1. T&Y-lehti
2. Taloushistorioitsijat ovat ahkeroineet: olisiko jo synteesin aika?

Taloushistorioitsijat ovat ahkeroineet: olisiko jo synteesin aika?

Suomalaiset taloushistorioitsijat ovat julkaisseet hiljan kolme laajaa, Suomea käsittelevää kokoomateosta. Pertti Haapalan (2018) toimittama ”Suomen rakennehistoria” käsittelee peräti kuutta vuosisataa. Jaana Laineen ym. (2019) toimittama ”Vaurastumisen vuodet”, josta Juuso Vanhala (2019) on kirjoittanut hyvän arvion, keskittyy puolestaan kuuteen sotien jälkeiseen vuosikymmeneen.

Kehitysmaatutkija Juhani Koposen ja taloushistorioitsija Sakari Saaritsan toimittama ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi” (2019) asettuu aikahorisontiltaan näiden kahden artikkelikokoelman väliin. Sen kirjoitukset käsittelevät, Yrjö Kaukiaisen ja Ilkka Nummelan kauemmas historiaan ulottuvia taustoituksia lukuun ottamatta, lähinnä autonomian ajoista viime vuosisadan loppuun ulottuvaa ajanjaksoa. Kirjan kypsytysaika näyttää olleen pitkä. Toimittajat päivittävät sen ensi idut puolentoista vuosikymmenen taakse.

Kirjan 19 artikkelin tarkasteluote on kaksijakoinen. Osa edustaa perinteistä konkreettista talous- ja sosiaalihistoriaa. Antti Häkkinen ja Andrew G. Newby käsittelevät mielenkiintoisesti ja vallinnutta kuvaa täydentäen 1860-luvun nälkäkriisiä, sen syitä ja hätäavun erilaisia toteuttamistapoja. Pirjo Markkola ja Ann-Catrin Östman kirjoittavat naisten työmarkkina-asemasta sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Marjatta Rahikainen puolestaan kuvaa lasten käyttöä teollisuuden ja maaseutuelinkeinojen työvoimana sekä heidän aikanaan vähäisiä mahdollisuuksiaan koulunkäyntiin. Suomen ja Ruotsin välistä, enimmiltään Suomesta Ruotsiin päin suuntautunutta muuttoliikettä autonomian ajalta sodanjälkeisten suurten ikäluokkien massamuuttoon saakka analysoi Hanna Snellman. Laura Ekholm ja Riitta Hjerppe puolestaan käsittelevät Suomeen suuntautuneiden suorien investointien ja täällä toimineiden ulkomaisten yritysten vaihtelevaa merkitystä autonomian ajalta aina nykypäiviin saakka. Niklas Jensen–Eriksenin aiheena ovat – suurelta osin pimennossa pysyneet – suomalainen vaalirahoitus ja korruptio. Hänen johtopäätöksensä on, ettei korruptio ole ollut Suomessa niin vähäistä kuin on annettu ymmärtää, joskin pahimmilta sen aiheuttamilta vääristymiltä onkin täällä vältytty.

Muut kirjoitukset soveltavat Suomen talouden kehitystekijöiden erittelyyn eri tavoin lähinnä instituutioteoreettista näkökulmaa. Kukin tällaisista artikkeleista tukeutuu käsitteistöltään yhteen tai useampaan, enimmiltään anglosaksiseen taloushistorian auktoriteettiin. Näiden nimilista on pitkä. Ajallisesti se ulottuu Walt Rostowista Daron Acemogluun ja James Robinsoniin – eikä moni heidän väliinsäkään sijoittuvista alan suurista nimistä jää mainintaa vaille.

Hyvät instituutiot auttoivat Suomea ottamaan muita kiinni

Institutionaalisille tarkasteluille on yhteistä Suomen tulkinta onnistuneeksi kiinniottajaksi. Se on kohonnut taloudellisesta, sosiaalisesta ja sivistyksellisestä periferiasta elintasonsa sekä sosiaalisen ja sivistyksellisen kehittyneisyytensä puolesta kansakuntien kärkijoukkoon. Kirjoitusten painotukset vaihtelevat sen suhteen, mitkä ovat olleet tämän kirin ajurit. Ruotsin vallan jättämän perinnön korostaminen on artikkeleille yhteistä. Pauli Kettunen painottaa tämän ohella hallinnollisten ja poliittisten eliittien kykyä oppia ennakkoon korkeamman kehitystason saavuttaneiden yhteiskuntien tekemistä virheistä. Hän puhuu perifeerisestä avantgardismista. Risto Alapuro nostaa esiin näiden eliittien omistautumisen kansakunnan taloudelliselle ja sosiaaliselle kehittämiselle esimerkiksi Baltiassa etusijan saaneen oman voiton pyynnin sijaan.

Aappo Kähönen keskittyy autonomian ajan loppua ja sotien välistä aikaa käsittelevässä artikkelissaan korkeimman poliittisen johdon kriisin hetkillä osoittamaan maltillisuuteen ja kykyyn löytää kriisin aukaisevia kompromisseja. Matti Hannukainen puolestaan kuvaa työmarkkinajärjestöjen asteittaista kypsymistä keskinäisiin kompromisseihin ja yhteistyöhön, jonka saavutuksina hän pitää työeläkejärjestelmää samoin kuin merkittävältä osin muutakin sosiaaliturvaa.

Sakari Heikkinen analysoi valtiollisten instituutioiden roolia Suomen 150 vuotta kestäneessä kiinniotossa. Hän tulkitsee tämän autonomian ajan osalta, Max Engmanin termein, ”pitkiksi jäähyväisiksi” meille hallinnollisen perinnön jättäneestä Ruotsista. Itsenäisyyden ajalla Ruotsi, vähemmässä määrin myös muut Pohjoismaat, ovat edelleen tarjonneet esikuvan taloudellisen ohjauksen ja hyvinvointivaltion kehittämisessä.

Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan johdantoluvun ohella Heikkinen nostaa näkyvimmin esiin Daron Acemoglun ja James Robinsonin luonnehdinnan valtiollisten ja kansalaisyhteiskunnan instituutioiden välisestä hyvästä kehästä. Siinä taloudellinen ja sosiaalinen menestys lujittaa näitä instituutioita entisestään. Heikkinen näyttää erityisesti korostavan Acemoglun ja Robinsonin analyysiin sisältyvää erilaisten ulkoisten taloudellisten ja poliittisten shokkien hajottavaa tai lujittavaa, mahdollisesti pitkäaikaistakin vaikutusta näihin instituutioihin.

Suomalaiset taloushistorioitsijat ovat perinteisesti korostaneet raaka-aineresurssien, lähinnä metsävarojen, niiden jatkojalostuksen sekä enimmiltään suotuisan hintakehityksen merkitystä Suomen teollistumisessa, vaurastumisessa ja tämän alueellisessa leviämisessä kaupunkien ohella myös maaseudulle. Tämä esimerkiksi Eino Jutikkalan esille nostama ja myös ulkomaisten tutkijoiden kuten Dieter Senghaasin käsittelemä tulkinta näyttää nyt aiheuttaneen suomalaisten tutkijoiden keskuudessa pientä erimielisyyttä. Kun Markku Kuisma pitää kirjoituksessaan etualalla tätä perinteistä tulkintaa, perustelee Matti Peltonen mielestäni hyvin, että metsää omistaville talollisille – muusta maaseutuväestöstä puhumattakaan – metsästä saatujen tulojen merkitys oli ainakin 1900-luvun alkuun saakka vähäinen.

Koulutustason kiinniotto tapahtui hämmästyttävän myöhään

Ekonomistin kannalta kiinnostavia ovat Sakari Saaritsan ja Arto Kokkisen artikkelit, jotka pohjautuvat väljästi ottaen kasvutilinpidon näkökulmaan. Saaritsa nojaa artikkelissaan YK:n inhimillisen kehityksen indeksin osakomponenttien ajallisen kehityksen maakohtaiseen vertailuun. Hän osoittaa, että taloudellinen kiinniotto alkoi Suomen osalta jo 1800-luvun lopulla, jatkui sotien välisellä ajalla, vauhdittui toisen maailmansodan jälkeen ja kesti aina uuden vuosituhannen ensi vuosikymmenelle.

Väestön sosiaalisessa ja koulutuksellisessa tasossa Suomen kiinniotto viipyi sen sijaan myöhään. Esimerkiksi kansakoulun tulo koko ikäluokan ulottuville toteutui täysimääräisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen – kansainvälisesti vertaillen hämmästyttävän myöhään. Väestön terveydentilan ja koulutusta kuvaavien indikaattoreiden osalta kiinniotto vauhdittui vasta toisen maailmansodan jälkeen – ja viipyi osin aina 1970- ja 1980-luvuille saakka.

Varsinainen kasvutilinpito on Arto Kokkisen artikkelin lähtökohtia. Myös hänen analyysistaan nousee esiin koulutuksen, eli inhimillisen pääoman, myöhään tapahtunut nousu tuottavuuden kasvutekijäksi. Kokkisen laskelmien mukaan se ajoittui suurelta osin vasta vuosituhannen vaihteen tienoille.

Kokkinen mittaa inhimillisen pääoman tuottavuusvaikutusta perinteisesti käytetyn väestön koulutusvuosien painotetun summan sijasta enimmiltään nuorena hankittujen koulutuspanostusten työvuosien aikaisen hyödyntämisjaksoin, jotka ajoittuvat myöhempään koko työuran mittaan. Tällainen koulutuksen tuottavuusvaikutuksen myöhentäminen on mielenkiintoinen ja perusteltu ratkaisu. Se herättää Suomen tapauksessa kuitenkin kysymyksen, miksi tuottavuuden kasvu silti lakkasi meillä kuluneella vuosikymmenellä tyystin. Silloin näet kaikkien työssä olevien kohorttien koulutustaso oli ehtinyt jo varsin korkeaksi ja alkoi vuosikymmenen lopulla osoittaa jo alenemisen oireita. Kokkisen työhypoteesin mukaan tuottavuuskasvun olisi silloin pitänyt olla päinvastoin vahvimmillaan.

Viime vuosikymmenellä tapahtunut tuottavuuden kasvun pysähtyminen jää arvoitukseksi myös siitä näkökulmasta, että Kokkisen käyttämä vuosikerta (vintage)-malli kohdentanee myös aineellisten investointiasteen viime vuosikymmenellä tapahtuneen alenemisen negatiivisesta tuottavuusvaikutuksesta samalle ajanjaksolle vain osan. Toinen osa jää sen sijaan kalvamaan tulevien vuosien tuottavuutta.

Moni tärkeä asia on jäänyt käsittelemättä

Kaikkia talous- ja sosiaalihistoriamme olennaisia kysymyksiä ei ymmärrettävästi voida puolen tuhannen sivunkaan kirjassa käsitellä. Kaipaamaan jää Laura Ekholmin ja Riitta Hjerppen käsittelemien ulkomaisten yritysten ohella esimerkiksi laajempaa kotimaisten suuryritysten kasvun ja niiden kansainvälistymisen merkityksen analyysia, samoin tuotantorakenteen muutoksen, etenkin palvelualojen kasvun, erittelyä. Tällä näkökulmalla voisi olla merkitystä myös tuottavuuden kasvun hidastumisen selittämisen kannalta. Niinikään voi kysyä, miksi kirja pitkälti sivuuttaa tuloerojen ja sosiaalisen eriarvoisuuden kehityksen. Suomen historiahan on ollut myös näiden muuttujien osalta mielenkiintoista aaltoliikettä.

Makroekonomistin silmin harmittavan aukon kirjaan jättää taloudellisen epävakauden, suhdanteiden ja makrotalouspolitiikan, esimerkiksi raha- ja valuuttakurssipolitiikan, käsittelyn puuttuminen liki kokonaan. Kustannuskilpailukyvyn eli funktionaalisen tulonjaon, vaihtotaseen ja enenevässä määrin myös ulkomaisten pääomaliikkeiden muutokset ovat aiheuttaneet Suomen talouden kehitykseen niin suurta epävakautta, että pois ei voi sulkea tämän pitkäaikaista jälkeä myös talouden kasvukuvassa.

Kirja on nykyiselläänkin tuhti pakkaus. Ei voi olla tuntematta myötätuntoa sitä opiskelijaa kohtaan, joka mahdollisesti joutuu sen tenttimään. Lopuksi onkin syytä kysyä, eikö olisi jo aika monografialle, jossa joku, tai pieni joukko, taloushistorioitsijoita esittäisi kiinniottaja-Suomesta oman, koherentin kokonaistulkintansa. Alan tutkijayhteisö on yliopistovirkojen vähäisyydestä huolimatta niin laaja ja kyvykäs, että tällaisen hankkeen onnistumista ei tarvitsisi epäillä.