Koulutusleikkaukset ja kansantalous

Labore-blogit Tiina Kuuppelomäki

Tällä hetkellä korona hallitsee mediakeskustelua ja lähes jokaisessa yrityksessä ja kotitaloudessa lähitulevaisuuden suunnitelmat on jouduttu laittamaan uusiksi. Sama pätee hallitukseen: valtionvarainministeri Katri Kulmunin mukaan suunniteltuja menonlisäyksiä ei välttämättä voida toteuttaa ja jo toteutettuja täytyisi miettiä uudestaan (esim. varhaiskasvatuskokeilut, lisärahoitus kouluille, väylien korjausrahan korotus). Samaan aikaan hallitus on tänä vuonna kasvattamassa talouden alijäämää 13 miljardilla eurolla koronan vaikutusten hoitamiseksi. Summa vaikuttaa isolta, jos huomioidaan, että vielä syksyllä alijäämän odotettiin olevan kahden miljardin luokkaa.

Lainanotto on ymmärrettävää koronan aiheuttamassa poikkeustilassa, ja myös EU on ilmaissut tukensa lainanotolle joustamalla kasvu- ja vakaussopimuksesta. Hyvä uutinen on, että valtio saa tällä hetkellä lainaa halvalla: nimelliskorot ovat nollassa ja reaalikorot (inflaatio huomioiden) ovat jopa negatiiviset, eli periaatteessa lainaamalla voidaan pienentää kestävyysvajetta. Näin ollen ajatus sovittujen menonlisäyksien perumisesta kuulostaa oudolta, kun ne, itse asiassa, tukevat tulevaisuuden talouskasvua. Nyt nimenomaan kannattaisi satsata toimiin, joilla luodaan kasvulle otolliset olosuhteet ja varmistetaan, että tarvittavat tuotannontekijät ovat saatavilla (esim. hyvässä kunnossa oleva infrastruktuuri, osaava työvoima tms.). Emme halua tilannetta, jossa talouden kasvu tyrehtyy jo alkuunsa osaavan työvoiman puuttumiseen, tai esimerkiksi infrastruktuurin huonoon kuntoon.

Rahoitustarve esimerkiksi koulutuksessa on akuutti johtuen kuluneen vuosikymmenen leikkaustalkoista, joiden aikana koulutuksesta leikattiin yli 2 miljardia euroa (,johon Marinin hallitus on suunnitellut ohjaavansa 256 miljoonaa euroa takaisin). Leikkauksia on perusteltu milloin huonoilla talousnäkymillä, budjettikurilla, väestön ikääntymisellä (pienemmät verotulot) jne. On totta, että jos ei haluta ottaa valtion velkaa (missä ei tosin ole välttämättä mitään vikaa, etenkään jos kyseisillä rahoilla aikaansaatu hyöty/tuotto ylittää velasta aiheutuvat kulut) ja osutaan laskusuhdanteeseen, niin julkisia menoja täytyy supistaa. Mutta koulutuksesta säästäminen ei pitkällä tähtäimellä kannata, vaan sitä voisi verrata suksien voitelematta jättämiseen ennen hiihtokisoja: aluksi sitä ehkä pystyy kompensoimaan, mutta pidemmän päälle jäädään muista jälkeen.

Ensimmäiset isot koulutusleikkaukset ajoittuivat vuosille 2011—2015, jolloin Kataisen ja Sipilän hallitukset leikkasivat tuntuvasti peruskoulutuksesta ja lukiokoulutuksesta. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (KARVI) mukaan kunnat joutuivat paikkaamaan tätä rahoitusvajetta omista verovaroistaan, leikkaamalla henkilöstökuluista, vähentämällä opetuksen määrää ja tehostamalla vuosilomasuunnittelua (etenkin varhaisopetuksessa). Valtionosuuksien laskeva trendi on sittemmin jatkunut ja nykyisin valtio maksaakin peruspalvelujen kustannuksista enää 25,4 % ja lukiokoulutuksesta alle 25 % (lakiin kirjattu tavoite on 42 %).1 On tuskin yllättävää, että koulutuksen rahoituksen sysääminen entistä enemmän kuntien vastuulle on lisännyt alueiden välistä epätasa-arvoa koulutuksen tarjonnassa ja sen järjestämisessä, mikä taas on valitettavasti heijastunut myös oppimistuloksiin (KARVI). Kun tähän lisätään yhä pienentyneet valtionosuudet ja koronan kunnille aiheuttamat menopaineet, niin pelottaa ajatella, miten käy koulutukselle ja sen tasa-arvolle tulevaisuudessa.

Mutta miksi meidän kansakuntana pitäisi huolestua tilanteesta? Ensinnäkin koulutuksen eriarvoistuminen on huolestuttavaa, koska se sotii hyvinvointiyhteiskunnan peruspilarina pidettyä mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan. Asiaa voi kuitenkin lähestyä myös puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Esimerkin tästä tarjoaa peruskoulutus, sillä sen laadun heikentyessä ja eriarvoistuessa toiselle asteelle pääsevien ja siellä pärjäävien opiskelijoiden määrä laskee. Tämä vähentää yrityksille tarjolla olevan koulutetun työvoiman määrää ja samalla todennäköisesti nostaa työttömyyttä ja lisää taloudellista eriarvoisuutta. Heikentynyt osaavan työvoiman saatavuus ja asiakkaiden pienentynyt ostovoima taas heikentävät yritysten kilpailukykyä ja talouskasvua. Merkkejä tämän tyyppisestä kehityksestä on ollut viime vuosikymmenenä valitettavasti nähtävissä, sillä esimerkiksi työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien 20-24 vuotiaiden osuus kasvoi huomattavasti vuodesta 2008. Se saavutti huippunsa vuosina 2015, jolloin yli 15 % naisista ja jopa 21 % miehistä oli työn ja koulutuksen ulkopuolella (ks. Kuvio 1). Noista luvuista on sittemmin onneksi tultu hieman alaspäin (mm. talouden myönteisen kehityksen ja ministeriöiden toimien seurauksena2).

 Kuvio 1. Työn ja koulutuksen ulkopuolella olevat nuoret, % 20–24 -vuotiaiden ikäluokasta vuosina 2005–2018

Hyvinvointiyhteiskunnan ja koulutetun työvoiman riittävyyden lisäksi, on myös hyvä pitää mielessä, että maissa, jotka ovat taloudellisesti tasa-arvoisempia, talous on vakaampi ja talouskasvu nopeampaa ja kestävämpää (ks. esim. IMF). Sen sijaan eriarvoiset yhteiskunnat eivät ole taloudellisesti tai sosiaalisesti vakaita. Näin ollen yhteiskunnan eriarvoistumista, etenkin koulutuksen osalta, on syytä välttää. Koulutukseen satsaaminen ja sen laajentaminen onkin usein mainittu (esim IMF rapotti lokakuulta) hyvinä keinoina vähentää yhteiskunnan epätasa-arvoa samalla lisäten talouden tuottavuutta.

Tästä näkökulmasta hallitusten politiikka on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut koulutuksen osalta lyhytnäköistä ja tuntuu, että budjettikurin tiukentamisen keskellä on unohdettu esim. koulutusinvestointien vaikutus tulevaan talouskasvuun. Tuorein hallitus on onneksi havahtunut tähän, ainakin osittain, tiedostamalla tulevaisuuden potentiaalisen työvoimapulan jo viime syksyn talousarviossaan, mihin se aikoi vastata investoimalla koulutukseen ja osaamiseen eri koulutusasteilla. Kyseessä olisi askel oikeaan suuntaan, mutta luvattu summa (256 miljoonaa euroa) jää silti kauas esimerkiksi Opetusalan Ammattijärjestön (OAJ) ehdotuksesta yli miljardin tarpeellisista investoinneista tällä hallituskaudella.

Koronakriisistä huolimatta valtion ei tällä hetkellä kannata leikata suunniteltuja lisäyksiä koulutuksen rahoitukseen, vaan pikemmin päinvastoin. Koulutuksen valtionosuuksista on jo nyt leikattu liikaa, minkä takia kunnat olivat eriarvoisessa asemassa koulutuksen järjestämisessä jo ennen koronakriisin puhkeamista, ja siitä seuranneiden kustannusten myötä tilanne kärjistyy luultavasti entisestään. Ottaen huomioon EU:n höllentyneen talouskurin ja valtionlainojen negatiiviset reaalikorot, hetki on otollinen tulevaisuuden talouskasvua tukeviin investointeihin, kuten koulutukseen satsaamiseen. Kestävyysvajeesta ei kannata nyt olla huolissaan3, niin kauan kuin tehtävät päätökset ja niiden seuraukset yhteiskunnalle ja tulevaisuuden talouskasvulle ovat loppuun asti mietittyjä.

Viitteet

1 Koulutusleikkauksista voi lukea lisää esim. Helmikuun Must readin artikkelista.
2 Tästä hieman lisää vuoden 2019 NEET-katsauksessa.
3 Johon liittyen suosittelen myös lukemaan Talous ja Yhteiskunta-lehden artikkelin  (s. 74-83) ja Must readin artikkelit  1 & 2