1. T&Y-lehti
2. Tiede on vakuuttavin tapa etsiä uutta tietoa – ei siksi, että se olisi virheetön, vaan koska se paikallistaa ja korjaa nopeasti omat erheensä

Tiede on vakuuttavin tapa etsiä uutta tietoa – ei siksi, että se olisi virheetön, vaan koska se paikallistaa ja korjaa nopeasti omat erheensä

Mitä on tieto?

Tieto-sanaa käytetään nykysuomessa useilla toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yksi niistä — mielestäni tärkein — juontuu antiikin kreikkalaisilta filosofeilta. Platonin määritelmän mukaan tiedolla (kr. episteme, lat. scientia, cognitio) tarkoitetaan ”hyvin perusteltuja tosia uskomuksia”. Tässä uskomus­ehto viittaa siihen, että tieto on ihmismielessä oleva ajatus tai käsitys, joka voidaan ilmaista kielellisten väitelauseiden avulla. Totuus tarkoittaa väitteen vastaavuutta maailmassa vallitsevien tosiasioiden kanssa, joten totuusehto erottaa tiedon erehdyksestä ja valheesta. Perusteluehto puolestaan erottaa tiedon pelkästä luulosta tai arvauksesta. Filosofinen tiedon käsite omaksuttiin suomen kirjakieleen 1500-luvulla, jolloin se korvasi muinaissuomalaisten runojen kuvaamat ”tietäjät”, joilla oli magiaan ja loitsuihin pohjautuvaa ”sanan mahtia”. Tämä totuuteen kytkeytyvä tiedon käsite elää nykykulttuurissa, kun puhutaan tiedollisesta kasvatuksesta, tiedottamisesta, tiedostamisesta, tietokirjallisuudesta, tietosanakirjoista ja tietokilpailuista. Tiedon mahdollisuutta, lajeja, perusteita, luotettavuutta ja varmuutta tutkitaan filosofiaan kuuluvassa tieto-opissa eli epistemologiassa.¹

Platonin oppilas Aristoteles erotti toisistaan tiedon ja taidon (kr. tekhne). Hänelle tärkeintä oli tietää asioiden syyt ja selitykset, ts. miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Englannin kielessä termiä know how käytetään ilmaisemaan ei-kielellistä taitamista, jonka paras vastine suomessa on osaaminen: ”tiedän, kuinka pyörällä ajetaan” tarkoittaa samaa kuin ”osaan ajaa pyörällä”. Työntekijälle pitkän kokemuksen kautta karttunutta ei-kielellistä osaamista on kutsuttu myös ”hiljaiseksi tiedoksi” (tacit knowledge).

1840-luvulla suomen kieleen keksittiin sanat ”tiede” ja ”taide” verbien ”tietää” ja ”taitaa” pohjalta. Tiede toteuttaa klassista tiedon ihannetta. Vaikka luovaan mielikuvitukseen nojautuva fiktiivinen taide voi lisätä ymmärrystä todellisuudesta, se ei kuitenkaan pyri perusteltuun tosiasiatietoon tieteen tapaan.

Uudenlainen tapa käyttää tieto-sanaa yleistyi, kun 1950-luvulla rakennetuille laskukoneille (ruotsin dator, englannin computer) annettiin nimeksi ”tietokone”. Tällöin kaikkia koneen muistiin ja yksikköihin varastoituja merkkejä eli dataa alettiin kutsua ”tiedoksi”, jolloin automaattinen datankäsittely on ”automaattista tietojenkäsittelyä” (atk), sen toteuttaminen on ”tietotekniikkaa” ja sitä tutkiva tiede on ”tietojenkäsittelyoppia”.

Tämä puhetapa poikkeaa Platonin perinteestä, sillä data voi koostua merkeistä, joilla ei ole mitään tulkintaa tai totuusarvoa. Silloinkin kun tietokoneeseen tai tekoälyohjelmaan tallennetaan digitaalisesti koodattua informaatiota, jolla on sisältönään väitelauseita, kone itse ei ymmärrä sitä eikä tiedä, onko se totta ja perusteltua. Nykyisin termillä Big Data tarkoitetaan tutkimuslaitosten ja yhtiöiden omistamaa digitaalista aineistoa, joka voi muodostua esimerkiksi säämittauksista, valvontakameroiden kuvista ja kuluttajien ostopäätöksistä. Francis Baconin 1600-luvun alun filosofinen iskulause ”tieto on valtaa” on näin korvautunut Googlen ja Facebookin taloudellisella periaatteella ”data on valtaa”.

Vastaavaa käsitesekaannusta syntyi, kun 1970-luvulla uutta informaatioteknologian vauhdittamaa viestinnän informaatioyhteiskuntaa alettiin kutsua ”tietoyhteiskunnaksi”.² Vastuullinen journalismi sitoutuu uutisaineistossa totuudellisuuteen, mutta median eri muodot ja 1990-luvulla kehitetty internet sisältävät valtavan määrän informaatiota, joka ei ole tietoa klassisessa merkityksessä – kuten mielipiteitä, viihdettä, kuvia ja musiikkia. Osa siitä on totuudenmukaista metatietoa, jonka mukaan ”henkilö X on tilaisuudessa t sanonut p”, mutta tämä ei takaa väitteen p totuutta tai perusteltavuutta.

Mitä on tiede?

Kaikilla ihmisillä on arkitietoa omasta elämästään ja ympäristöstään. Mutta parhaiten Platonin tiedon ihanne toteutuu tieteessä, jossa totuutta etsitään kriittisen tutkimuksen avulla. Kun arkitieto on usein sirpaleista ja epätäsmällistä, tutkimustieto pyrkii olemaan järjestelmällistä ja tarkkaa. Esimerkiksi arkikokemuksen perusteella aurinko nousee idästä ja laskee länteen päivän pituuden vaihdellessa vuodenajan mukaan. Tähtitiede puolestaan voi laskea kalenteriin päivittäin tarkat ajankohdat auringon näennäiselle nousulle ja laskulle, jotka johtuvat maan omasta pyörimisliikkeestä. Arkitiedon mukaan Suomessa ja Yhdysvalloissa on tasavaltainen hallitusmuoto, mutta valtio-oppi voi antaa täsmällisen kuvauksen näiden maiden erilaisista poliittisista järjestelmistä ja demokratian tilasta.

Antiikin tiede syntyi, kun kreikkalaiset luonnonfilosofit halusivat selvittää maailman perusluonteen ihmisjärjen avulla perinteisten uskontojen ja myyttien sijasta. Pythagoralaiset ymmärsivät todistusten merkityksen matematiikassa, ja Aristoteles antoi induktio-opissaan sijaa havainnoille. Uuden ajan alun tieteellisessä vallanku­mouksessa 1500–1600-luvuilla onnistuttiin yhdistämään luonnonilmiöiden kvantitatiivinen kuvailu havaintoihin ja kokeisiin empiirisissä eli kokemusperäisissä tieteissä. Tehtävässä auttoivat uudet tieteelliset instrumentit, kuten kaukoputki, mikroskooppi ja differentiaalilaskenta. Galileo Galilei korvasi Aristoteleen laadulliset olemusväitteet dynaamisilla matemaattisilla laeilla.³

Vaikka keskiajalla syntyneet yliopistot pitivät teologiaa korkeimpana tieteenalana, tieteen menetelmän edistyminen uudella ajalla erotti tieteellisen tiedon uskonnosta. Samalla opittiin erottamaan aito tiede pseudotieteistä (kuten astrologia, alkemia, kreationismi ja muut salaopit), jotka herkkäuskoisina eivät sitoudu tieteen menetelmän vaatimuksiin.⁴ 1700-luvun valistuksen johtavan aatteen mukaan tiede valaisee pimeää maailmaa korvaamalla taikauskon ja ennakkoluulot näyttöön perustuvalla tiedolla. Näin tieto voi jalostua ymmärrykseksi, sivistykseksi ja viisaudeksi.

1600-luvun puolivälissä vakiintui tiedeyhteisön järjestelmä, jonka mukaan jatkuvasti kasvava tutkimustieto julkaistaan monografioina ja artikkeleina. Tieteenharjoitus on nykyisin globaali ilmiö, jonka puitteissa maailman tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistaan vuosittain noin puolitoista miljoonaa vertaisarvioitua artikkelia. Suomalaisten osuus tästä tiedon tuotannosta on vähän yli puolen prosentin luokkaa. Nämä tieteen tulokset välittyvät toisille tutkijoille ja osaksi kansalaisten maailmankuvaa koulutuksen ja tiedevalistuksen myötä.⁵

Jotta tieteen tarjoama maailman kuvaaminen, selittäminen ja ymmärtäminen olisi vakuuttavaa, tutkijoiden täytyy noudattaa omassa toiminnassaan tiedeyhteisön pelisääntöjä ja hyviä käytäntöjä, joita kutsutaan tieteen metodiksi ja tutkimusetiikaksi.

Jotta tieteen tarjoama maailman kuvaaminen, selittäminen ja ymmärtäminen olisi vakuuttavaa, tutkijoiden täytyy noudattaa omassa toiminnassaan tiedeyhteisön pelisääntöjä ja hyviä käytäntöjä, joita kutsutaan tieteen metodiksi ja tutkimusetiikaksi. Niitä tutkitaan metodologian ja tieteenfilosofian piirissä.⁶ Tutkimustyöhön voi ammatillisesti erikoistua yliopistojen ja korkeakoulujen tarjoamassa koulutuksessa, jossa uusiutuvien asiasisältöjen rinnalla keskeinen sija on tutkimusmenetelmiä koskevalla metodiopetuksella.

Tiede on – lyhyesti luonnehtien – kriittiseen järjenkäyttöön ja julkisiin havaintoihin perustuvaa järjestelmällistä uuden tiedon etsintää. Klassisen ihanteen mukaan tiedon tulee olla totuudenmukaista ja perusteltua. Totuuden vaatimus näkyy myös tutkimusetiikassa, jonka keskeinen ehto on rehellisyys: tutkija ei saa sepittää tai vääristellä tutkimusaineistojaan.⁷ Kriittisyys tarkoittaa jatkuvaa perustelujen etsimistä: objektiivista eli kohteenmukaista tietoa etsivä tiede ei voi nojautua yksilölliseen vaistoon, subjektiiviseen mielipiteeseen, mutu-uskomuksiin, ennakkoluuloihin, toiveisiin, suostutteluun, propagandaan tai jumalalliseen ilmoitukseen, vaan lähtökohtina täytyy olla julkisesti havaittavat ilmiöt tai toistettavat kokeet, joiden avulla testataan eli koetellaan hypoteeseja ja teorioita.

Tämä tutkijan metodinen taito näkyy tavassa, jolla matemaatikko tekee loogisia päätelmiä, fyysikko rekisteröi mittauksia hiukkaskiihdyttimessä, biologi luokittelee eläinlajeja, lääkäri raportoi kaksoissokkokokeen tuloksia, historioitsija arvioi dokumentteja, sosiaalitieteilijä testaa haastatteluaineistoaan tilastollisesti ja humanisti tulkitsee kulttuuriaineistoja.

Tutkimustiedon perustelemisen tulee noudattaa myös tieteen autonomian ja arvovapauden periaatteita: tieteenharjoituksessa ei ole hyväksyttävää vedota siihen, että jonkin väitteen totuus olisi toivottavaa tai epätoivottavaa esimerkiksi poliittisista, uskonnollisista, moraalisista tai henkilökohtaisista syistä. Tutkijayhteisö lakkaa olemasta tieteellinen yhteisö, jos se pakotetaan luopumaan tästä autonomian takaamasta vapaudesta.

Tutkimuksen seuraavana askeleena on artikkelin tai monografian muotoon kirjoitetun työn laadunarviointi, jonka vastuulliset tieteelliset julkaisijat toteuttavat alan asiantuntijoiden suorittaman vertaisarvioinnin (peer review) avulla. Referee-menettelyn läpikäyneet julkaisut alistetaan vielä tieteen julkisuusperiaatteelle, jonka mukaan tieteen tuloksien on kestettävä myös alan edustajien harjoittama kriittinen keskustelu.

Tämä tärkeä vaihe puuttuu armeijan tai teollisuuden laboratorioissa tehtävältä tutkimus- ja kehittämistyöltä, jos niiden tulokset pidetään salassa, jolloin ne eivät täytä tieteellisen tiedon avoimuuden ehtoja. Myös erilaiset selvitykset ja muistiot, joihin hallinnon virkailijat ja ajatushautomot kokoavat yhteenvetoina hyödyllistä tietämystä erilaisista aiheista ja toimista, jäävät arkitiedon tasolle, jos niitä ei alisteta tieteelliselle laadunarvioinnille. Astetta painavampia päätöksenteon tukia ovat valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan hankkeet, joiden valmistumista ja raportointia omassa julkaisusarjassa valvoo asetettava ohjausryhmä. Pääministeri Petteri Orpon hallitus kuitenkin päätti lakkauttaa tämän toiminnan määrärahat.

Tiede korjaa itseään

Tieteen voimana on kriittinen epäily, joka ei salli jähmettymistä dogmeihin. Tutkimus on ihmisten suorittamaa yhteisöllistä toimintaa ja siksi erehtyväistä. Amerikkalainen filosofi Charles Peirce kutsui 1800-luvun lopulla fallibilismiksi – latinan erehtyä-verbin fallere pohjalta – tietoteoreettista näkemystä, jonka mukaan tosiasioita koskeva tieto on aina enemmän tai vähemmän epävarmaa. Tieteelliset teoriat ja mallit sisältävät tyypillisesti idealisointeja ja approksimaatioita, joten ne eivät vielä ole täydellisen tosia. Siitä huolimatta tieteellistä menetelmää noudattaen voidaan saavuttaa tuloksia, joiden vakuuttavuus (engl. confidence) merkitsee, että ne ovat todennäköisesti tosia tai lähellä totuutta.

Tiede ei ylpeile sillä, että sen hallussa olisi lopullisia ja ikuisia totuuksia, vaan tutkimuksen kulloinkin parhaat tulokset voidaan aina haastaa ja tarvittaessa tarkentaa niitä uuden aineiston tai uusien teorioiden valossa.

Tiede ei ylpeile sillä, että sen hallussa olisi lopullisia ja ikuisia totuuksia, vaan tutkimuksen kulloinkin parhaat tulokset voidaan aina haastaa ja tarvittaessa tarkentaa niitä uuden aineiston tai uusien teorioiden valossa. Tiede edistyy, kun sen tulokset ovat ”totuudenkaltaisia” eli lähestyvät totuutta. Peirce kutsui tätä tieteen itseäänkorjaavuudeksi, ja juuri sen ansiosta edistyvä tiede on vakuuttavampaa kuin mikään muu uskomusten muodostamisen tapa.⁸

Tieteen vakuuttavuutta ovat viime vuosina rapauttaneet monet sen harjoitukseen liittyvät sisäiset ja ulkoiset olosuhteet. Kiihtyvä julkaisutahti on tehnyt aiempaa vaikeammaksi saada vertaisarviointiin ilman palkkiota parhaita asiantuntijoita, mikä on omiaan heikentämään laatukontrollia. Kilpailu niukentuvista voimavaroista on voinut johtaa hätiköityyn julkaisemiseen, jopa tutkimuksen alustavien tulosten vuotamiseen mediaan ennen vertaisarviointia. 2010-luvulla havaittiin toistettavuusongelma: johtavien lääketieteen julkaisujen taustana olevien kokeiden toistamisessa epäonnistuttiin jopa puolessa tapauksista. Saman ongelman kanssa painitaan monilla muillakin aloilla.

Kiihtyvä julkaisutahti on tehnyt aiempaa vaikeammaksi saada vertaisarviointiin ilman palkkiota parhaita asiantuntijoita, mikä on omiaan heikentämään laatukontrollia.

Samaan aikaan elämme ns. totuudenjälkeisessä ajassa, jossa populistisen politiikan ja sosiaalisen median piirissä tietoisesti levitetään valheita, disinformaatiota, valeuutisia ja salaliittoteorioita.⁹ Nykyinen informaatioteknologia on tehnyt aiempaa helpommaksi väärentää tekstejä ja jopa valokuvia. Entistä tärkeämmäksi onkin noussut kansalaisten medialukutaito eli yleissivistykseen pohjautuva kyky kriittisesti arvioida ja punnita julkisesti välitettyjä viestejä sekä erottaa aito tieto erehdyksistä, valheista ja huijauksista.

Myös tutkitun tiedon markkinoilla asiakkaan on oltava varovainen, ettei tule huijatuksi. Maailmalla on perustettu lukuisia ”saalistajalehtiä”, jotka keräävät itselleen rahallisia voittoja julkaisu- ja käsittelymaksuilla mutta laiminlyövät alkeellisetkin laadunvarmistuksen ja vertaisarvioinnin käytännöt. Anonyymin tutkijan ylläpitämä ns. Beallin lista luetteli noin 10 000 open access -muodossa ilmestyvää petojulkaisua, mutta valitettavasti sen julkaisu ja päivitys lopetettiin 2017.

Omaa agendaa ajava mielipidevaikuttaja saattaa näin löytää luuloilleen tukea viittaamalla artikkeleihin, jotka ovat ilmestyneet tällaisissa pseudojulkaisuissa. Faktantarkistuksen menetelmiä tarvitaan julkisessa viestinnässä, kun kaikki sanomalehdet eivät noudata vastuullisen journalismin eettisiä sääntöjä. Samanlaista huolellisuutta vaaditaan nykyisin myös tiedejulkaisuina esiintyvien foorumien piirissä.

Kaiken kaikkiaan tieteellisesti tutkittu tieto nousee avainasemaan valopilkkuna informaatiokohinassa: totuutena esitetyn viestin luotettavuus riippuu olennaisesti siitä, mikä sen lähde on, keneltä tieto on peräisin ja miten se on hankittu. Onneksi virheet ja väärinkäytökset jäävät marginaaliseen asemaan tieteen valtavirrassa. Paras leima tiedolle on, että se on tieteellisesti tutkittu käyttäen tieteen hyväksymiä menetelmiä ja eettisiä periaatteita – ja näin varmennettuna saanut tiedeyhteisön hyväksymisen.

Pandemia osoitti tieteen voiman

Suomessa vietettiin vuonna 2021 tutkitun tiedon teemavuotta. Aihe olikin poikkeuksellisen ajankohtainen, kun yllättävästi ja uhkaavasti kehittyvän koronapandemian hillitseminen ja hallitseminen vaati jatkuvasti uusiutuvaa monitieteellistä tieteellistä tietoa.

Aiempi perustutkimus viruksista ja niiden mutaatioista ja tartuntatautien globaalista leviämisestä auttoi kehittämään ennätysnopeasti rokotteita. Hallituksen ja viranomaisten päätökset ihmisten suojautumisen keinoista sekä niiden vaikutuksista elinkeinoihin, talouteen, politiikkaan, arkielämään ja kansalaisten henkiseen hyvinvointiin tehtiin pääosin tutkimuslaitos THL:n asiantuntemuksen pohjalta. Suomi onnistui covid-pandemian hoidossa paremmin kuin monet muut maat, koska kansalaisilla oli riittävän vahvaa luottamusta siihen, että ohjeita on järkevää noudattaa omassa elämässä. Seuraavana vuonna Venäjän laiton hyökkäysota Ukrainaan ja sen seuraukset toivat esille erityisesti politiikan tutkimuksen ja taloustieteen merkityksen.

Aikamme haastavat ongelmat ovat ihmisen toiminnalla aiheutettuja, joten niiden ratkaisemisessa tarvitaan myös humanistien ja muiden ihmistieteilijöiden panosta.

Pandemia ja muut kriisit ovat muistuttaneet konkreettisesti, että tieteeltä odotetaan maailmankuvan rakennuksen lisäksi ratkaisuja aikaamme vaivaaviin ”pirullisiin ongelmiin”. Näitä suuria haasteita on jo aiemmin identifioitu Euroopan unionin tiedepolitiikassa: ilmastonmuutos, luontokato, ikääntyminen, energiantuotanto, vesivarannot, eriarvoisuus, köyhyys ja demokratian rappio. Apua etsitään ”kovien tieteiden” eli luonnontieteiden, lääketieteen ja insinööritieteiden piiristä, mutta samalla on selvää, että aikamme haastavat ongelmat ovat ihmisen toiminnalla aiheutettuja, joten niiden ratkaisemisessa tarvitaan myös humanistien ja muiden ihmistieteilijöiden panosta.¹⁰

Politiikkaan, hallintoon, elinkeinoelämään ja kansalaisten käyttäytymiseen liittyvässä päätöksenteossa tiede voi antaa tarpeellisen faktapohjan, joka yhdessä tilanteessa relevanttien arvopäämäärien kanssa antaa perustan rationaaliselle toiminnalle. Tutkitun tiedon suurisuuntaisia yhteenvetoja ovat hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n raportit ja lääkäriseura Duodecimin laatimat käypä hoito -suositukset. Suomalaisen Tiedeakatemian kehittämishanke Sofi on ansiokkaasti rakentanut malleja (kuten tiedesparraus ja tiekartat) tiedeneuvonnalle, jossa tieteellinen asiantuntemus välittyy poliittisiin päätöksiin jo niiden valmisteluvaiheessa.¹¹ Tässä tehtävässä hyödynnettävän tieteellisen tiedon tulee olla luotettavaa (engl. reliable) niin, että siihen voidaan menestyksellisesti turvautua. Vastakohtana esimerkiksi evidenssiin perustuvalle lääketieteelle ovat epäluotettavat ja haitalliset ”uskomushoidot” ja ”henkiparannus”.

Stephen Johnin teoksessa Objektiivisuus tieteessä (2023) puolustetaan ”induktiivisen riskin argumenttia”, jonka mukaan tiede ei ole arvovapaata, koska hypoteesien hyväksymisessä on otettava huomioon mahdollisten virheiden perusteella toimimisen tappiot. Tällaisia virheitä ovat epätoden hypoteesin hyväksyminen totena ja toden hypoteesin hylkääminen epätotena.

Johnin esityksen ongelmana on kuitenkin se, ettei hän erota toisistaan hypoteesin hyväksymistä maailmankuvan osaksi ja toiminnan perustaksi, minkä me olemme ilmaisseet vakuuttavuuden ja luotettavuuden erolla. Vakuuttavuuden arvioinnissa vedotaan tiedonhankinnalle ominaisiin ”episteemisiin utiliteetteihin”, kuten informatiivisuus, selitysvoima, ennustusvoima ja evidenssi, mutta muutoin sen tulee olla riippumatonta ei-episteemisistä arvoista. Tämä on tyypillistä perustutkimukselle, jossa hypoteeseja testataan ja hyväksytään riippumatta niiden yhteydestä inhimilliseen toimintaan. Sen sijaan luotettavuus liittyy tieteellisen tiedon soveltamiseen toiminnan ja päätöksenteon perustana, jolloin on luontevaa tarkastella virheellisten päätösten ”hintana” hyötyjä ja tappioita.

Myös soveltavan tieteen osalta on aiheellista tehdä ero tosiasioiden ja arvojen välillä. Näistä esimerkkejä ovat maatalous- ja metsätieteet, insinööritieteet, kliininen lääketiede, farmasia, liiketaloustiede ja sosiaalipolitiikka. Ne ovat tyypillisesti ”suunnittelutieteitä”, joiden tulokset voidaan ilmaista ns. teknisten normien avulla: ”jos haluat tavoitetta A ja uskot olevasi tilanteessa B, niin sinun pitää tehdä X”.¹² Tässä arvotavoitteena A voi olla esimerkiksi tuottoisa pelto tai metsä, tehokas ja turvallinen laite, terveys, liikevoitto ja sosiaalinen eheys. Tekninen normi on ehdollinen toimintasuositus, joka ilmaisee suhdetta keinon X ja päämäärän A välillä, ja se on tosi jos X:n tekeminen todella saa aikaan tavoitteen A tilanteessa B. Perustutkimuksen kautta saatavana perusteluna tällaiselle totuusväitteelle on osoitus, että maailmassa vallitsee kausaalinen tai lainomainen syysuhde X:n ja A:n välillä olosuhteissa B. Tämän perustelun tulee tapahtua arvovapaasti, vaikka muutoin suunnittelutieteen eri esimerkeissä esiintyy niille ominaisia arvopäämääriä A.

Erehtymättömyys ei kuulu tieteeseen

Yhteenvetona voi todeta, että tiede on vakuuttavin tapa etsiä uutta tietoa ja perustella sen totuudenmukaisuutta. Siksi se on myös luotettavin perusta toiminnalle ja päätöksenteolle. Näin ajattelevat myös valistuneet suomalaiset, jotka laajalti pitävät arvossa koulutusta ja tutkimusta. Tiedebarometri 2022 kertoo, että 85 prosenttia kansalaisista luottaa tieteeseen erittäin tai melko paljon – vain puolustusvoimat ja poliisi ovat hieman edellä yliopistoja.

Tieteeseen luottaminen ei kuitenkaan tarkoita uskoa siihen, että tieteilijöillä on jo ilman keskinäistä erimielisyyttä hallussaan lopulliset totuudet. Tieteen edistymisen ja menestymisen salaisuutena on pikemminkin kriittisen tutkimuksen kyky tehokkaasti ja nopeasti paikallistaa ja korjata erehdyksiä. Parhaana takeena tästä on riippumattoman tiedeyhteisön sitoutuminen tutkimusetiikan ja tieteellisen menetelmän periaatteisiin.