1. T&Y-lehti
2. Palkansaajien keskusjärjestöjen pääekonomistit samoilla linjoilla – Ilkka Kaukorannan, Patrizio Lainan ja Pasi Sorjosen haastattelu

Palkansaajien keskusjärjestöjen pääekonomistit samoilla linjoilla – Ilkka Kaukorannan, Patrizio Lainan ja Pasi Sorjosen haastattelu

Akavan, STTK:n ja SAK:n pääekonomistit ovat yllättyneet hyvästä työllisyyskehityksestä koronakriisin aikana. Paikallisen sopimisen lisäämisestä palkkojen osalta tuskin olisi paljon apua, mutta se soveltuisi esimerkiksi etätyön ja työaikojen järjestelyyn. Työvoimakustannusten leikkausten sijasta nyt tarvitaan talouskasvua, johon tuottavuuden nousun vauhdittaminen on ainakin yhtä tärkeä keino kuin työllisyysasteen nostaminen. Vaikeuksissa olevien yritysten tukeminen voi olla haitallista tuottavuuskasvun kannalta mutta koronakriisissä aiheellista joissakin tapauksissa. Työnantajien ja palkansaajien voimasuhteiden muutokset eivät jää pysyviksi, ja työnantajien palkkakoordinointiin ja muihin siirtoihin palkansaajajärjestöt voivat reagoida omilla vastatoimillaan.

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan viime joulukuussa työllisiä oli 74 000 vähemmän ja työttömiä 48 000 enemmän kuin edellisen vuoden joulukuussa. Työllisyysasteen 70,7 prosenttia on 2,3 prosenttiyksikköä alempi kuin vuotta aiemmin, ja 7,8 prosentin työttömyysasteessa oli nousua 1,8 prosenttiyksikköä. Trendiluvut olivat vastaavasti 71,8 ja 8,2 prosenttia. Työvoiman ulkopuolella oli 23 000 henkeä enemmän kuin vuotta aikaisemmin. Voidaanko tilannetta pitää jossain mielessä yllättävänä? Kuinka suuri vaikutus siihen on ollut työmarkkinajärjestöillä?

KAUKORANTA: Kyllä tämä kehitys on minut yllättänyt positiivisesti. Odotin ja pelkäsin syvempää ja pidempää kriisiä kuin mitä finanssikriisistä tuli, mutta tämä näyttää nyt paljon paremmalta. Varmasti osaselitys on onnistunut talouspolitiikka. Virheistä on opittu, ja nyt on ymmärretty elvyttää ja annettu näkymää, että se myös jatkuu. Hyvää kehitystä selittää myös Suomen verrattain hyvä epidemiatilanne, mihin varmasti on vaikuttanut se, että täällä on aika hyvin luotettu viranomaisiin ja noudatettu suosituksia. Esimerkiksi etätyö on Suomessa yleisempää kuin useimmissa vertailumaissa.

LAINA: Kyllähän luvut ovat olleet melko yllättäviä. En olisi uskonut, että tällaisessa globaalissa pandemiassa pärjätään näin hyvillä luvuilla. Kriisinhoidossa on onnistuttu, toisin kuin vaikkapa eurokriisin hoidossa.

Toki sillä työmarkkinajärjestöjen ratkaisulla keväällä, että alennettiin työeläkemaksuja noin miljardilla ja lyhennettiin lomautusaikojen neuvotteluprosessia – josta tuli toinen miljardi – on ollut merkittävä vaikutus yritysten pärjäämiseen tässä kriisissä ja ylipäätään luottamuksen ylläpitämiseen. Pitää myös muistaa työttömyysturvan parannukset, jotka ovat pitäneet yllä kansalaisten luottamusta ja kulutusta.

SORJONEN: Työmarkkinajärjestöillä oli erittäin iso rooli. Se, että lomautusmenettelyä nopeutettiin, oli todella tärkeää. Se näkyy siinä, että lomautusten määrä nousi välittömästi 164 000:en, kun ne olivat ennen kriisiä joitakin tuhansia. Yritysten kustannukset pienenivät. Vältettiin se, että olisi tullut hyvin nopeasti paljon irtisanomisia. Tuli paljon säästöjä myös sitä kautta, että kun ei tule irtisanomisia, niin ei tule myöskään pakkoa palkata ihmisiä uudestaan töihin sitten kun tilanne näyttää paremmalta. Kaikki voittivat.

Työmarkkinajärjestöjen sopimuksilla lomautusjärjestelyistä on ollut suuri vaikutus odotettua myönteisempään työllisyyskehitykseen.

Työvoimatutkimuksen luvut olivat syksyllä niin yllättävän myönteisiä, että tuli heti mieleen, onko siellä erityisen paljon satunnaisvaihtelua mukana. Joulukuun paljon maltillisemmat havainnot puoltavat tätä ajatusta, sillä niiden myötä trendiluvut loiventuivat. Minusta on edelleen hämmästyttävää, että työvoima olisi kasvanut näissä oloissa. Olisin kuvitellut, että osa työttömiksi jääneistä ihmisistä katoaa kokonaan pois työvoimasta, mutta nyt työvoima on ainakin hetkellisesti jopa kasvanut.

Meillähän oli joulukuussa 78 000 ihmistä lomautettuina kokoaikaisesti, ja sen päälle ovat mainitsemasi työttömät, eli kyllähän meillä on paljon ihmisiä työn ulkopuolella tällä hetkellä.

Monet yritykset ja kunnatkin ovat talousvaikeuksissa, ja työllisyystilanne voi vielä heikentyä mm. konkurssien lisääntymisen myötä. Työnantajat ovat vaatineet paikallisen sopimisen lisäämistä yhdeksi ratkaisukeinoksi. Olisiko siitä apua erityisesti tässä tilanteessa?

SORJONEN: Paikallinen sopiminen on tietysti tärkeä osa muuta sopimista, työ- ja virkaehtosopimuksia. Sillä voidaan saavuttaa tarpeellista joustavuutta työpaikoille. En tiedä, onko olemassa vankkoja tutkimustuloksia siitä, millaisia vaikutuksia paikallisella sopimisella on vaikkapa työllisyyteen. Onko siitä olemassa jotain tutkimusnäyttöä? En tiedä, mutta minun kutinani on, että tutkimusasetelma väistämättä on aika vaikea, kun pitäisi määritellä, mitä paikallinen sopiminen käytännössä tarkoittaa.

KAUKORANTA: En usko, että paikallisella sopimisella olisi tuollaisessa kontekstissa kovin suurta vaikutusta. Tosiaan tutkimusnäyttöä sen työllisyyshyödyistä on aika heikosti saatavilla. Jos katsotaan, miten työllisyys on esimerkiksi Yhdysvalloissa kehittynyt, missä on hyvin vähän alakohtaisia työehtosopimuksia ja sopiminen on hyvin paikallista, niin sielläkin kriisi näkyi nimenomaan työttömyydessä.

Toinen periaatteellinen kysymys on, että jos tulee vaikeuksia, niin kenen kuuluu kantaa taakka niistä. Kun yrityksen kannattavuus heikkenee, niin tällaisessa kriisissä periaatteessa voi olla niin, että vuokranantaja joustaa antamalla vuokrahelpotuksia. Yrittäjäriski saattaa toteutua sillä tavoin, että voitot pienenevät, yritys velkaantuu tai yritys joutuu hakemaan ulkopuolista pääomasijoitusta ja vanhojen omistajien omistusosuus liudentuu. Tai voi olla, että velkojat joutuvat leikkaamaan ja velkasaneerauksen myötä antamaan anteeksi joitakin velkoja. Tai sitten vaihtoehto on, että palkansaajat joustavat suostumalla palkanleikkauksiin.

Mielestäni ei ole mitenkään selvää, että se olisi oikeudenmukaisempaa, jos nimenomaan palkansaajapuoli joustaisi nykyistä enemmän. Nimellisten palkkojen jäykkyys on sellainen universaali tosiasia, mikä ei liity vain Suomen sopimusjärjestelmään, vaan se näkyy kaikkialla. Kriiseissä työttömyys joustaa eivätkä palkat alene.

Paikallinen sopiminen muista asioista kuin palkkojen leikkauksista voi koronakriisin myötä lisääntyä.

LAINA: Näen vähän samalla tavalla ja myös niin, että varsinkin tällaisen yllättävän kriisin akuutissa vaiheessa paikalliseen sopimiseen olisi ollut varmaankin mahdollisuuksia ja ehkä syytäkin alakohtaisesti ja jopa yrityskohtaisesti. Sitähän voidaan tehdä monella tavalla, esimerkiksi sopia työajoista tai jostain muusta, mikä voi olla paljon järkevämpääkin. Meillähän se hoidettiin käytännössä kansallisella sopimisella niin, että työmarkkinajärjestöt tekivät työeläkemaksujen alen ja lomautusten nopeuttamisen, mikä mielestäni on ollut tehokkaampi keino.

Mutta ehkä nyt alkaa olla jo myöhäistä. Nythän meillä alkaa olla näkymää, että talous alkaa kasvamaan tänä vuonna.

SORJONEN: Paikallinen sopiminenhan liittyy moneen muuhunkin asiaan kuin vain palkkoihin. Voisin kuvitella, että tämän koettelemuksen jälkeen paikallista sopimista lisätään taatusti erittäin paljon liittyen työaikoihin, siihen missä työtä tehdään ja muihin töiden järjestämiseen liittyviin asioihin.

Suomen kustannuskilpailukyky on hyvällä tasolla

VM:n yhteydessä toimiva mutta riippumaton tuottavuuslautakunta julkaisi viime joulukuussa 2. raporttinsa (Stenborg ym. 2020), jossa se mm. arvioi Suomen kustannuskilpailukyvyn olevan lähellä pitkän aikavälin keskiarvoaan. Mikä on teidän arvionne? Olisiko nyt tarvetta sisäiselle devalvaatiolle eli työvoimakustannusten alentamiselle?

KAUKORANTA: Kyllä minä yhdyn tuottavuuslautakunnan arvioon siitä, että kustannuskilpailukyky näyttää olevan sopivalla tasolla. Toki epävarmuus on isoa aina, ja koronakriisi varmasti korostaa sitä, mutta juuri nyt en näe mitään tarvetta sisäiselle devalvaatiolle. Toki on tärkeää, että säilytetään sellaiset institutionaaliset rakenteet, jotka tarvittaessa myös kykenevät tuon tyyppisiin asioihin.

LAINA: En minäkään näe, että tällä hetkellä olisi minkäänlaista tarvetta sisäiselle devalvaatiolle. Jos katsotaan nimenomaan kriisinaikaista kehitystä, niin Suomen asemahan on nimenomaan päinvastainen. Suomen kustannuskilpailukyky on parantunut nopeammin kuin kertaakaan aikaisemmin ainakin parin vuosikymmenen aikana. Sen aikaa kun on oltu eurossa se ei ole niin nopeasti parantunut. Se selittyy paljolti sillä, että meidän bkt:mme on laskenut vähemmän kuin monissa muissa maissa.

Sisäiselle devalvaatiolle ei ole nyt mitään tarvetta.

Sehän ei vielä kauheasti kerro siitä, mikä kriisin jälkeen lopputulos tulee olemaan. Mutta jos se menee niin kuin tällä hetkellä näyttää, että Suomen bkt laskee vähemmän kuin muissa maissa, niin Suomi selviää vähän pienemmillä vaurioilla, ja meidän kustannuskilpailukykymme itse asiassa vahvistuu kriisin seurauksena.

SORJONEN: Nyt eletään kriisiaikaa. Mielestäni kysymys ei oikeastaan ole tällä hetkellä ajankohtainen. Jos katsomme tästä taaksepäin, niin meidän bkt:mme on reaalisesti suurin piirtein samalla tasolla kuin se oli 13 vuotta sitten, ja luultavasti henkeä kohti laskettuna se on jopa matalampi kuin silloin. Minusta kaikkein paras tapa tällä hetkellä olisi se, että kiinnitetään vain enemmän huomiota talouden tulevaan kasvupotentiaaliin ja yritetään vahvistaa sitä. Jos siinä onnistutaan, niin se tarkoittaa sitä, että annetulla palkkakehityksellä periaatteessa yksikkötyökustannusten kehitys on suotuisampaa. Kasvupotentiaali pitää vain saada ylös.

Tuottavuuslautakuntakin nosti esiin äsken mainitsemasi lomautukset. Verrattuna muihin euromaihin Suomella on sellainen erityinen keino alentaa yritysten palkkakustannuksia. Se on ollut tässä yhtenä syynä, miksi meillä yksikkötyökustannukset eivät ole nousseet niin jyrkästi kuin monissa muissa maissa.

SORJONEN: Ilkka otti äsken esille jenkit. Kuinka monta miljoonaa työtöntä tuli lisää Jenkeissä välittömästi, kun kriisi paukahti päälle? OK, yritysten työvoimakustannukset tulivat alas, mutta samalla tietenkin sitten ihmisten tulot romahtivat. Mitä se tarkoitti yksityiselle kulutukselle jne.?

KAUKORANTA: Vielä näistä lomautuksista se, että tosiaan siitä saatu etuhan on tilapäinen. Mutta samaan aikaan on huomattava, että se on pysyvä rakenteellinen ominaisuus. Voisin kuvitella, että yritykset kyllä näkevät, että vaikka tämä kriisi on ohimenevä, niin maailmassa tulee uusiakin kriisejä. Suomen lomautusjärjestelmä on aika yritysystävällinen tietyissä kriiseissä, millä on sitten tietty vaikutus ehkä Suomen houkuttelevuuteen.

Sopimustoimintaa koordinoidaan puolin ja toisin

Työnantajat ovat irtisanoutuneet keskitetyistä sopimuksista, joten vain liittokohtainen ja paikallinen sopiminen on mahdollista. Tosin työnantajapuoli on kuitenkin edelleen koordinoinut voimakkaasti näitä kierroksia. Miten palkansaajajärjestöjen kannattaa toimia tällaisessa sopimusjärjestelmässä?

LAINA: Tämä onkin vaikea kysymys. Sehän riippuu aika paljon siitä, miten työnantajat siihen suhtautuvat. Jos siellä lähdetään siitä, että nimenomaan koordinoidaan tiukasti, niin se tarkoittaa myös sitä, että palkansaajapuolellakin pitää koordinoida tiukasti. Pitää lisätä yhteistyötä ja esimerkiksi tukea toisia liittoja jne.

Mutta sitten halutaan hajauttaa, ja ainakin on perusteltu sitä, että kaivataan nimenomaan alakohtaista sopimista. Tavallaan työnantajapuolen sanat ja teot ovat ristiriidassa. Kovasti halutaan viedä tätä liitto- ja paikallistasolle, jotta saadaan nimenomaan ala- ja yrityskohtaista sopimista enemmän, mutta käytännössä sitten kuitenkin työnantajapuolella koordinoidaan tiukasti ja halutaan samoja korotuksia kaikille.

Työnantajat ajavat liittokohtaista ja paikallista sopimista mutta samalla koordinoivat palkankorotuksia.

Jos mennään hajauttamismalliin, niin siinä tietenkin vaaditaan paljon vahvempaa oman alan edunvalvontaa. Se tarkoittaa myös kansantalouden tasolla, ettei meillä ole kauhean hyvää toimenpiteiden koordinaatiota vaikkapa kustannuskilpailukyvyn osalta. Meillä ei ole enää mitään yhteisiä työkaluja, millä voidaan kohentaa sitä tarvittaessa. Se on tietenkin vähän harmi ja voi heikentää Suomen kansantalouden pärjäämistä jatkossa.

SORJONEN: Keskusjärjestöt varmasti voivat yrittää ainakin kehittää sopimus- ja työmarkkinajärjestelmää. Sen lisäksi ne voivat koordinoida asioita ja tuottaa dataa omille jäsenjärjestöilleen, jotta ne voivat hoitaa neuvottelutehtävän itse paremmin.

KAUKORANTA: Työnantajien päätös luopua keskitetyistä sopimuksista ei muuttanut ainakaan minun analyysiani siitä, että koordinoitu työehtosopiminen on palkansaajien etu, ja uskon, että se on myös koko yhteiskunnan etu. Sitä kohti on syytä pyrkiä, ja käytännössä se varmasti tarkoittaa sitä, että palkansaajapuolella pitää omaa koordinaatiota entisestään tiivistää ja sitä kautta hakea kaikille jäsenille hyvä, ostovoimaa turvaava ja sitä kasvattava ratkaisu.

Työmarkkinaneuvotteluissa on aina jonkinlainen pelitilanne. Eikös ole ihan luontevaa, että kun on kaksi osapuolta, niin jos toinen tiivistää omaa koordinaatiotaan, niin siihen vastataan sitten omalla koordinaatiolla? Kuitenkin vaikka työnantajapuolella on ollut tällaista halukkuutta jo pitkään, niin he ovat kuitenkin taipuneet keskitettyihin sopimuksiin kilpailukykysopimuksen tai jonkun muun vastaavan nimellä, kun tupoa ei saa enää lausua nimeltä. On ollut tällaista pragmaattisuutta kuten kolmikannan historiaa työnantajanäkökulmasta kartoittanut, vuosi sitten ilmestynyt kirja ”Loputtomat kihlajaiset” (Wuokko ym. 2020) katsoo. Kirjan T&Y:ssä arvioinut Pekka Sauramo (2020) arveli kuitenkin, että viimeaikainen voimasuhteiden muutos työnantajien hyväksi on vähentänyt tällaisia taipumuksia. Voimasuhteen muutos johtuu globalisaatiosta, pääomaliikkeiden vapauttamisesta, EMUsta ym. syistä. Miten te näette tämän tilanteen ja sopimustoiminnan tulevaisuuden?

SORJONEN: Ensimmäinen reaktio on, että on vaikea nähdä voimasuhteiden muuttuneen jotenkin pysyvästi. Järjestelmähän elää ajassa, ja niin sen täytyykin. Molemmat puolet voivat edelleen esittää uusia avauksia ja ideoita siitä, miten järjestelmää voitaisiin muuttaa paremmaksi. Kaiken kaikkiaan ei mitään isoa keikahdusta ole varmaankaan tapahtunut.

KAUKORANTA: Minä näen tämän vähän eri tavalla. Mielestäni analyysi työnantajien pragmaattisuuden vähentymisestä on oikea. Sanoit, että työmarkkinaneuvotteluissa on kyse pelistä. Mielestäni olemme pelanneet pitkään vakiintuneilla pelisäännöillä, ja niiden pelisääntöjen puitteissa on pyritty pragmaattisiin lopputuloksiin. Mutta nyt tämä työnantajien tietynlainen radikalisoituminen, missä he pyrkivät luopumaan olemassa olevista rakenteista ja luomaan jotain ihan uutta, voi vaatia vähän suurempaa strategista muutosta myös palkansaajapuolella. Voi olla, että työnantajapuolen radikalisoituminen edellyttää, että myös palkansaajapuoli tavallaan radikalisoituu.

Se on aika iso mullistus. Se vaatii muutosta toimintatavoissa ja ehkä myös johdossa ja henkilöstössä. Meillä on vuosikymmenien perinne pragmaattisuudesta, ja jos tulevaisuus on sellainen, että tarvitaan enemmän agitaattoreita kuin pragmaatikkoja, niin voi olla, että sellaiseen suuntaan tullaan kehittymään. Kovasti toivoisin, että tällaiseen repivään riitaan ei lähdettäisi, vaan pyrittäisiin ylläpitämään tätä vakaata sopimusjärjestelmää, joka on ollut kuitenkin Suomen vahvuus.

Työnantajien radikalisoituminen sopimustoiminnassa voi johtaa myös palkansaajapuolen radikalisoitumiseen.

LAINA: Minä näen aika samalla tavalla. Tällainen radikalisoituminen voi olla aikamoinen riski työnantajapuolella. Jos katsotaan kuitenkin eteenpäin, niin näkisin niin, että työnantajilla voi olla tässä hieman huono ajoitus. Tämä olisi kannattanut tehdä jo pari vuosikymmentä sitten silloin kun lähdettiin työntekijöiden oikeuksien ja neuvotteluaseman heikentämiseen.

Ehkä tällä hetkellä alkavat tuulet puhaltamaan toiseen suuntaan. Se, että tässä vaiheessa radikalisoituu, voi itse asiassa olla haitallista työnantajien näkökulmasta. Esimerkiksi Goodhart ja Pradhan (2020)¹ kirjoittivat ikääntymisestä, että kun se alkaa globaalilla tasolla, niin työntekijöiden neuvotteluvoima kasvaa, mikä tarkoittaa palkkakehitystä positiivisempaan suuntaan. Siihen kun vielä yhdistää koronan, mikä vaikuttaa yritysten omiin päätöksiin turvata tuotantoketjuja ja tuoda tuotantoa lähemmäksi, niin se myös vahvistaa työntekijöiden neuvotteluasemaa.

Sitten on vielä kauppapolitiikka, jossa on protektionistisempi aalto menossa tällä hetkellä. Kun siihen vielä yhdistää sen, mitä kansainvälisissä instituutioissa ajatellaan, niin olen ainakin itse ollut aistivinani suurta muutosta. Jos aikaisemmin ovat OECD, IMF jne. aina puhuneet työmarkkinoiden joustavoittamisesta, eli on haluttu jollakin tavalla edesauttaa työntekijöiden neuvotteluaseman heikentämistä, niin nyt ääni kellossa on muuttunut oikeastaan päinvastaiseksi. Peräänkuulutetaan nimenomaan työntekijöiden aseman vahvistamista ja neuvotteluvoiman lisäämistä. Voi olla hyvinkin niin, että kehitys lähtee nyt toisen suuntaan.

Pasi, Sinä korostit, että työmarkkinoiden voimasuhteiden muutokset eivät ole pysyviä. Ei kai Sinun näkemyksesi ole varsinaisesti ristiriidassa toisten kanssa?

Ei ole.

Metsäteollisuuden irtiotto liittokohtaisista sopimuksista ja siirtyminen yritystasolle ei ole vielä levinnyt muualle. Onko se jotenkin oireellista, että se jäi siihen?

KAUKORANTA: Se ei ole vielä levinnyt muualle, mutta kyllä sellaisiakin puheita on, että myös muilla aloilla on kiinnostusta sitä kohtaan. Sinänsä mielestäni se, että on ylipäätään kollektiivista sopimista, on aina ja kaikkialla ollut palkansaajien tahto ja vaatimus, mihin työnantajat ovat joutuneet suostumaan työrauhan saavuttamiseksi. Vakiintuneessa tilassa, niin kauan kuin neuvotteluregiimi säilytetään, totta kai kaikki korostavat, että tämä järjestelmä on kaikkien etu. Mutta pohjimmiltaan siinä on kyse kuitenkin voimatasapainosta.

Työnantajille on ehkä tullut käsitys, että sopimusjärjestelmän voi purkaa, ja että siitä ei ole haittaa, jos vahvistetaan yksittäisten työnantajien määräysvaltaa työehtoihin. Mutta en ole varma, onko se analyysi loppupeleissä totta.

Vaikka Suomessa ei tietysti vuosikymmeniin ole laajassa mitassa taisteltu sopimusoikeuden ja työehtosopimusten puolesta – yksittäisillä aloilla kuten Postilla oli vähän sen tyyppistä – luulen kyllä, että suomalaisella ay-liikkeellä on aika hyvät edellytykset tällaiseen kamppailuun, jos työehtosopimusta ja liiton sopimusoikeutta lähdetään laajasti kyseenalaistamaan. Meillä on kuitenkin korkea järjestäytymisaste ja ihan hyvin resursoidut liitot. Tosiaan se vaatii toimintatavan muutosta, kun nykyään fokus on ollut pragmaattinen toiminta olemassa olevan sopimusrakenteen sisällä.

Rakenteellinen kilpailukyky on myös hyvällä tolalla

Tuottavuuslautakunta teki myös kansainvälisiä vertailuja ns. rakenteellisesta kilpailukyvystä. Sen mukaan rakenteellisessa kilpailukykyindeksissä Suomi on hyvällä 4. sijalla, mutta 23. sijallaan työmarkkinat ovat Suomen suurin heikkous. Erityisen heikosti Suomi sijoittuu palkanmuodostuksen joustavuutta tarkasteltaessa – toiseksi viimeiselle sijalle kaikista vertailumaista. Onko palkanmuodostus Suomessa todella joustamatonta, ja kuinka suurta haittaa siitä on työllisyyden kannalta? Eikös tämä tulos työmarkkinoiden jäykkyydestä perustu jonkinlaiseen kyselytutkimukseen?

LAINA: Kyllä, se perustuu muistaakseni toimitusjohtajille tehtyyn kyselyyn. Se kuvastaa enemmän niiden toimitusjohtajien asenteita kuin aitoa mittaamista. Jos mitataan vähän objektiivisemmilla mittareilla, niin ei silloinkaan olla ihan joustavimmasta päästä, kun puhutaan yrityskohtaisista palkoista.

Jotkut näkevät sen meidän järjestelmämme heikkoutena, jotkut vahvuutena. Sitä kauttahan me olemme kyenneet nimenomaan toteuttamaan vaikkapa kilpailukykysopimuksen jne. Ne ovat olleet joustamattomia mikrotasolla.

Toimitusjohtajat ehkä nimenomaan katsovat enemmän yrityskohtaista joustavuutta, mutta kun katsotaan kansantalouden joustavuutta makrotasolla, palkanmuodostus on selvästi joustavampaa. Voisi sanoa, että kun palkat joustavat koko kansantalouden kohdalla, yksittäisille yrityksille ne näyttäytyvätkin joustamattomina.

SORJONEN: Minulla on sellainen mielikuva, että myös kilpailukykytutkimuksissa, joita IMD ja WEF tekevät, palkkojen joustamattomuus perustuu kyselyosioon, jossa panelistit vastaavat, kuinka homma toimii. Se ei perustu varsinaisesti kovaan dataan, toisin kuin monet muut palikat.

Käsitys palkkojen jäykkyyden heikentävästä vaikutuksesta Suomen rakenteelliseen kilpailukykyyn perustuu vain toimitusjohtajien mielipiteisiin.

KAUKORANTA: Siinä on tärkeää myös se, mikä on palkkajärjestelmän tarkoitus. Vaikuttaminen kilpailukyvyn tukemiseen ei ole ainoa rooli tietenkään. Palkkajärjestelmä tuottaa matalia tuloeroja, vakaata ostovoimaa ja vähäistä työssäkäyvien köyhien lukumäärää. Nämä ovat ehdottomasti hyviä piirteitä Suomen järjestelmässä, mistä on syytä pitää kiinni.

LAINA: Näissä kyselyissä voi heijastua taaksepäin katsovuus. Jos sitä kysytään joka vuosi, niin siihenhän vaikuttaa tietenkin paljon mielikuvat. Siellä on tupoa jne. Toimitusjohtajat eivät yleensä ole kauhean nuoria, ja siellä saattaa olla mielikuvissa aika pitkälti menneisyys, miten on toimittu aiemmin. Nythän kuitenkin EK on irtisanoutunut keskitetyistä sopimuksista, joten on selvää, ettei niitä keskitettyjä ainakaan tällä hetkellä näyttäisi tulevan.

Tuottavuuslautakunta nosti esille myös sen mielenkiintoisen seikan, että luovassa uudistumisessa Suomi sijoittuu 14. sijalle. Tai luovassa tuhossa, mutta luova uudistuminenhan on positiivisempi ilmaisu. Tunnette varmaankin vanhan pohjoismaisen tai Rehn-Meidner- mallin, jonka mukaan keskitetyt sopimukset ja yleiskorotukset voivat edistää luovaa uudistumista, koska ne suosivat kannattavia yrityksiä ja ajavat kannattamattomia ulos markkinoilta. Tässä asetelmassa meillä on varmaan muitakin muuttujia, vai kuinka?

KAUKORANTA: Mielestäni siinä raportissa tuotiin esille, että työntekijöiden ylimääräisessä vaihtuvuudessa – mikä on jonkinlainen mittari luovalle uudistumiselle – Suomi oli kuitenkin Yhdysvaltoja dynaamisempi.

LAINA: Näkisin niin, ettei Rehn-Meidner-mallin analyysi ole varsinaisesti mihinkään muuttunut. Näinhän se tavallaan on, jos halutaan yksinkertaistaa ja eristää tällainen yksi asia ja sen vaikutus tuottavuuskehitykseen. Mutta pitää muistaa, että tässä luovassa uudistumisessa tai tuhossa on monta muutakin asiaa. Siinä tietenkin siihen, että yritykset ylipäätään lähtevät uudistumaan eivätkä takerru vanhaan, vaikuttavat monet tekijät: infra, osaaminen, tutkimus- ja kehityspanostukset sekä yhteiskunnallinen ilmapiiri jne. ovat edellytyksiä lähteä uudistumaan.

Tässähän on kyse siitä, pitäisikö huonosti menestyvälle yritykselle tosiaankin tarjota ”tekohengitystä” palkkajouston muodossa, tai sitten toisaalta kuten koronakriisissä on jaettu yritystukia. On huomautettu, että ehkä niitä on jaettu myös yrityksille, jotka olisivat muutenkin menneet nurin tästä koronakriisistä riippumatta. Se on vähän vaikeaa, minkälaisten yritysten annetaan kaatua talousvaikeuksiin ja mitä yrityksiä pitäisi tukea. Mitä mieltä tästä olette?

LAINA: Mielestäni tuo on hyvä kysymys, johon vastaus menee tavallaan kahteen suuntaan. Osittain se, että tuetaan kaikkia, on markkinatalouden ideologian mukaista. Jos tuetaan kaikkia, niin tuetaan tasapuolisesti. Osa tuesta menee roskakoriin, jos niin voi sanoa, tai sellaisille yrityksille, joita ei olisi ehkä kannattanutkaan tukea. Siinä kuitenkin on selvitetty jyvät akanoista markkinoilla, kun taas toinen vaihtoehto on tukea yrityksiä kohdistetusti.

Sitä olen tässä korona-aikana ihmetellyt, että yleensä ekonomistit eivät kannata voittajien valitsemista, mutta nyt pitäisikin alkaa valitsemaan tuettavia yrityksiä tarkemmin. Siinähän käytännössä päätetään jollain hallinnon tasolla, mitkä yritykset selviävät ja mitkä eivät. Se on mielestäni vähän erikoista ainakin markkinatalouden periaatteiden mukaan.

SORJONEN: On tietysti aika vaikea tällaisessa tilanteessa päättää, kenen annetaan mennä nurin ja ketä pidetään pystyssä. Tässä on vielä se komplikaatio, että tämä kriisi iskee niin eri tavalla erilaisiin toimialoihin. On muutamia selkeitä häviäjiä kuten vaikkapa matkailu- ja ravitsemisala, taiteet ja kulttuurialat. Varmasti on perusteltua antaa jonkinlaista happea kriisialoille.

Kysymyksesi on siinä mielessä hyvä, että yritystukijärjestelmää itsessään kannattaa varmasti miettiä. Onko se sellainen järjestelmä, joka ylläpitää vanhoja toimintatapoja, vai onko se sellainen, että se edistää yritysten liiketoiminnan uudistumista ja uusien ideoiden syntymistä?

KAUKORANTA: On usein niin, että kun ollaan suunnittelemassa vaikkapa tehtaan sulkemista, niin päätöksen taustalla on niin paljon muitakin asioita kuin työvoimakustannuksiin liittyvät asiat. Usein on niin, ettei mikään palkkaratkaisu kääntäisi sitä ratkaisua muuhun asentoon. Siinä mielessä palkkapuolen vaikutusta ei pitäisi ylikorostaa. Pikemminkin neuvottelujärjestelmän on syytä olla sellainen, joka turvaa kelvollista neuvotteluasemaa, oikeudenmukaista funktionaalista tulonjakoa ja matalia palkkaeroja. Tällaisessa kriisitilanteessa mahdollisten palkkajoustojen vaikutus on kuitenkin vähäisempi.

Työllisyysasteen nostamiseen on monia keinoja

Työllisyysasteen nostaminen on hyvin laajasti omaksuttu talouspolitiikan tavoitteeksi – tai jotkut pitävät sitä ennemminkin keinona muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Mitkä keinot näette tärkeimmiksi tavoiteltaessa korkeampaa työllisyysastetta?

SORJONEN: Olen samaa mieltä, että se on tietyllä tapaa osatavoite, koska haluamme erityisesti vahvistaa potentiaalista talouskasvua. Siinä on kaksi tapaa, tuottavuuden nousu ja korkea työllisyys. Toisaalta tiedämme, että työllisyyden kasvu ei ole ollut merkittävä talouskasvun vauhdittaja Suomessa, vaan kaikki kasvu on tullut tuottavuuden noususta viimeisten 45 vuoden aikana. Mutta toisaalta meidän väestömme ikääntyy – nyt näyttää siltä, että työikäinen väestönosa vähenee ja työvoima kääntyy laskuun. Kun näköpiirissä on, että työpanos saattaa vähentyä, niin se asettaa vielä lisävaatimuksen tuottavuuden nousulle, ja silloin työpanoksen vähenemistä pitää ainakin jarruttaa.

Sen takia työllisyysaste on tärkeä. Me ajattelemme Akavassa niin, että se pitäisi saada hilattua ensin 75 prosenttiin ja sitten 78 prosenttiin. Se 78 on aika kova tavoite, koska jos sitä ajatellaan kovin lyhyellä aikavälillä – sanotaan 6–7 vuotta – niin se on 170–180 tuhatta työpaikkaa. Kun ottaa huomioon väestöennusteen ja että tavoite on määritelty tietylle ikäluokalle, se on kova. Mutta sitä kannattaa tavoitella.

”Työllisyyden kasvu ei ole ollut merkittävä talouskasvun vauhdittaja Suomessa, vaan kaikki kasvu on tullut tuottavuuden noususta.”

Meillä on aika laajat hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, ja kaikki me pääsemme niistä nauttimaan jossakin vaiheessa. Silloin olisi suotavaa, että jokainen osallistuu niiden rahoittamiseen varsinkin siinä vaiheessa, kun on itse työiässä. Siinä on mielestäni moraalinenkin aspekti.

KAUKORANTA: Työllisyyskeskustelussa ehkä erottelisin kaksi eri motiivia. On toisaalta se, että halutaan mahdollistaa ihmisille töihin pääsy, ja toisaalta halutaan vahvistaa julkista taloutta. Sillä, että mahdollistetaan ihmisille töihin pääsy esimerkiksi panostamalla koulutukseen tai työvoimapalveluihin, näen itseisarvoa sitä kautta, että se mahdollistaa ihmisille paremman elämän tavoittelun.

Mutta sitten on keinoja, jotka eivät mahdollista vaan joiden tarkoitus on oikeastaan yksinomaan julkisen talouden näkökulma, kuten vaikkapa sosiaaliturvan heikennykset. Sitä ei perustella yksilön saamalla hyödyllä, vaan pelkästään julkisen talouden vahvistamisella. Tällaisillekin keinoille voi olla paikkansa, mutta niitä on syytä verrata vaihtoehtoisiin tapoihin vahvistaa julkista taloutta, esimerkiksi veronkorotuksiin ja menoleikkauksiin. Mielestäni ei ole mitenkään itsestään selvää, että sosiaaliturvan leikkausten kaltaiset työllisyystoimet olisivat oikeudenmukaisin tai paras tapa julkisen talouden vahvistamiseen.

LAINA: Olen sinällään ihan samaa mieltä mitä edeltäjäni sanoivat. Ehkä lisäisin sen, että työn laatuun kannattaisi tässä kiinnittää huomiota. Ei työllisyysastetta voida nostaa keinolla millä hyvänsä, vaikka sinällään työllisyysasteen nostaminen on kannatettava tavoite. Jos se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että meiltä häviää hyväpalkkaisia töitä ja syntyy enemmän matalapalkkaisia töitä, niin se ei välttämättä ole kauhean hyvä, vaikka työllisyysaste nousisikin. Lopputuloksena se voi olla yhteiskunnan, työntekijöiden ja kaikkien kannalta parempi, että meillä on niitä hyväpalkkaisia töitä kuin paljon matalapalkkaisia töitä.

Jos katsoo muita Pohjoismaita, niin oikeastaan erottuu neljä eri syytä, miksi siellä on korkeampi työllisyysaste. Palkkatukea käytetään huomattavasti enemmän – sitähän nyt Suomessakin lisätään – ja työvoimapalvelut ovat selvästi enemmän resursoituja. Myös osa-aikatyö on huomattavasti yleisempää. Meillä nähdään yleensä niin, että pitää olla joko kokonaan töissä tai työttömänä. Varsinkin ikääntyneillä osa-aikatyö voi olla tehokaskin keino. Ja sitten vielä julkinen työllistäminen on selvästi yleisempää muissa Pohjoismaissa.

Keskeisin keino vahvistaa työllisyyttä on nyt osaamisen vahvistaminen. Perusasteen varassa olevien työllisyys on puolet siitä mitä on korkeakoulutettujen työllisyys. Oppivelvollisuuden pidentäminen on yksi keino siihen, mutta toki monet muutkin panostukset osaamiseen.

Muissa Pohjoismaissa on yleisempää osa-aikatyö, julkinen työllistäminen sekä panostaminen palkkatukeen ja työvoimapalveluihin.

Lisäisin vielä kysynnän riittävyydestä huolehtimisen. 1990-luvun lama näytti aika hyvin, että meidän työllisyysasteemme painui 80-luvun lopun jälkeen pysyvästi alhaisemmalle tasolle, ja sitä tasoa ollaan vasta nyt saavuttamassa, tai ennen koronakriisiä oltiin suurin piirtein samalla tasolla. Siinä menetettiin työllisyyttä monta vuosikymmentä sen takia, että kysyntä yksinkertaisesti romahti. Vaikea minun ainakaan on sille muuta syytä nähdä. Riittävästä kokonaiskysynnästä huolehtiminen on tärkeää, ja siinä tämän kriisin hoitaminen on onnistunut Suomessa ja muuallakin.

Tässä oli hyvä lista. Onko muilla siihen huomautettavaa tai lisättävää?

SORJONEN: Kommentoin kumpaakin pikkaisen myönteisissä merkeissä. Se, mitä Ilkka sanoi unelmien tavoittelemisesta ja hyvästä elämästä, on tärkeää. Meillä on tietynlaisia erityisryhmiä, joissa on matala työllisyysaste – kuten Patrizio sanoi, juuri perusasteen varassa olevat. Niinpä koulutuksen rooli on tärkeä.

Me tarvitsisimme tietenkin työ- tai koulutusperäistä maahanmuuttoa. Osa maahanmuuttajista, jotka eivät ole koulutettuja ja ovat työikäisiä, tarvitsevat myös kielikoulutusta, suomea tai ruotsia, jotta he saavat työpaikan. On tarpeen, että myös kaikilla maahanmuuttajilla olisi ammatillinen koulutus, se nostaa välittömästi työllistymisen todennäköisyyttä.

Sitten on perhevapaauudistus ja kotihoidon tuki. Se on kuuma peruna, mutta sen järjestelmän rukkaaminen voisi kyllä parantaa nuorten naisten työllisyysastetta.

Nämä kaikki ovat keinoja, joilla työllisyyttä voidaan kohentaa ajan mittaan. Tärkein nopea keino parantaa työllisyyttä on tietenkin kansalaisten laajamittainen rokottaminen koronaa vastaan, jonka myötä voidaan palata normaaliin elämään. Kun näin tapahtuu, työllisyyskin paranee.

Tuottavuuden kasvua pitää vauhdittaa

Suomen tuottavuuskehitys on hidastunut, millä on haitallinen vaikutus talouskasvuun, kilpailukykyyn ja reaaliansiohinkin. Nokia-klusterin t&k-toiminnan romahdus vaikutti siihen voimakkaan negatiivisesti, mutta ehkä hieman yllättäen tuottavuuslautakunta totesi, ettei muun yrityssektorin t&k-panostuksella ole ollut vaikutusta – se ei vain ole johtanut entisenlaiseen tuottavuuden kasvuun. Siis siihen pitäisi panostaa vieläkin enemmän, tai pitäisi saada jotakin muuta aikaiseksi, jotta panostukset olisivat tehokkaampia. Millä keinoilla tuottavuuden kasvua tulisi vauhdittaa yrityksissä ja yleisemminkin?

KAUKORANTA: Tuottavuuslautakunnan johtopäätös oli ehkä vähän ristiriitaisen oloinen, koska todettiin, etteivät vanhat reseptit tuottavuuden parantamiseksi – t&k-panostukset ja muut – näytä nyt tuottaneen samalla tapaa tuottavuuskasvua kuin menneisyydessä, mutta johtopäätös kuitenkin oli, ettei meillä ole parempiakaan reseptejä tiedossa, ja on syytä jatkaa tätä menneisyydessä hyväksi havaittua ja nyt viime vuosina vähän tehottomaksi todettua ratkaisua. Kyllä minä yhdyn siihen johtopäätökseen, että on syytä jatkaa osaamis- ja t&k-panostuksia. Tässä julkiset tuet ovat isossa roolissa. Täytyy toivoa, että tämä aika lailla selittämätön tuottavuuden hidastuminen loppuu ja kääntyy positiiviseksi globaalisti.

LAINA: Minulla ei ole antaa yksittäisille yrityksille neuvoja, mitä niiden pitäisi tehdä, mutta kansantalouden tasolla ehkä joitakin näkemyksiä on. Yhdyn analyysiin sekulaarisesta stagnaatiosta, että tässä on ollut kysyntävaje pitkään, ja sitä kautta ei ole ollut tarpeeksi investointeja. Oma analyysini nojaa aika pitkälle Kaldor-Verdoorn-lakiin tässä yhteydessä, eli kysyntä vetää tuottavuuskehitystä perässään. Meillä on ollut riittämätön kysyntä, mikä tietenkin näkyy jo itsessään tuottavuustilastoissa – tuottavuushan on vain yksinkertaisesti tuotos jaettuna työpanoksella, ja jos tuotos ei kasva, niin sitten työpanoksen pitäisi vähentyä, jotta saataisiin tuottavuuskehitystä, mitä vastaan tietenkin taistellaan yhteiskunnassa kaikin tavoin.

Jos yritysten kapasiteetti jo riittää tuottamaan sen määrän hyödykkeitä mitä on kysyntää, niin eihän silloin ole intressiä kasvattaa sitä kapasiteettia ja sitä kautta tietenkään investoida. Mehän näemme myös hyvin sen, ettei meillä Suomessa ole investoitu kauheasti esimerkiksi eurokriisin aikana. Näkisin, että ratkaisukehikko lähtee kysyntäpuolen tukemisesta, jolloin siis kapasiteetin käyttöaste kasvaa. Kun ei ole vapaata kapasiteettia, niin pitää investoida, tehdä paitsi kiinteitä niin myös aineettomia investointeja, t&k-panostuksia jne. Julkinen sektori voi tietenkin tukea sitä, paitsi t&k-puolella niin myös kysyntäpuolella.

T&k-investointien osuutta bkt:sta pitää nostaa huomattavasti, mutta miten se parhaiten onnistuisi?

SORJONEN: Haluamme tietysti, että maassa on korkea työllisyys, ja emme halua, että uudet työpaikat ovat matalapalkkaisia. Haluamme hyviä duuneja ja sellaisia, jotka vaativat osaamista. Hallitusohjelman tavoite nostaa t&k-investointien osuutta bkt:sta on hyvä. Ongelma vain on siinä, ettei kukaan tunnu oikein tietävän, miten se tehdään. Sitä ei valtiovalta pysty yksin tekemään, kun sen osuus niistä investoinneista on ehkä 1/10. Korkeakoulujärjestelmän osuus on ehkä ¼, ja yrityksille jää suurin piirtein 2/3. Järjestelmä pitäisi ehkä vielä miettiä uudelleen. Mikä on se siemen, jolla julkinen valta saa t&K-investoinnit lähtemään nopeaan nousuun?

Näiden investointien lisäystarvehan on ihan valtava. Neljään prosenttiin pääseminen 2030 vaatii 85 prosentin lisäyksen ja, ehkä vähän enemmänkin nykyiseen nimelliseen tasoon.

Tästähän oli Tarmo Lemolan artikkeli T&Y:n viime numerossa, ettei tajutakaan, kuinka valtavia lisäpanostuksia tarvittaisiin.

SORJONEN: Kyllä, ne ovat valtavia. Toinen juttu liittyy koulutuksen tasoon. Nythän koulutetuin ikäluokka on 40–49-vuotiaat. Miten näin on päässyt käymään? Minkä takia he eivät olekaan 30–34-vuotiaat tai jotain vastaavaa? Tuo pitäisi myös jollakin tapaa nyt korjata. Kyllähän aina nuoremman väen pitäisi olla koulutetumpaa kuin vanhempi väki.

Etätyö yleistyy

Mennäänpä sitten lopuksi etätyöhön, joka on lisääntynyt huimasti korona-aikana, ja siitä taitaa tulla paljon aiempaa laajempi pysyvä käytäntö. ERTOn kyselyssä 1000 palkansaajalle viime marraskuussa 41 prosenttia teki etätöitä viime vuonna ainakin jonkin verran, ja 56 prosenttia sanoi saaneensa enemmän aikaan etätöissä kuin työpaikalla. Se on kyllä aika suuri osuus. Useat kyselytutkimukset koronakriisin aikana ovat tuottaneet samansuuntaisia tuloksia ja osoittaneet, että ihmiset haluaisivat tehdä entistä enemmän etätyötä myös kriisin jälkeen. Se näyttääkin varsin vääjäämättömältä. Millaisia vaikutuksia tällä voi olla työmarkkinoilla, erityisesti sopimustoiminnassa?

LAINA: Sillä voi tietenkin olla tuottavuutta nostava vaikutus. Jos ihmiset kokevat saavansa enemmän aikaiseksi, niin tuskin se on ihan pötyä ja oikeastikin saadaan. Toki se, realisoituuko se kansantalouden tuottavuuskehityksessä, riippuu monista tekijöistä.

Tämähän on vain subjektiivinen arvio.

LAINA: Kyllä, totta kai siinä voi olla kysymysmerkkejä. Mutta jos näin on, niin se voi näkyä sitä kautta. Se voi myös näkyä ehkä yllättävässäkin paikassa – työllisyydessä ja työllisyysasteessa. Se mahdollistaa useampia tapoja tehdä töitä. Osittain syynä saattaa olla se, että jos vaaditaan fyysistä läsnäoloa, lastenhoitoa ja kaikkea muuta elämäntilanteen järjestelyä, niin jos se on helpompaa etätöissä, niin se näkyy positiivisesti myös työllisyyskehityksessä.

Se, miten se näkyy sopimustoiminnassa, jää varmastikin ratkaistavaksi alakohtaisiin sopimuksiin. Varmastikin tämä on yksi asia, missä nimenomaan paikallisesti sopien tämä voi olla järkevä asia. Vaikea sanoa kokonaisuuden kannalta, miten pitäisi sopia kansantaloudessa.

ERTOhan on itse esittänyt, että pitäisi olla palkansaajan subjektiivinen oikeus jäädä etätyöhön aina kun se on vaan mahdollista ja perusteltua, mutta se ei ole kuitenkaan mennyt läpi.

SORJONEN: Luulen, että etätyön hyödyt ovat aika kiistattomat, mutta niin ovat varmaan haitatkin. Tässä siirryttiin yhdestä ääripäästä toiseen ääripäähän. Tietysti ensi alkuun etätyö on ollut ehkä monillekin sellaista, ettei se ole niin tavanomaista, ja se onkin ollut aika vapauttavaa, ja on saatu paljon aikaan.

Mutta sitten kun kontaktit työkavereihin ovat jääneet pitkäksi aikaa pois, niin luulen, että aika monella se on ruvennut kääntymään haitaksi. Etätyö ei ole enää virkistävä poikkeus normaaliin työn tekemiseen, vaan se, että käyt työpaikalla, alkaa olla virkistävä poikkeus työn tekemiseen. Minusta se ehkä puoltaa sitä, että tästä tulee jonkinlainen yhdistelmämalli jossakin vaiheessa. Tehdään enemmän etätöitä kuin aikaisemmin, mutta ei varmaankaan tehdä pelkästään etätöitä. Se vaatii sitten, että työpaikoilla täytyy sopia pelisäännöt, kuinka se järjestetään.

Luulen myös, että työaikoihin saattaa tästä tulla jotain sitä kautta. Saattaa tulla enemmän sellaista, että ihmiset tekevät ensin jonkin aikaa aamulla töitä himassa, ja sitten kun liikenne hiljenee, niin kipaistaan toimistolle. Tekee siellä ehkä osan aikaa, ja sitten taas kipaisee takaisin kotiin jatkamaan uudestaan töitä. Tämänkaltainen joustavuus kasvaa niissä töissä, joissa se on mahdollista.

KAUKORANTA: SAK:laisilla aloilla etätyö ei ole lisääntynyt huimasti korona-aikana. Meillä on Suomessa valtava määrä töitä, jotka vaativat fyysistä läsnäoloa. On mielestäni hyvä muistaa myös keskustelussa, että tämä ei ole se koko kuva työmarkkinoista korona-aikanakaan.

En usko kovin dramaattiseen etätyön lisääntymiseen. Luulen, että etätyöt ovat monessa tapauksessa yksilön kannalta tosi kivoja. Varsinaisen työnteon tuottavuuden kannalta on hyötyä fyysisistä kohtaamisista, ihmisten kasvojen näkemisestä ja syvemmästä vuorovaikutuksesta, mikä siitä syntyy. Luulen, että aika laajasti toimistoväki tulee palaamaan toimistoihin korona-ajan jälkeen, kun se on mahdollista.

Etätyön pelisäännöt pitää sopia paikallisesti, eivätkä kaikki voi niitä tehdäkään.

LAINA: Kiinnostavaa on tässä myös, miten se vaikuttaa palkkakehitykseen, että on aloja, joilla ei pystytä tekemään etätöitä. Näkyykö se siellä sitten positiivisena palkkakehityksen osalta vai ei?

KAUKORANTA: Niin, olisiko tällaista, että tavallaan suostuu heikompaan palkkakehitykseen, jos vastineena saa sitten ihanasti mökiltä tehdä töitä?

LAINA: Esimerkiksi sitä kautta, mutta myös tarjonnan lisääntymisen kautta. Jos se lisää työn tarjontaa etätyöpaikoissa, niin sitä kautta se voi näkyä suhteellisesti heikompana palkkakehityksenä.