Valtiovarainministeriö finanssikriisin jälkeisen ajan oppeja jäljittämässä

T&Y-blogi Yliopiston lehtori Hannu Tanninen, Itä-Suomen yliopisto
Hannu Tanninen
Hannu Tanninen

Vuonna 2009 pääministeri Vanhanen väitti keksineensä porua aiheuttaneen eläkeikäesityksensä Rukan lumilla hiihdellessään. Tänä talvena hiihtäminen onnistuu pääkaupunkiseutua myöten, joten valtiovarainministeri Vanhanen voi sulatella virkamieskunnalleen antamansa toimeksiannon hedelmiä ihan lähiladuilla. Maanantaina 8.2. julkaistu valtiovarainministeriön virkamiesten Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa -raportin keskeinen viesti on, että Suomi on jäänyt auttamattomasti jälkeen muista Pohjoismaista ja tulevaisuus näyttää kovin toivottomalta, jollei keskeisiä talouskasvua edistäviä ”rakenteellisia” toimenpiteitä toteuteta.

Raportin keskeisin ongelma tuntuu olevan toimimattomat työmarkkinat kustannuskilpailun tuhoajana, mutta pälkähästä päästään, kunhan heikommin kannattaville yrityksille taataan paikallisen sopimisen myötä mahdollisuus palkkojen sopeuttamiseen tuottavuutta vastaavalle tasolle, eli suomeksi sanottuna näille yrityksille tulisi antaa mahdollisuus laskea palkkojaan. Näin parantunut yritysten kilpailukyky johtaisi kuin ihmeparantuminen konsanaan investointibuumiin ja siten parantuneen tuotantoteknologian, kasvaneen henkisen pääoman ja luovan tuhon kautta suomalaiseen kasvuloikkaan, jolla nyt vääjäämättömäksi tulkittu jälkeenjääneisyys kurotaan vuosikymmenessä kiinni.

Voisiko olla sittenkin niin, että heikommin kannattaville yrityksille paikallisen sopimisen myötä mahdollistettava palkkojen lasku pikemminkin viivästyttää investointeja ja ennen kaikkea sitä kovasti toivottua luovaa tuhoa?

Onko paikallisen sopiminen todellakin ihmelääkkeen kaltainen ratkaisu työmarkkinoiden toimimattomuuden korjaamiseksi? Kenties, mutta aiempaan blogikirjoitukseeni viitaten Valtionvarainministeriön virkamiesten työmarkkinoista antama kuva vaikuttaa olevan kovin toisenlainen kuin Robert M. Solowin (1990) kirjassaan ”The Labor Market As a Social Institution” esittämä näkemys. Palkkojen sopimisesta ja siihen liittyvästä epäsuhtaisesta neuvotteluvoimasta ei tässä ole syytä keskustella sen enempää, mutta ”sattumalta” samainen Robert M. Solow sai Alfred Nobelin muistopalkinnon taloustieteessä ”kontribuutioistaan taloudellisen kasvun teoretisoinnissa”.

Talouskasvun avaimet löytyvät kasvuteoriasta

Kyseiset Solowin kontribuutiot keskittyvät ns. eksogeeniseen (vanhaan) kasvuteoriaan, jonka luontevin tulkinta lienee kansantalouden kokonaistuotannon eli bruttokansantuotteen (bkt) sopeutumisen hahmottaminen annetulla väestön kasvulla ja teknologisella kehityksellä. Endogeenisen (uudemman) kasvuteorian keskeinen tavoite on tarjota uskottava teoria (tarina) teknologiselle kehitykselle. Solowin (2000) teos ”Growth Theory: An Exposition” kuvailee erinomaisesti näiden lähestymistapojen eroja ja arvioi keskeisen endogeenisten kasvuteorioiden merkitystä kasvuteoriana. Kyseinen teos antaa erinomaisen perustan arvioida ”Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa” -raporttia, joka teoreettisen viitekehityksen sijasta näyttäisi tukeutuvan viimeaikaisiin empiirisiin yritystason tuotannon tehokkuustutkimuksiin ja niiden perusteella tehtyihin arviointeihin tehottaman tuotannon aiheuttamista menetyksistä kokonaistuotannon tasolla.

Valitettavasti Solowin teos on kirjoitettu lähinnä akateemiselle yleisölle ja sen haltuunotto vaatii kohtuullista ”matemaattista lukutaitoa”. Onneksi tuoreessa teoksessaan “Good Economics for Hard Times” Abhijit Banerjee ja Esther Duflo valaisevat taloudellisen kasvun mysteeriä kansantajuisesti. Heidän lopputulemansa on, että emme tunne taloudellisen kasvun tekijöitä riittävän hyvin, jolloin yksioikoisia tulkintoja luovasta tuhosta ja työmarkkinoiden joustavoittamisesta kannattaa epäillä. Ylipäätään Banerjee ja Duflo tarjoavat meille mielenkiintoisa näkökantoja ja paljon uutta pohdittavaa taloustieteen keinoista ohjata yhteiskuntia kohti perimmäistä tavoitetta, kansalaisten hyvinvointia.

On selvää, että meidän pitää investoida (sanan laajimmassa merkityksessä) tulevaisuuteen, ja niin Banerjee ja Duflo kuin vastikään ilmestynyt Partha Dasguptan katsaus korostavat toisenlaista kasvumallia kuin mihin olemme tottuneet. Nyt viimeistää tarvitaan valtiovallan ja kansainvälisen yhteisön voimakasta ohjausta tutkimustoiminnan ja investointien suuntaamiseksi sellaiseen toimintaan, joka mahdollistaa tulevien kansalaisten hyvinvoinnin säilymisen.

Myönnän auliisti, että minulla ei ole antaa tulevan kasvun edellytysten suhteen sen parempaa neuvoa kuin tutustua edellä mainittuun kirjallisuuteen. Toisaalta viime vuosikymmen aikaisen jälkeenjääneisyyden perusteella en lähtisi vielä suosittelemaan hätiköityjä ratkaisuja. Toki muiden Pohjoismaiden kokemuksista kannattaa ottaa oppia ja ennen kaikkea analysoida syvällisesti niiden tekemiä ratkaisuja syine ja seurauksineen.

Suomi on aina ollut muiden Pohjoismaiden köyhä velipuoli

Perustelen tätä ottamalla aluksi perinteisen kasvuteorian pitkän aikavälin tarkasteluhorisontin ja lopuksi hieman tarkemmin katsomalla finanssikriisin jälkeistä aikaa. Kuviossa 1 on hahmotettu henkeä kohden lasketun bkt:n kehitystä neljässä Pohjoismaassa vuodesta 1950 alkaen. Havaitsemme, että Pohjoismaiden joukossa Suomi on aina ollut se jälkeen jäänyt köyhä velipuoli. Sama tulkinta on myös usein tehty pohjoismaisen hyvinvointivaltion osalta. Vain hetkellisesti 1980-luvulla lähtien näytti siltä, että saavuttaisimme muut Pohjoismaat (Norjaa lukuun ottamatta), mutta finanssikriisin jälkeen olemme jäämässä jälkeen tai ainakin hetkellisesti jäimme muista Pohjoismaista jälkeen.

Kuvio 1. Henkeä kohden laskettu reaalinen BKT neljässä Pohjoismaassa 1950–2019 (Lähde: The Conference Board Total Economy Database™ (Adjusted version), April 2019.)

Toisaalta tarkasteltaessa työn tuottavuutta (reaalinen bkt tehtyä työtuntia kohden), havaitsemme kuviosta 2, että 1970-luvun jälkeen Suomi on kyennyt kasvattamaan työn tuottavuutta muita Pohjoismaita enemmän. Luonnollisesti niin vertailuvuoden valinta kuin valittu mittari ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia, mutta olipa aloitusvuosi mikä tahansa välillä 1950–1970, tai tarkasteltiinpa sitten vaihtoehtoisesti bkt:ta joko henkeä tai työllistä kohden, kuvion 2 perussanoma ei juuri muutu.

Toisaalta valinta myös korostaa valtiovarainministeriön raportissa huomiotta jäänyttä tosiasiaa: Ruotsilla oli työn tuottavuuden (ja kasvunkin) osalta omat ongelmavuotensa, jotka kuviossa 2 ilmenevät tippumisena muiden Pohjoismaiden vauhdista noin vuodesta 1974 lähtien sekä kiinni kuromisen aikana 1990-luvulta lähtien (selityksistä ks. esim. Bergh 2008). Tanska tippui seuraavaksi Suomen ja Norjan vauhdista 1980-luvun puolessa välissä, ja kuten kuviosta 2 havaitsemme, sen paluu ”vahvan työn tuottavuuden kasvun maaksi” tapahtui vasta finanssikriisin jälkeisenä ajanjaksona.

Ehkä yllättävin havainto kuviossa 2 kuitenkin on, että Norjassa työn tuottavuuden kehitys hyytyi vuonna 2005 eikä se sen jälkeen ole ollut lainkaan niin vakuuttavaa kuin aiemmin. Toisin kuin Suomen finanssikriisin jälkeiseen heikkoon kasvuun tai tuottavuuskehitykseen, Norjan poikkeuksellisen heikkoon kehityskulkuun ei juuri ole kiinnitetty huomiota – ainakaan Suomessa. Kuvion 2 tarkoitus ei ole nostaa Suomea pohjoismaiseksi mallimaaksi vaan huomauttaa, että kaikilla neljällä Pohjoismaalla on ollut omat suhteelliset heikot hetkensä.

Kuvio 2. Reaalinen BKT tehtyä työtuntia kohden 1970–2019 (Lähde: The Conference Board Total Economy Database™ (Adjusted version), April 2019.)

Koska Suomen (ja Norjankin) ongelmat näyttävät keskittyvän finanssikriisin jälkeiseen aikaan, lienee luontevaa tarkastella kyseistä aikaa pikemminkin suhdannevaihteluista tutulla neljännesvuosiaineistoon perustuvalla analyysillä, jossa suhdannehuippu (vuoden 2007 4. neljännes) saa arvon 100. Kuviossa 3 tarkastellaan reaalisen bkt:n kehitystä aina vuoden 2020 3. neljännekselle asti. Luonnollisesti tähän periodiin mahtuu useampi suhdannesykli. Esimerkiksi Suomen osalta on havaittavissa 3 suhdannehuippua sekä koronakriisin aiheuttama talouden pysähdys, joka ei Suomessa ollut yhtä suuri kuin finanssikriisin tuottama pysähdys. Tämä on kuitenkin periodi, johon viitataan, kun puhutaan Suomen jälkeenjääneisyydestä suhteessa verrokkimaihin.

Kaikilla Pohjoismailla on ollut huonot hetkensä

Kuten 1990-luvun alun lamassakin, oli finanssikriisin jälkeinen reaalisen bkt:n lasku Suomessa muita Pohjoismaita voimakkaampi. Toisaalta toipumisen alku ei näytä ainakaan Tanskaan nähden kovin huonolta. Ruotsin toipuminen oli kuvion 3 mukaan erityisen voimakas, ja Ruotsi saavutti edellisen suhdannehuipun tason jo kolme vuotta finanssikriisin jälkeen. Norjalta siihen meni neljä vuotta, mutta Tanska saavutti sen tason vasta vuonna 2014, kuusi ja puolivuotta edellisen suhdannehuipun jälkeen. Sen jälkeen Tanskan reaalisen bkt:n kasvuvauhti onkin ollut vahvaa lähes koronakriisin puhkeamiseen asti.

Valtiovarainministeriön raportti nostaa Tanskan esimerkkimaaksi, mutta se jättää vastaamatta kysymykseen, miksi Tanskan toipuminen oli Ruotsiin verrattuna niin paljon hitaampaa. Olisiko erilaisella valuuttakurssipolitiikalla ollut vaikutusta? Joka tapauksessa euroalueen ongelmat heijastuivat ainakin Suomen toipumisen pysähtymiseen. Miten lienee kotimaan politiikka osaltaan vaikuttanut tähän toipumisen lässähtämiseen?

Kuviosta 3 havaitaan keskeinen ero Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä: Suomen finanssikriisistä toipuminen on ollut pikemminkin W-mallinen, ja Suomen reaalinen bkt laski toistamiseen vuoden 2011 4. neljänneksen ja vuoden 2014 2. neljänneksen välillä. Hieman liioitellen voi sanoa, että tämä on se ajanjakso, jolloin Suomi jäi jälkeen muista Pohjoismaista. Valtiovarainministeriön raportissa syyksi mainitaan lyhyesti Nokia-saagan päättymisen vaikutus elektroniikkateollisuuteen, mutta onko se riittävä selitys kyseisen ajanjakson ongelmille, ja jos sillä olisi ollut pysyvä vaikutus talouden (kokonais)tuottavuuteen, niin miksi Suomi toipui kuitenkin kohtuullisen hyvin vuosikymmenen toisella puoliskolla?

Kuvio 3. Finanssikriisin jälkeinen aika; reaalinen BKT Q4-2007–Q3-2020 (Lähde: OECD: Quarterly National Accounts.)

Jos tulkitsemme Suomen toipumisen finanssikriisistä W-malliseksi, niin on luontevaa tarkastella ”toista toipumisjaksoa” vuoden 2015 alusta eteenpäin. Toinen perustelu valitulle ajankohdalle on vuoden 2015 eduskuntavaalit, joiden jälkeen muodostettiin Sipilän hallitus. Sipilän pääministeriuransa alussa innokkaasti ajama ”yhteiskuntasopimus” typistyi enemmän tai vähemmän kolmikantaisesti kesällä 2016 sovituksi työmarkkinoiden kilpailukykysopimukseksi.

Kuviosta 4 havaitsemme, että toipumisen toinen aalto oli alkanut jo ennen sopimusta tai Sipilän hallituksen syntyä. Olipa kilpailukykysopimuksen seuraukset kuinka traumaattiset tahansa, niin vuotta 2015 seuranneella periodilla Suomi ei ole enää jäänyt jälkeen muista Pohjoismaista kenties Tanskaa lukuun ottamatta. Sen sijaan Norjan aneeminen kehitys tällä ajanjaksolla tulee selvästi esiin. Toisaalta Suomen ja Tanskan osalta suhdannehuippu näyttää kuvion 4 perusteella saavutetun jo ennen koronakriisin eskaloitumista.

Siten kysymys siitä, kuinka hyvin Suomen talous kehittyy 2020-luvun alkuvuosina verrattuna muihin Pohjoismaihin, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa kuvion 4 perusteella on aihetta epäillä, että finanssikriisi olisi aiheuttanut pysyvän kasvuvajeen verrattuna muihin Pohjoismaihin.

Kuvio 4. Toipumisen toinen aalto; reaalinen BKT Q1-2015–Q1-2020 (Lähde: OECD: Quarterly National Accounts.)

8.2. järjestetty valtiovarainministeri Vanhasen toimeksi antaman virkamiesselvityksen julkistustilaisuus oli kohtuullisen tavanomainen mediatapahtuma, jossa ministeri Vanhanen sai toivottavasti vastauksen esittämäänsä kysymykseen ”Onko Suomi enää Pohjoismaa?” Vierastan hieman edellä mainitsemassani Andreas Berghin 2008 artikkelissa käyttämää hyvinvointivaltiomallikeskustelusta tuttua argumentaatiota, jossa retorisesti ensin puolustetaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion olemassaoloa ja vähän myöhemmin vaaditaan sen säilyttämistä tai pelastamista sitä purkamalla. Pohjoismaat ovat kutenkin hyvinvointivaltiomallinsa tai suppeammin Rehn-Meidner -mallin kulta-aikoina saavuttaneet kansalaisilleen maailmalla kadehditun hyvinvoinnin tason ja vaurauden.

Toki Suomi on edelleen pohjoismaisittain se köyhähkö velipuoli, mutta siitä huolimatta on hyvä kysyä, miksi Pohjoismaat ovat menestyneet niin hyvin. Jos pohjoismainen hyvinvointimalli ei ole enää perusta tulevaisuuden hyvinvoinnille, niin pitäisikö meidän pikemminkin kysyä: ovatko Pohjoismaat enää Pohjoismaita? Onneksi tämä talvi on niin runsasluminen, että kysymystä voi kukin rauhassa pohtia hiihdellessään kotipaikkakuntansa hohtavilla hangilla.

Kirjoittaja

Yliopiston lehtori
Hannu Tanninen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
hannu.tanninen at uef.fi