1. T&Y-lehti
2. Askelmerkkejä rakenteita uudistavalle tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle

Askelmerkkejä rakenteita uudistavalle tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle

Pääministeri Sanna Marinin hallitus on asettanut tavoitteeksi, että Suomen tutkimuspanos bruttokansantuotteesta nousee neljään prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Pyrkimys on kiitettävä. Toistaiseksi esitellyillä väljillä lupauksilla tavoite ei kuitenkaan toteudu. Tarvitaan useita uusia askeleita. Koko 2010-luvun kestäneen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pysähtyneisyyden takia tarvitaan vieläkin enemmän. Tarvitaan merkittävä käänne tutkimus- ja innovaatiopolitiikan sisällöllisissä tavoitteissa, toimenpiteissä, ohjausmekanismeissa ja toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa.

Suomea pidettiin 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun loppupuolelle yhtenä maailman innovatiivisimmista maista. Näin ei ajateltu vain Suomessa vaan yleisesti myös maamme ulkopuolella. Suomi kuuluikin usean vuoden ajan maiden innovatiivisuutta ja reaalista kilpailukykyä mittaavien vertailujen terävimpään kärkeen.

1990-luvun alun lamaa ehdittiin jo luonnehtia maamme taloushistorian syvimmäksi. Siitä selvittiin kuitenkin vielä nopeammin kuin siihen oli ajauduttu. Tärkein yksittäinen syy nopealle nousulle oli sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotannon, työllisyyden ja viennin voimakkaan kasvun alkaminen vuosikymmenen puolivälissä. 1990- ja 2000-lukuja voidaankin kutsua Suomen tutkimus- ja innovaatiovetoisen kasvun kaudeksi.

Keskeinen yhteinen nimittäjä tälle kaudelle oli Nokia. Sen vaikutus kaikkiin kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa käytettyihin indikaattoreihin oli merkittävä. Nokia nosti Suomen tutkimuspanoksen bruttokansantuoteosuuden maailman kärkisijoille.

Se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, miten suuri rooli valtiolla on ollut Nokian uudistumisen ja menestymisen luomisessa. Suuri se on joka tapauksessa ollut (Lemola 2020). Nokialla oli 1980-luvun alusta lähtien erityisasema Suomen koulutus- sekä tiede- ja teknologiapolitiikassa. Sen tarpeet huomioitiin myös rahapolitiikassa, kauppapolitiikassa, aluepolitiikassa sekä viestintä- ja kilpailupolitiikassa.

Tutkimus- ja innovaatiovetoisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan siemenet kylvettiin jo 1960-luvulla. Tuolloin Suomi oli perässähiihtäjä uuden politiikkasektorin, tiede- ja teknologiapolitiikan (myöhemmin tutkimus- ja innovaatiopolitiikan) kehittämisessä. Haparoivien ja riitaisienkin alkuvuosien jälkeen maamme alkoi kuroa vauhdilla umpeen edelläkävijämaiden etumatkaa. Hallitukset vaihtuivat ja hallituskokoonpanot muuttuivat, mutta tutkimus- ja innovaatiotoiminnan sekä koulutuksen kehittämisen tärkey­destä ja peruslinjoista vallitsi laaja yksimielisyys.

”Nokia nosti Suomen tutkimuspanoksen bruttokansantuoteosuuden maailman kärkisijoille.”

Suomi ei olisi noussut eurooppalaiseksi innovaatiojohtajaksi ilman pitkäjänteistä ja tavoitteellista tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa. Vuosikymmeniä kestänyttä linjaa onkin perustelluista syistä kutsuttu Suomen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pitkäksi linjaksi.

Suomen linjalle oli ominaista tulevaisuutta rakentavien julkisten tutkimus- ja innovaatioinvestointien kasvattaminen, tutkimus- ja teknologiaohjelmiin perustuva yhteistyön kehittäminen innovaatiojärjestelmän kansallisten, alueellisten ja paikallisten toimijoiden välillä, uusien innovatiivisten kasvuyritysten tukeminen sekä kansainvälisen tutkimus- ja innovaatioyhteistyön edistäminen.

Kohti pysähtyneisyyden aikaa

Vuosiin 2008–2009 ajoittui kansainvälisen finanssikriisin alkaminen sekä Nokian ja sen myötä koko hyvin menestyneen sähkö- ja elektroniikkateollisuuden romahtaminen. Suomen vienti ja tuonti kääntyivät jyrkkään laskuun, työn tuottavuus supistui voimakkaasti, ja talous siirtyi mittavan rakennemuutoksen vaiheeseen.

Samoihin vuosiin ajoittui myös käänne Suomen koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikassa. Koulutus- ja tutkimusmäärärahoja alettiin kerta toisensa jälkeen leikata, tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kehittämisohjelmia lopetettiin (osaamiskeskusohjelma, huippuosaamisen keskittymät SHOKit). Valtiotakin enemmän tutkimus- ja kehittämistoiminnan volyymien supistumiseen vaikutti yrityssektorin omien tutkimus- ja kehittämispanostusten lasku (kuvio).

Ensimmäistä kertaa vuonna 1983 alkaneen toimintansa aikana myös Tekes (nykyisin Business Finland) joutui leikkausten kohteeksi. Sen määrärahoja supistettiin yli 250 miljoonaa euroa vuosina 2010–2017. Leikkaukset kohdistuivat pääosin yritysten innovaatioavustuksiin ja yhteistyöhankkeiden rahoitukseen (Ormala 2019). Sama on koskenut myös yliopistoja mutta niitäkin enemmän VTT:tä. Sen saama valtion avustus supistui 14 prosenttia, ja Business Finlandin kautta tullut projektirahoitus pieneni 42 prosenttia vuosina 2007–2017. Myös kaikkien muiden valtion tutkimuslaitosten määrärahoja leikattiin tuntuvasti 2010-luvun aikana.

Finanssikriisin keskellä ja vielä jälkimainingeissakin tutkimus- ja innovaatiopolitiikka kaikkinensa menetti Suomessa sen aseman uudistavan politiikan edistäjänä, joka sillä oli pitkään ollut. Politiikka ei ole enää entiseen tapaan heijastellut sitä suurta merkitystä, joka tiedolla, osaamisella ja näihin perustuvilla innovaatioilla on katsottu olevan maamme pitkän tähtäimen menestymisen luomisessa ja ylläpitämisessä. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan hyvänä paimenena ja kirittäjänä toiminut tiede- ja teknologianeuvosto ”uudistettiin”. Uutta oli uusi nimi (Tutkimus- ja innovaationeuvosto) ja se, että neuvoston toiminta hiipui ja rooli rapautui.

2010-luvulla tutkimus- ja innovaatiopolitiikka menetti asemansa uudistuspolitiikan edistäjänä.

OECD:n (2017) Suomen innovaatiopolitiikasta tekemän arvioinnin mukaan Suomen kehitys oli 2010-luvulla päinvastainen kuin muissa vastaavanlaisissa OECD-talouksissa (Tanska, Saksa, Hollanti, Norja). Suomelta puuttui selkeä strategia ja myös tahto kestävää kehitystä tukevalle ja talouden rakenteita uudistavalle tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle.

Uutta paloa tutkimus- ja innovaatiotoiminnan sekä -politiikan voimistamiseen?

Maaliskuussa 2019 ilmestyneessä työ- ja elinkeinoministeriön virkamiespuheenvuorossa ”Innovaatiopolitiikan lähtökohdat” (Koski ym. 2019) painotetaan tarvetta kirkastaa Suomen innovaatiopolitiikan tavoitteita, lisätä voimavaroja sekä parantaa edellytyksiä voimavarojen entistä strategisemmalle ohjelmaperusteiselle toteuttamiselle. Talouden, työllisyyden ja kilpailukyvyn kestävä kasvu edellyttää innovaatiopolitiikan radikaalia uudistamista, todetaan puheenvuorossa.

Vihriälän ym. (2020) viime huhti-toukokuun vaihteessa työstämässä raportissa ”Talouspolitiikan strategia koronakriisissä” lähtökohtana oli, että koronakriisi korostaa kasvupolitiikan merkitystä. Keskeiseksi kasvupolitiikan haasteeksi raportissa nousee tarve ohjata riittävät resurssit innovaatiotoiminnan tukeen ja koulutukseen tilanteessa, jossa julkiseen talouteen tulee väistämättä kohdistumaan suuria säästötarpeita tulevina vuosina. Ohjeena päättäjille kirjoittajat esittävät, että julkinen rahoitus kohdistetaan sellaisiin kohteisiin, joissa siitä saadaan suurin hyöty, tai sille ei käytännössä ole hyviä vaihtoehtoja.

Valtioneuvoston tiedepaneeli (2020) muistuttaa kesäkuun alussa valmistuneessa raportissaan ”COVID-19-kriisin haitallisten vaikutusten ehkäiseminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti”, että vaikka asetelmat ovatkin erilaiset kuin 1990-luvun laman jälkeen, koronakriisin jälkeisessä jälleenrakentamisessa tarvitaan vastaavanlaista tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnan varaan rakentuvaa tulevaisuususkoa. Tässä yhteydessä näiden toimintojen sekä koulutuksen vahvistaminen on ratkaisevan tärkeää.

Valtion tutkimuslaitokset, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja yliopistot kärsivät tuntuvasti 2010-luvulla tehdyistä leikkauksista. Yleisenä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan voimavaroja koskevana huomiona tiedepaneeli korostaa, että painopistealueisiin keskittymisen lisäksi olisi myös ennakoimattomalle ja valtavirrasta poikkeaville tutkimuskohteille sallittava riittävä elintila.

Hallituksen huhtikuun loppupuolella 2020 julkaisemassa kansallisessa TKI-tiekartassa (Valtioneuvosto 2020) lähtökohtana on, että Suomen nousu pandemian aiheuttamasta poikkeustilanteesta ja menestyminen globaalissa kilpailussa edellyttävät uuden tiedon tuottamista, yhteiskunnallista hyötyä ja arvonlisää tuovia innovaatioita sekä korkeaa osaamisen tasoa. Elinkeinorakenteen monipuolistaminen sekä tuottavuuskehityksen parantaminen asetetaan yhdeksi innovaatiopolitiikan tärkeimmistä pitkän aikavälin tavoitteista.

Näkyvimmäksi tiekartan tavoitteeksi on julkisuudessa noussut Suomen tutkimus- ja kehittämismenojen osuuden nostaminen nykyisestä 2,7 prosentin bruttokansantuoteosuudesta 4 prosenttiin 2030 mennessä. Tärkeässä asemassa tiekartassa on myös uuden kumppanuusmallin kehittäminen. Mallin on tarkoitus koota kansallinen ohjelmallinen tutkimus- ja innovaatiorahoitus suuremmiksi kasvualueille fokusoiduiksi kokonaisuuksiksi ja kytkeä toiminnan tukemiseen entistä vahvemmin EU:n ja muun kansainvälisen rahoituksen lähteet.

Askelmerkkejä

Suomessa on rakennettava konkreettinen ja riittävän kattava kansallinen tutkimus- ja innovaatiostrategia, joka ulottuu ohi ja yli talouden kiireisimpien tarpeiden. Kehittämiskohteista ei ole pulaa. Hallituksen tuore TKI-tiekartta on hyvä kehys, mutta se on vielä varsin kaukana sellaisesta tavoite- ja toimenpideohjelmasta, joka nostaa maamme tutkimus- ja innovaatiotoiminnan sille tasolle määrällisesti ja sisällöllisesti, mille se ehti nousta 1990- ja 2000-luvuilla. Päästäkseen edelläkävijöiden joukkoon tutkimus- ja innovaatiopolitiikalla on paljon suuremmat ja vaativammat tehtävät edessään kuin mitä tiekartta antaa ymmärtää.

Pelkästään edellisen kriisin ja Nokian vastoinkäymisten jäljiltä meillä on paljon patoutunutta uudistamistarvetta taloutemme ja yhteiskuntamme eri osissa: viennin pohjan monipuolistaminen, palvelualojen viennin lisääminen, uusien omaperäisiin innovaatioihin perustuvien kasvuyritysten synnyttäminen, perusosaamisen syventäminen yleiskäyttöisissä teknologioissa sekä radikaalien uusien innovaatioiden aikaansaaminen pienten parannusinnovaatioiden sijaan. Näiden lisäksi meitä odottavat suuret taloudelliset ja yhteiskunnalliset haasteet, kuten ilmaston muutos ja sen osana uudet energiamuodot ja -materiaalit, digiloikka, biotalous, kestävä maatalous, terveysala ja hyvinvointipalvelujen tasa-arvoinen kehittäminen.

Suomen tutkimus- ja innovaatiopolitiikka tarvitsee paljon suurempia lisäpanostuksia kuin hallitus on tähän saakka hahmottanut.

Suomessa on pärjätty ja pärjätään tulevaisuudessakin suhteellisen pehmeillä ohjaus- ja koordinointimekanismeilla. Vuosikymmenten ajan kasautunut tutkimus- ja innovaatiopolitiikan uudistamistarve yhdessä koronakriisin aiheuttamien erityistarpeiden kanssa ovat kuitenkin niin mittavia, että ne edellyttävät pysähtyneisyyden tilaan jumittuneen ohjausjärjestelmän pikaista elvyttämistä.

Yksi tärkeimmistä asioista on hallituksen roolin vahvistaminen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan ohjauksessa. Tässä riittää hyvin se, että palautetaan pääministerin puheenjohdolla toimivalle tutkimus- ja innovaationeuvostolle samantyyppinen asema kuin sillä oli 2010-luvun vaihteeseen saakka. Se oli asiantunteva, arvovaltainen ja myös demokraattisin tutkimus- ja innovaatiotoiminnan puolestapuhuja. Se ylläpiti ja kehitti kokonaisnäkemystä valtion roolista ja tehtävistä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan edistämisessä. Se myös edusti rakentavalla tavalla valtion omistajuutta tutkimus- ja innovaatiotoiminnassa.

Tuore konkreettinen esimerkki valtion tutkimus- ja innovaatiopoliittisen omistajuuden rapautumisen jatkumisesta on valtiovarainministeriön syyskuun puolivälissä asettama yritysten ja julkisen sektorin edustajista koostuva teknologianeuvottelukunta. Sen tavoitteena on asettamispäätöksen mukaan ”valmistella Suomelle hyvinvointia luova ja kilpailukykyä ohjaava teknologiapolitiikka.”

Yhtäällä tehdään, jos tehdään, tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa. Toisaalla lähinnä opetusministeriö ja kulttuuriministeriö sekä työ- ja elinkeinoministeriö rakentavat osin yhdessä mutta vielä enemmän erikseen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnalle tiekarttaa. Uutena pelurina tälle sektorille tulleen valtiovarainministeriön johdolla valmistellaan teknologiapolitiikkaa. Tämä on paljon puhuva osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun politiikkasektori menettää jatkuvuutensa. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan pakka on pahasti sekaisin.

Epärealistisista määristä relevantteihin sisältöihin

TKI-tiekartan tärkeimmäksi tavoitteeksi on noussut Suomen tutkimus- ja kehittämispanoksen nostaminen 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Kunnianhimoisella tavoitteella voi olla tärkeä vipuvaikutus. Näin Suomessa ajateltiin myös 1970-luvun alussa. Kuitenkin vasta vuosikymmenien kuluttua, kun Nokia alkoi voimistaa tutkimus- ja kehittämistoimintaansa Suomessa, ikivanhat tavoitteet alkoivat toteutua ja ylittyäkin.

Lähes ihmeen tai bruttokansantuotteen voimakkaan laskun ilman tutkimusmenojen laskua pitäisi tapahtua, että neljän prosentin tavoite toteutuisi. Valtiolla ei ole eikä tule olemaan tavoitteen toteutumisen edellyttämiä varoja, eikä sen enempää yrityssektorillakaan, jonka osuus Suomen kokonaistutkimuspanoksesta on 65 prosenttia. Tavoitteesta ei tarvitse luopua, mutta paljon tärkeämpää olisi keskittyä sisällöllisiin, rakenteellisiin ja laadullisiin kysymyksiin eli siihen, mihin ja miten valtio aikoo käyttää niukat ja niukkoina pysyvät tutkimus- ja innovaatiotoiminnan varansa.

Valtion tehtävänä ei ole subventoida suorien ja epäsuorien tukien avulla yritysten tutkimus- ja innovaatiotoimintaa. Ensisijaisesti valtion tehtävänä on huolehtia niistä tutkimus- ja innovaatiotoimintaan liittyvistä asioista, joita yritykset eivät kykene hoitamaan tai halua hoitaa, ja jotka eivät edes kuulu yrityksille. Näiden tehtävien hyvä hoitaminen on mitä suurimmassa määrin myös yritysten etujen mukaista. Aktiivisuus näissä tehtävissä ei ole merkki suuren, vahvan valtion tavoittelusta. Se on merkki oikeita strategisia valintoja tekevästä vastuullisesta valtiosta.

Aika näyttäisi vihdoin olevan kypsä niin Suomessa kuin laajemminkin kansainvälisesti sille, että valtion toimenpiteissä etusijalle tulee asettaa isojen taloudellis-yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa tarvittavan tutkimus- ja innovaatiotoiminnan käynnistäminen, rahoittaminen ja tulosten hyödyntäminen yrityksissä ja julkisella sektorilla. Ilmastonmuutoksen torjunta on tutuin mutta ei suinkaan ainoa esimerkki ongelmasta ja haasteesta, jossa valtiolta on syytä odottaa rohkeutta ja määrätietoisuutta uudenlaisten monitoimijaisten ohjelmien suunnittelussa, rahoituksessa ja toteutuksessa.

Valtion toimenpiteiden tulisi keskittyä isojen taloudellis-yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa tarvittavaan tutkimus- ja innovaatiotoimintaan.

OECD:n tekemässä Suomen innovaatiopolitiikan arvioinnissa keskeiseksi Suomen innovaatiojärjestelmän huolenaiheeksi nousi yhteistyön ja vuorovaikutuksen heikkeneminen innovaatiojärjestelmän yksityisten ja julkisten toimijoiden välillä 2010-luvun aikana. Tämä koskee yhteistyötä yritysten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten välillä, hallinnonalojen välillä, tuottajien ja kuluttajien välillä jne. Taloudellis-yhteiskunnallisiin haasteisiin tarttuvat ohjelmat (strategiset ohjelmat, innovaatioekosysteemit) ovat tärkeitä ja mitä luontevimpia alustoja niin kansallisen kuin kansainvälisenkin yhteistyön edistämiseen.

TKI-tiekartta toistaa ja oikeastaan vahvistaa yhtä suomalaisen tutkimus- ja innovaatiopolitiikan perisyntiä, kahtiajakoisuutta. Yhtäällä on opetus- ja kulttuuriministeriö ja toisaalla työ- ja elinkeinoministeriö omine pyrkimyksineen, organisaatioineen ja muine instrumentteineen. Tämä on omalta osaltaan vahvistanut Suomessa ajattelua, jossa tutkimus on yliopistolähtöistä perustutkimusta ja innovaatiotoiminta on sitä tutkimusta ja innovointia, mitä tehdään yrityksissä, ja että näillä ei ole merkittäviä keskinäissuhteita, ellei epäluulo sitten ole keskinäissuhde. Jos alan tutkimuksesta ja käytännön kokemuksista jotakin olemme oppineet, niin ainakin sen, että tutkimustoiminta ja innovaatiotoiminta ovat osin erillisiä mutta monilta osin kuitenkin yhden ja saman kokonaisuuden osia. Siltojen purkamisen sijaan niiden välille pitäisi rakentaa entistä parempia siltoja.

Koulutusjärjestelmästä ei pidä tinkiä

Tasokas, laaja-alainen ja monipuolinen koulutusjärjestelmä on niin tieteellisen tutkimuksen kuin innovaatiotoiminnankin perusedellytys. Jos valtiolla ei ole muuhun varaa, vaikkapa mittaviin innovaatiotukiin, koulutuksesta sillä ei ole varaa tinkiä. Nokia ja koko suomalainen tieto- ja viestintäsektori saa paljolti kiittää nousustaan ja menestyksestään suomalaisten koulujen ja korkeakoulujen kykyä kouluttaa tietäviä ja osaavia työntekijöitä ja kansalaisia sekä huippuasiantuntijoita yrityksille ja julkisen sektorin organisaatioille. Tämä perusasia ei ole muuksi muuttunut eikä muuttumassa. Päinvastoin sen merkitys kasvamistaan kasvaa.

Innovaatiotoiminta yrityksissä ja muissa organisaatioissa perustuu paitsi koulutuksessa saatuun tietoon ja osaamiseen myös hyvin paljon jatkuvaan työssä oppimiseen. Innovaatioiden valtavirtaa eivät edusta radikaalit tiedepohjaiset uudet innovaatiot. Sitä edustavat olemassa oleviin tuotteisiin, tuotantoprosesseihin ja palveluihin tehtävät parannusinnovaatiot. Yrityksen oma ja sen ulkopuolella tehtävä tutkimus on tärkeä innovaatioiden lähde, mutta yhtä tärkeä on tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta tapahtuva arkinen oppiminen. Tiede-, tutkimus-, tarve-, kysyntä- jne. lähtöisyyden rinnalle olisikin vihdoin syytä nostaa myös työtekijälähtöinen innovaatiotoiminta sekä sen edellytysten ja kannustimien parantaminen.