Aluekehityksen tuulet vievät seitsemään kaupunkiin

T&Y 4/2019 12.12.2019 Pääkirjoitus Heikki Taimio

Joitakin vuosia sitten PT:n lounastaukokeskusteluissa vilahtelivat ”kolme kuntaa ja Lappi”. Tuon kieli poskella-läpän idea oli kärjistää alueellisen keskittymisen trendin lopputulos, jossa väestö olisi pakkaantunut kolmeen eteläsuomalaiseen kaupunkiin. Lappi olisi jäänyt valtion suoraan hallinnoimaksi territorioksi Kanadan pohjoisosien tapaan.

Sote-uudistukselle ehdotettu viiden maakunnan malli ei ollut tuosta hirveän kaukana, mutta noin pitkälle ei toki olla menossa. T&Y:n tässä numerossa esiteltävän alueellisen tasapainomallin avulla ennustetaan, että maassamme jatkuu väestön keskittyminen seitsemälle suurimmalle kaupunkiseudulle, jotka ovat Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, Jyväskylä, Lahti ja Kuopio. Kaupunkiverkkotutkimuksen laajemmilla kriteereillä arvioituna Joensuu nousee Kuopion ohi.

Lahtea lukuun ottamatta kaikki kärkikaupungit ovat monipuolisia yliopistopaikkakuntia. Muut yliopistokaupungit – Lappeenranta, Vaasa ja Rovaniemi – saavat näin ollen etsiä menestysreseptejä jostakin muusta ja ovat jo osin löytäneetkin, kuten muutamat muutkin paikkakunnat.

Suomi on monialueinen ja -muotoinen maa. Olisi uskaliasta väittää sen nykysuuntaa täysin väistämättömäksi. Ei esimerkiksi Lapin nykyisen matkailubuumin suuruutta tainnut kukaan osata ennustaa vielä vuosikymmen tai pari sitten. Toki nykyisessä osaamiseen perustuvassa yhteiskunnassa yliopistokaupunkiseutujen kaltaiset osaamiskeskittymät vetävät väkeä. Niillä on myös elinkeinoelämän synergiaetuja, isot ja monipuoliset työmarkkinat, eniten viihdetarjontaa ja muita houkutuksia.

Hyvinvointivaltion syrjäseutujen asukkaat tarvitsevat solidaarisuutta.

Toisaalta meillä on paljon syrjäkyliä, jotka menettävät koulunsa, kauppansa, postinsa ja bussiyhteytensä, ja lopulta joskus viimeinen sammuttaa valot. Kuitenkin Mäntyharjun ja Sysmän kaltaisilla suosituilla mökkipaikkakunnilla kylät saavat eloa kesäisin. Monet pienet ja keskisuuret kaupungit sinnittelevät ihan kohtuullisesti, mutta kasvukeskuksiksi niistä ei ole. Menestyviä yrityksiä on ympäri maata, mutta niitä ei ole kaikilla seuduilla riittävästi.

Kun kukaan ei löydä tepsiviä keinoja ylläpitää riittävää kehitystä suurten kaupunkien ulkopuolella, kaupungistuminen luo otollista maaperää myös populismille ja joskus ongelmallisillekin ehdotuksille ja toimille. Monesti taustalta paistaa selvä ääntenkalastelu, ”siltarumpupolitiikka”, jossa ei välitetä laajemmista seuraamuksista.

Varuskuntien ja valtion virastojen hajasijoitus saattaisi auttaa joitakin alueita, mutta vastassa voisivat olla kustannukset ja henkilöstön muuttohaluttomuus. Varautuminen sote-uudistuksen myötä mahdollisesti muualle siirtyviin palveluihin kalliilla ulkoistuksilla ja sairaalarakentamisella on saanut ansaitsemaansa kritiikkiä. Turvetalouden tukeminen ja metsähakkuiden lisääminen ovat vastuutonta ilmastopolitikkaa, kuten myös polttoaineverojen korotusten vastustaminen. Muitakin vastaavia esimerkkejä löytyisi.

Ei pidä kuitenkaan ylenkatsoa taantuvien paikkakuntien ja syrjäseutujen ihmisten aitoa hätää. Siitähän nuo ongelmalliset toimet ja populismikin kumpuavat. Ennen kaikkea kyse on hyvinvointivaltioon kuuluvasta solidaarisuudesta: tuleeko yhteisistä verovaroista taata yhdenvertaiset elinolosuhteet ja palvelut kaikille, asuvat he missä tahansa? Mitä se käytännössä tarkoittaisi?

Asia on poliittisten päättäjien käsissä. Sitä ei varmasti ratkaista vastustamalla maahanmuuttoa ja ilmastotoimia. Mutta esimerkiksi sote-palvelujen turvaaminen syrjäseuduille on yhä ratkaisematon kysymys. Jos ne rahoittaa valtio, niin se asettaa rahankäytölle rajat. Jos tulee maakuntavero, niin maakuntapoliitikoille jää hieman enemmän liikkumavaraa.