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana.

Viime vuosina työ tuntuu käyneen aiempaa työläämmäksi. Säätiön rahoituspäätöksiä tai sen rahoittamia tutkijoita ja taiteilijoita kritisoidaan railakkaasti etenkin sosiaalisessa mediassa mutta välillä myös tiedotusvälineissä. Monen mielestä suuri osa tieteistä ja taiteista on ajan ja rahan haaskausta tai jopa yhteiskunnalle haitallista.

”Nythän näyttää taas siltä, että on ihmisiä, jotka eivät välitä tieteen tekemisestä ollenkaan tai hyväksy sitä. Varsinkaan ihmistieteiden tekemistä, jos niiden koetaan häiritsevän omia käsityksiä. En tiedä, mikä olisi oikea tapa saada ihmiset uskomaan, että varsinkin ihmistieteellinen tutkimus on ihmis- ja muun lajikunnan kannalta todella tärkeää”, hän sanoo.

Muiden työn mahdollistaja

Koneen Säätiö on noussut 2000-luvulla yhdeksi Suomen suurimmista yksityisistä tieteen ja taiteen rahoittajista. Siitä on tullut tiede- ja kulttuuriväen suosikkimesenaatti, joka esimerkiksi vuonna 2022 jakoi apurahoina, palkintoina ja lahjoituksina 48 miljoonaa euroa. Rahasummalla pitäisi yllä esimerkiksi Vaasan yliopistoa.

Korhonen ei istu yksin tämän rahakirstun päällä, vaan apurahahakemuksia arvioivat ulkopuoliset ammattilaiset, ja lopulliset rahoituspäätökset tekee säätiön hallitus. Korhosella on kuitenkin merkittävä rooli sekä arvioijien valinnassa että siinä, mitkä heidän ehdotuksistaan esitellään hallitukselle. Hän on myös päättämässä säätiön rahoituksen suurista linjoista. Harva prekaari humanisti nousee vastaavaan asemaan.

Korhonen palkattiin säätiöön vuonna 2012 alun perin tiedeasiamieheksi tehtävään, jossa hän vastasi säätiön juuri alkaneesta kieliohjelmasta. Kieliohjelmassa pyrittiin edistämään yhtäältä suomen ja pienten suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään kuuluvien kielten, toisaalta Suomen kaikkien vähemmistökielten asemaa.

Kun Korhonen tuli taloon, Koneen Säätiön toiminta oli ollut jo kymmenisen vuotta voimakkaassa kasvussa, minkä jälkeen kasvu on vain jatkunut. Vuonna 2000 säätiö jakoi apurahoja ja avustuksia hieman yli miljoona euroa, vuonna 2010 vähän yli 10 miljoonaa euroa ja 50 miljoona euron raja menee rikki kuluvana vuonna. Avustuskohteiksi ovat nousseet tieteen lisäksi myös taide ja tietokirjallisuus ja myöhemmin myös erilaiset yhteiskunnalliset hankkeet. Muutos henkilöityy hissiyhtiö Koneen omistajasukuun kuuluviin Hanna Nurmiseen ja Ilona Herliniin. Entistä suuremman taloudellisen pelivaran on tuonut hissiyhtiö Kone Oy:n menestys maailmanmarkkinoilla. Yhtiöllä ei ole mitään tekemistä säätiön toiminnan kanssa, mutta säätiö on noin 11 prosentin osuudellaan yksi yhtiön suurimmista omistajista, ja saa osinkoja siinä missä muutkin omistajat.

Toiminnan paisuessa myös säätiön henkilökunta on kasvanut. Kun Korhonen tuli säätiöön, Tehtaankadulla sijainneessa toimistossa oli vain kolme muuta työntekijää. Nyt säätiö on muuttanut Lauttasaaren kartanoon ja sillä on siellä työntekijöitä viitisentoista. Tämä on suomalaisessa säätiökentässä harvinaista, ja joidenkin mielestä väärin. Eikö rahat kannattaisi antaa johtajien, koordinaattorien ja tiedottajien sijaan suoraan tutkijoille ja taiteilijoille?

”Säätiöpiireissä on ollut diskurssi, että ei yhtään hallintoa säätiöön, vaan kaikki rahat rahoitettaville tekijöille. Tästä on kuitenkin tutkimustietoakin, että pieni hallinnollinen kulu auttaa säätiön toimintaa enemmän kuin jos olisi vain osa-aikainen henkilö, joka lähettää rahat niille, jotka joku proffa on valinnut.”

Korhonen näkee nykyisessä työssään yhtymäkohtia aiempaan työhönsä tutkijaopettajana yliopistossa. Tärkeä osa hänen työtään on mahdollistaa apurahansaajien työ, samaan tapaan kuin hän yliopistonlehtorina auttoi opiskelijoita ja väitöskirjatutkijoita.

”Omat rajat pitää hyväksyä. En voi mennä neuvomaan, miten tutkimusta, taidetta tai yhteiskunnallista toimintaa tehdään. Mutta voin tukea muilla tavoilla: auttaa siinä, miten itseä tai projekteja johdetaan, miten viestitään, miten kerrotaan omasta työstään.”

Enää Korhonen ei koe voivansa kutsua itseään tutkijaksi, vaikka hänen työsopimuksessaan onkin määritelty kuukausi tutkimusaikaa vuodessa. Tutkijaidentiteettinsä hän kertoo kuitenkin säilyttäneensä, vaikka sen oheen onkin tullut ”säätiöidentiteetti”.

”Säätiöidentiteettiin kuuluu hyväksyä, että minä en ole päähenkilö, vaan tehtävämme on edistää muiden työtä ja myös ymmärtää, mistä siinä työssä on kyse.”

Säätiöiden varassa lepää paljon

Säätiöiden merkitys suomalaiselle tieteelle ja taiteelle on monella alalla suorastaan kriittinen. Säätiöt ja rahastot ry:n selvityksen mukaan säätiöt jakoivat vuonna 2022 tukea yhteensä 516 miljoonaa euroa. Siitä tieteille meni 57, taiteille 15 ja muuhun yhteiskunnan kehittämiseen 28 prosenttia.

Tieteessä säätiörahoituksen rooli on merkittävin humanistisissa tieteissä ja lääketieteissä, lähes 30 prosenttia kaikesta tutkimusrahoituksesta. Taiteiden puolella arkkitehtuurin ja rakennustaiteen, muotoilun ja taidekäsityön sekä visuaalisten taiteiden rahoituksesta säätiöiden osuus oli samaa luokkaa kuin julkisen rahoituksen. Tästä seuraa se vaara, että yhden tai useamman merkittävän säätiön muuttaessa strategiaansa jokin tieteen- tai taiteenala voisi jäädä yhtäkkiä liki tyhjän päälle.

”Jatkuvuuden ja uusien avausten balanssi täytyy pitää, kun on niin iso toimija kuin me.”

Maailmalla on usein nähty, että sää­tiön kasvaessa siitä tulee myös varovainen – liiankin varovainen. Säätiöiden etuna julkiseen rahoitukseen nähden on se, että niiden on helpompi ottaa riskejä ja tarttua toimeen nopeasti. Rahoittaa tärkeäksi katsomiaan asioita, joille ei kenties ole muita rahoituskanavia olemassa. Näin ne pystyvät täydentämään kankeampia julkisia rahoituskanavia muutenkin kuin vain rahaa pumppaamalla.

Täytyy pitää varansa, ettei aleta käyttäytyä kuin verovaroilla toimiva taho.

”Täytyy pitää varansa, ettei aleta käyttäytyä kuin verovaroilla toimiva taho. Onhan Suomessakin nähty säätiökentällä sellaista, että jokin säätiö alkaa käyttäytyä kuin virallinen Suomen kansaa edustava toimija, mikä johtaa hyvin suureen varovaisuuteen siinä, mitä tuetaan.”

Koneen Säätiössä tällaiseen varovaisuuteen ei ole sorruttu.

“Tietyn jengin” silmätikkuna

Koneen Säätiön arvot ovat tieteen ja taiteen vapaus, ekososiaalinen sivistys, moninaisuus, rohkeus, pitkäjänteisyys ja yhteisöllisyys.

Pitkään säätiön arvot eivät herättäneet sen suurempaa keskustelua kuin minkään muunkaan organisaation arvot: hyviä ja kauniita asioita, ei siinä mitään. Tieteiden ja taiteiden ulkopuolella harva suomalainen kiinnitti Koneen Säätiöön mitään huomiota.

Maailmalla säätiöitä on kritisoitu läpinäkymättömyydestä ja korruptiosta. Vuonna 1956 perustetussa Koneen Säätiössäkin jaettiin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahaa pitkälti hyvä veli -verkoston sisällä. Tästä on puhunut muun muassa säätiön hallituksen nykyinen puheenjohtaja Hanna Nurminen itse.

Merkittävinä vallankäyttäjinä säätiöidenkin on oltava valmiit ottamaan vastaan yhteiskunnallista kritiikkiä. Nykyistä Koneen Säätiötä ei kuitenkaan ole kritisoitu vallan väärinkäytöstä tai muustakaan suhmuroinnista, vaan vääränlaisista arvoista.

Viime vuosina Koneen Säätiöstä on tullut polarisoituneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa osapuoli. Monelle suomalaiselle liberaali ”woke-säätiö” edustaa kaikkea sitä, mitä nykymaailmassa on pielessä: feminismiä, vähemmistöjen paapomista, ilmastovouhotusta. Sillä ei kriitikoille yleensä ole merkitystä, että kyse on yksityisestä rahasta ja että enimmäkseen säätiön tuki menee ihan muihin kohteisiin. Säätiö on kerännyt jo muutaman vuoden kasvavassa määrin kritiikkiä, mutta padot aukesivat kunnolla, kun säätiö tänä syksynä kertoi rahoittavansa Elokapinaa. Säätiö itse kutsuu järjestön toimijoita ympäristöaktivisteiksi, moni muu rikollisjärjestöksi tai terroristeiksi – nämä kun ovat esimerkiksi häirinneet mielenosoituksillaan autoliikennettä.

”Jos rikollisjärjestö ilmoittaa etukäteen, miten ja missä rötöstelee, niin poliisin lienee helppoa reagoida asianmukaisesti. @KoneenSaatio’lta kysyn, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Antamallanne siemenrahalla tehdään nyt isoa haittaa”, kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti kirjoitti X:ssä.

”Minkälaisen viestin Koneen Säätiö lähettää kaikille oikeille tieteentekijöille, joiden perustellut hakemukset päätyivät mappi ö:hön? Tällaisen: unohtakaa vakava tiede, vetäkää potkuhousut jalkaan ja menkää Mannerheimintielle kirkumaan ja pysäyttämään ambulansseja”, kirjoitti toimittaja Sanna Ukkola Iltalehdessä.

Perussuomalaisten Suomen Uutiset -lehden päätoimittaja Matias Turkkila on kutsunut säätiötä Twitterissä ”woke-emitteriksi”.

Korhonen ei puhu kovin paljon politiikasta, mutta sanoo, että ”tietty jengi yhden puolueen ydinpiirissä” on pyrkinyt jo monta vuotta nostamaan Koneen Säätiön itselleen epämieluisia rahoituspäätöksiä julkisuudessa tikunnokkaan.

Demokratian puolesta

Korhonen kertoo tottuneensa kritiikkiin, mutta välillä kirjoittelu menee hänenkin mielestään liian pitkälle. Häntä ärsyttää vieläkin Metsä-lehden syyskuussa julkaisema juttu Elokapinan rahoittamisesta, otsikolla ”Koneen Säätiö tukee huuhaata”. Saman jutun ohessa oli myös toimittajan kommentti, jossa oli mainittu nimeltä tutkijoita ja taiteilijoita, joita säätiö oli tukenut. Otsikko oli ”Rahaa muihinkin omituisuuksiin”.

”Se oli ikävä ja pahantahtoinen juttu.”

Korhonen ajattelee, että Elokapina hyödyntää toiminnassaan perusoikeuksiin kuuluvia mielenosoitus- ja kokoontumisvapautta, ja niiden tukeminen on myös demokratian tukemista. Hänen mielestään säätiön ei pidä ajatella liikaa brändiään ja mainettaan päätöksiä tehdessään, ja itse asiassa säätiön linjan mukaiset rohkeat päätökset ovat brändille vain hyväksi.

”Emme rupea jatkossakaan kyselemään päätöksiimme lupaa miltään puoluetoimistolta – tai edes Suomen kansalta.”

Tällä hän viittaa MTV3:n uutiseen kyselystä, jossa tuhannelta suomalaiselta oli kysytty, ”oliko Elokapinalle myönnetty apuraha mielestäsi oikein”. Vastaajista 21 prosenttia vastasi myöntävästi, 45 prosenttia kieltävästi ja lopuilla ei ollut mielipidettä.

Katse irti omasta navasta

Säätiöjohtaja Korhonen suhtautuu intohimoisesti paitsi tieteeseen myös taiteeseen. Häntä kiinnostaa kovasti kaikenlainen nykytaide, vaikka käykin näyttelyissä ”liian vähän”. Hänen vaimonsa on Helsingin taidemuseon HAMin julkisen taiteen päällikkö Taru Tappola, ja myös hänen sisarensa työskentelevät taiteen parissa.

Musiikkimakuaan hän luonnehtii vaihtoehtomusiikkiin suuntautuvaksi. Hän kuuntelee esimerkiksi post-punkia, grungea, indie folkia, konemusiikkia ja etnoa sekä vanhaa ja uutta klassista musiikkia. Kokeellisuutta hän arvostaa myös televisiossa ja elokuvissa.

Joku voisi kutsua Korhosen makua elitistiseksi. Myös Koneen Säätiötä moititaan välillä – taidekentän sisälläkin – siitä, että se tukee liikaa kaikkea omituista ja häröä. Pitkään säätiö myös itse kannusti apurahanhakijoitaan ”rohkeisiin avauksiin”. Sanapari herätti hämmennystä, hilpeyttä ja myös suuttumusta. Vuonna 2021 säätiö lakkasi puhumasta rohkeista avauksista.

”Rohkeus on meillä edelleen arvona, mutta oli surullista, että jotkut kokivat, että jos rahoitusta ei tule, eivätkö he sitten ole rohkeita. Tai kysyivät, kuka sitten tukee epärohkeaa tiedettä. Siitä tuli puhetapa, että Koneen Säätiö tukee vain outoja juttuja. Mutta jos katsoo myöntöpäätöksiä, tämähän ei pidä paikkaansa.”

Tieteessä kysymys aiheiden marginaalisuudesta ei ole Korhosen mukaan oleellinen. Uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle, eikä koskaan voi tietää, mikä nykypäivänä vähälle huomiolle jäävä tutkimus nousee arvoon joskus myöhemmin. Taiteessa on kuitenkin hänenkin mielestään aiheellista kysyä, löytääkö teos yleisöä.

”Me emme silti kannusta hakemusten arvioijia siihen, että rahoitusta saisivat vain sellaiset hankkeet, jotka potentiaalisesti keräisivät suuria yleisöjä. Olemme panostaneet myös alkutuotantoon, jolla ei ole valmista yleisöä. Silloin on riski, että työ jää pienen piirin jutuksi.”

Korhonen ei pyytele kulttuurimakuaan anteeksi, mutta tunnustaa nauttivansa myös “globalisoituneesta” viihteestä. Katsottu on esimerkiksi Tähtien Sodat ja Sormusten herrat. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, mikä oikeastaan onkaan maailman mittapuulla marginaalista.

Palaamme Korhoselle tärkeään monikulttuurisuuteen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

”Tutkijayhteistyö yli rajojen on ollut antiikintutkimuksessa minulle erityisen tärkeää. Hyvää tutkimusta ei millään alalla voi olla ilman yhteyttä eri maiden tutkijayhteisöihin.”

Niin Suomessa kuin Euroopassakin on Korhosen mukaan liian usein taipumusta katsoa omaan napaan. Osin tämä koskee säätiöitäkin, joilla kansainvälistä toimintaa voi tosin rajoittaa myös oman maan lainsäädäntö.

”Yhä suurempi osa maailman nuorisosta kasvaa Euroopan ulkopuolella, ja sekä Aasiassa, Afrikassa että Etelä-Amerikassa tapahtuu kehityskulkuja, joista meidän pitäisi olla paremmin tietoisia. Samaan aikaan meillä kuitenkin käännytään sisäänpäin, myös silloin, kun aletaan kuvitella, että ihmiset eri puolilla maailmaa eri kulttuureissa ovat jotenkin olennaisesti erilaisia.”

Tutkijan tehtävä on lisätä ymmärrystä

Humanistiset tieteet olivat 2010-luvulla kovilla, kun yliopistojen rahoitusta leikattiin etenkin Juha Sipilän hallituksen kaudella. Oikeastaan tieteen rahoitus on ollut huolestuttavalla tolalla koko hänen säätiöuransa ajan, Korhonen sanoo. Koko ihmistieteellinen perustutkimus on Suomessa hänen mielestään rahoituskuopassa muihin Pohjoismaihin nähden, ja tilanne näyttää vain pahenevan. Poliitikot kyllä puhuvat usein tieteen merkityksestä, silloinkin kun leikkaavat siltä. Yleensä heillä on kuitenkin mielessään lähinnä sellaiset alat, joiden voi nähdä tuottavan työpaikkoja, keksintöjä ja veroeuroja.

Mutta mitä hyötyä meille suomalaisille on siitä, että täällä tutkitaan vaikka antiikin Sisilian monikielisyyttä? Eikö niilläkin rahoilla voisi tutkia vaikka syöpälääkkeitä?

”Syöpätutkimus tarjoaa tosi tärkeän, mutta silti vain yhden osan kokonaisuutta. Jos halutaan vähentää ihmisen kuolleisuutta syöpään, pitää tutkia ja tuntea myös ihmisen kulttuuria”, Korhonen sanoo.

Suomessa tehdään hänen mukaansa todella laadukasta ihmistieteellistä tutkimusta, joka edistää tiedettä globaalissakin katsannossa. Siitä ei vain meillä tiedetä tarpeeksi, ehkä siksi, että palstatilan vievät lääketieteen ja tekniikan edistysaskeleet.

Kysymys tutkimuksen hyödystä on Korhosen mielestä joka tapauksessa toissijainen. Tutkijoiden tehtävä on viedä tiedettä eteenpäin ja lisätä ymmärrystämme kaikenlaista asioista, ei miettiä vaikkapa verotuloja.

”En minä osaa vastata ihmiselle, joka ei ollenkaan arvosta ihmistieteellistä tutkimusta. Arvomaailmat näyttävät olevan hyvin erilaiset, mutta ehkä tämän ei tarvitse olla lopullista.”

Kirjoittaja on saanut Koneen Säätiöltä apurahoja ja tehnyt säätiölle töitä freelancerina.